Tekijänoikeudet

Copyright © Eppu Nuotio ja Kustannusosakeyhtiö Otava

Kannen kuva: Peter Dazeley/Corbis/SKOY

Kannen suunnittelu: Päivi Puustinen

Tämä on Kustannusosakeyhtiö Otavan vuonna 2011 ensimmäistä kertaa painettuna laitoksena julkaiseman teoksen sähkökirjalaitos.

Teoksen sähköinen jakelu ja osittainenkin kopiointi muuhun kuin lain sallimaan yksityiseen käyttöön ilman tekijänoikeudenhaltijan lupaa on korvaus- ja rangaistusvastuun uhalla kielletty.

ISBN 978-951-1-25442-3

Kustannusosakeyhtiö Otava 2011

Kiitokset

Kiitos: Koko hurja joukkoni

Kurre, Jaakko, Anu, Sampsa, Krista, Anna, Mikael, Anton, Aksu, Unja ja Pipu.

Kiitos Martti Teikarille kaikesta avusta.

Kiitos ystävät ja lukijat tästä matkasta.

Omistuskirjoitus

Isälleni, rakennusmestari Eero Silvennoiselle, jonka vatupassi on edelleen ahkerassa käytössä.

Miehelleni Kurt Nuotiolle, joka on remontoinut kotiamme koko Pii Marin -sarjan ajan.

Karin Boye: I rörelse

I rörelse

Den mätta dagen, den är aldrig störst.

Den bästa dagen är en dag av törst.

Nog finns det mål och mening i vår färd –

men det är vägen, som är mödan värd.

Det bästa målet är en nattlång rast,

där elden tänds och brödet bryts i hast.

På ställen, där man sover blott en gång,

blir sömnen trygg och drömmen full av sång.

Bryt upp, bryt upp! Den nya dagen gryr.

Oändligt är vårt stora äventyr.

KARIN BOYE

1.

Nainen tietää, että talossa on joku. Hän kuulee sen, toisen ihmisen läsnäolon, äänettömiksi tarkoitetut liikkeet. Pidätetyn hengityksen. Hän on yksin kotona, talossa metsän keskellä. Vaikka hän huutaisi, kukaan ei kuulisi. Hän on suuressa avarassa olohuoneessa, lasiseinän edessä. Ikkunoita ei ole, ei ovea, josta voisi livahtaa ulos. Pimeys pitää häntä silmällä, hymyilee pilkallisesti mustilla hampaillaan ja odottaa. Nainen tietää, ettei hän pääse pakoon. Metsä kavaltaisi hänet heti: hän on aivan liian huonossa kunnossa juostakseen karkuun sitä, joka on päättänyt saada hänet kiinni.

Kuolemanpelko pakottaa hänet yrittämään todennäköisyyslaskelmista välittämättä. Nainen ei halua kuolla, hän ei halua menettää miestä, jota rakastaa, ei halua jättää tätä suremaan.

Nainen katsoo eteiskäytävää, hänen on ylitettävä huone päästäkseen sinne asti. Sydän puristuu kasaan ja lakkaa pumppaamasta verta. Nainen vapisee. Hän liikkuu kuin eläin, yrittää nähdä pimeyden läpi, yrittää kuulla enemmän kuin kuulee, aavistaa pimeässä vaanivan liikkeet ja sen, mitä tämä yrittää. Hän tuntee jalkojensa alla ensin maton reunan hapsuineen ja sitten maton upottavan pehmeyden. Hän on jo melkein eteisessä, hän näkee jo eteisen seinälle heijastetut suuret, neonvihreät numerot. Nainen nielee tyhjää. Kello on 02.13.

Nainen ei ehdi pidemmälle. Mies on hänen takanaan. Nainen ei huomaa häntä. Ei ennen kuin on liian myöhäistä. Ei ennen kuin hansikaskädet ovat jo naisen kaulan ympärillä.

–Hyi yäk! Henna parahtaa ja ottaa sipsin pahvilaatikon päällä olevasta kulhosta. –Herranjumala, että säikähdin!

–Mä arvasin, että tää menee just näin, Mikko sanoo. –Ja nyt sen mies ajaa pihaan ja tappaa ton…

Henna painautuu Mikon kylkeen kiinni samalla hetkellä kun auto kaartaa talon pihaan. Mikko virnistää olevansa hyvä ennustaja. Hän kietoo kätensä vaimonsa ympärille ja tämä pyytää häntä laittamaan ääntä pienemmälle. Elokuvan katsominen uudesta taulutelevisiosta on aivan toisenlaista kuin Hennan enon vanhasta matka-tv:stä. Musiikki on oikeastaan kaikkein pahin, ilman sitä jännityselokuvan katsominen ei olisikaan yhtään niin kauheaa.

–Jos mä olisin tiennyt, että tää on tällainen niin mä olisin kieltäytynyt katsomasta tätä, Henna purnaa nauraen. –Omakotitalo eristyksissä muusta maailmasta. Nainen yksin kotona ja tappaja talossa. Ei ehkä ihan paras mahdollinen valinta tähän saumaan.

Mikko suutelee vaimoaan ja mutisee olevansa iloinen siitä, ettei tämä ole sen paremmin tähtipsykiatri kuin hysteerikkokaan. Mikko viritti television heidän treffi-iltaansa varten, vaikka heidän uudessa kodissaan ei olekaan vielä mitään muuta. Elokuva olisi tietysti voinut olla joku toinenkin, vaikka joku romanttinen komedia, mutta tämä jännityspätkä nyt vain sattui tulemaan.

Mikko sammuttaa television ja kysyy maistuisiko Hennalle oikea samppanja vai ottaako vaimo mieluummin halvinta mahdollista kuohuviinikuraa.

–Hullu! Henna kiljahtaa. –Ootko sä ostanut oikeeta samppanjaa!

Hennan kiljahdus kaikuu suuressa olohuoneessa. He ovat tuoneet vasta vaatteet, vuoteet, osan astioista ja keittiön ruokaryhmän. Ja tietenkin lasten lelut. Loput tavaroista tulisivat viikonloppuna.

On ensimmäinen ilta heidän uudessa kodissaan. Talossa, jollaisia he ovat aiemmin nähneet vain sisustuslehdissä. He rakastuivat taloon jo ilmoituksen kuvien perusteella. Henna sen alun perin löysi ja alkoi huokailla nähdessään täsmälleen heidän tarpeitaan vastaavan huonejärjestyksen ja kuvista välittyvän kodikkaan mutta ylellisen tunnelman. Talo sijaitsi kuuden kilometrin päässä keskustasta, se oli vasta rakennettu kuten kaikki välittömässä läheisyydessä olevat talotkin. Vieressä oli vanha omakotitaloalue, jonka huonokuntoisia ja perusteellista remonttia vaativia kohteita he olivat viimeisen vuoden aikana rampanneet toiveikkaina katsomassa.

Vaikka vanhan talon olisi saanutkin melko halvalla, olisivat remonttikustannukset nostaneet ”vanhan shabby chic -omakotitalon” hinnan paljon heidän laskelmiaan korkeammaksi. Hennan vanha Arvo-eno oli rakennusmestari ja kävi heidän kanssaan katsomassa yhtä niistä taloista. Sitä, jonka ostamista he harkitsivat niin pitkään, että kävivät jo pankissakin selvittelemässä lainaa taloa varten. Sitten Hennan eno teki heille kustannusarvion heidän taloon suunnittelemastaan remontista. Jo pelkästään keittiön ja saniteettitilojen kustannukset kohosivat liki sataantuhanteen. Ja sen lisäksi talossa olisi pitänyt uusia putket, sähköjohdot, ikkunat ja lattiat. Remontti olisi tullut maksamaan enemmän kuin useimmat tarjolla olevista uusista taloista. Se avasi Mikon ja Hennan silmät, ja siitä eteenpäin he katselivat vain jo valmiiksi peruskorjattuja tai vasta rakennettuja taloja.

Se, että heidän lempiasuinalueensa reunalle oli kohonnut uusien talojen rivistö, tuli heille iloisena yllätyksenä. Kun Henna nosti kannettavan tietokoneensa Mikon eteen ja näytti asunto-osakeyhtiö Kodinonnen ilmoituksen, Mikko totesi heti, ettei sen täydellisempää asuntoa voi tulla kohdalle. Asunto-osakeyhtiö Kodinonni koostui kolmesta erillistalosta ja kahdesta rivitalosta. Rivitaloissa ei ollut enää yhtään vapaata asuntoa, ja kaksi omakotitaloistakin oli varattu. Se ainoa vapaana oleva oli heille liian kallis, aivan ehdottomasti liian kallis, ei mitenkään edes mahdollisuuksien rajoissa.

–Tuskin saataisiin edes tuommoista lainaa, Mikko sanoi ja näki toivon sammumisen vaimonsa kasvoilla. He vakuuttelivat toisilleen, ettei mikään asunto ollut sen arvoinen, että he tuomitsisivat itsensä ja lapsensa iankaikkiseen velkavankeuteen.

–Pitäähän meidän elääkin eikä vain maksaa lainaa, Henna sanoi surumielisesti hymyillen. Unelman liepeestä irtipäästäminen sattui häneen vielä enemmän kuin Mikkoon.

He päättivät unohtaa koko talon. Kumpikaan ei onnistunut yrityksessään vaan katseli talon kuvia toiselta salaa. Kaikki muut myyntiin tulleet vertautuivat aina siihen. Yksikään muu talo tai asunto ei tuntunut miltään. –Ihan kiva, mutta Kodinonnessa oli se pyykinkäsittelyhuone kätevästi siinä keittiön vieressä.

He eivät aikoneet edes mennä katsomaan taloa, mutta Mikon ehdotuksesta he sitten viikkojen kiertelyn ja kaartelun jälkeen päätyivät sunnuntaiajelullaan Kodinonnen pihaan. He eivät päässeet taloon sisälle, sillä näyttö oli loppunut jo aikoja sitten, mutta he kiersivät taloa, kurkkivat ikkunoista sisään ja ihastelivat tontin metsäistä tunnelmaa. Se oli rakkautta ensi silmäyksellä.

–Se teidän mummon kalusto mahtuisi tuohon olohuoneeseen, Henna sanoi. –Se olisi itse asiassa täydellinen tuossa, meidän vanha sohvapöytä ja se.

Heistä kumpikaan ei nukkunut seuraavana yönä.

Aamulla he soittivat myyjälle ja pyysivät päästä katsomaan taloa mahdollisimman pian. Mikko soitti työpaikalleen ja sanoi olevansa vatsataudissa, Henna heitti lapset tarhaan ja sitten he ajoivat Juhannusruusuntielle.

He ylittivät kynnyksen käsi kädessä. Mikko tunsi Hennan kynsien painautuvan kämmenpohjaansa ja tiesi olevansa hereillä. Sisällä talossa kaikki oli vielä moninkertaisesti toimivampaa ja tyylikkäämpää kuin he olivat päätelleet kuvien ja ikkunakurkistusten perusteella. Kaikki oli uutta, koskematonta ja hyvällä maulla tehtyä, kaunista, puhdasta ja avaraa. Suuret olohuoneen ikkunat ja niiden edessä oleva terassi, täydellinen suurperheen keittiö, ruokailuhuone, kolme makuuhuonetta, saunaosasto takkahuoneineen ja apukeittiöineen. Autotalli ja lattian valua vaille valmis varastorakennus, jonne saisi helposti oman tilavan asunnon sitten jos jommankumman vanhemmat eivät enää pärjäisikään yksinään. Tai asunnon lapsille tai mahdolliselle au pairille. Tai vuokrattavan asunnon. Tai sen Mikon haaveileman verstaan tai vaikka soittokämpän, jos kolmevuotiaan Aapon rumpuinnostus jatkuisi murrosikään saakka tai Henna haluaisi jossain vaiheessa jatkaa teini-iässä keskeytynyttä pianonsoittoaan. Niin tai näin, rakennuslupakin varaston muuttamisesta asuinkäyttöön oli jo olemassa.

Metsään rajoittuva tontti vastasi mielikuvaa hyvästä kasvuympäristöstä, sellaisesta, jollainen heillä kummallakin oli lapsuudessaan ollut. Linja-autot kulkivat harvakseltaan, mutta alueelle oli myyjän mukaan nousemassa muutaman vuoden sisällä ostoskeskus ja sen mukana laaja palveluverkosto. Siinä vaihees...