1.

Pasi avaa oven yhdellä kaulassaan roikkuvista avaimista. Hän astuu kirkkaan auringonpaisteen jälkeen pimeältä näyttävään eteiskäytävään, astuu sisään asuntoon kuin kotiinsa. Hän voi mennä sinne milloin tahansa sillä hänellä on avaimet. Hän on saanut ne, eikä hänen ole tarvinnut edes pyytää, ei, avaimia suorastaan tyrkytettiin hänelle sillä hänet on punnittu ja havaittu avainten arvoiseksi.

Siskonmakkarakeiton tuoksu sekoittuu vanhan naisen pistävään aromiin, kattila on vielä liedellä jäähtymässä, Pasi on luvannut nostaa sen jääkaappiin ennen lähtöään. Hän huhuilee tuoneensa matot, raportoi laveasti pihan tapahtumista, kertoo pitkään suunnitteilla olleen grillipaikan olevan jo viittä vaille valmiina ja aidan viereen istutettujen ruusujen aloittaneen juuri kukintansa. Hän luettelee tapaamansa talon asukkaat ja päivittää heidän kuulumisensa. Sanoo kaikkien lähettäneen terveisiä vaikkei se pidäkään paikkaansa. Mainitsee vielä taloyhtiön talkoopäivänkin ja lupaa vaikka kantavansa Leilan pihalle sinä päivänä.

–Kyllähän siellä on sentään työnjohtajankin oltava.

Kuullessaan Leilan naurun olohuoneen perältä Pasi virnistää. Hän kyllä tietää kuinka naisia pitää pyörittää. Sitä hän on tehnyt koko ikänsä.

Hän levittää matot ja huomaa imuroineensa huolimattomasti sillä pölykoirat pakenevat mattojen tieltä kohti nurkkia. Mutta minähän en olekaan mikään kodinhoitaja, Pasi lohduttaa itseään, enkä aio sellaiseksi ikinä ryhtyä. Hän on käynyt auttelemassa talossa asuvia vanhuksia jo lähes vuoden. Kohonnut eräänlaiseksi luottoihmiseksi näille huonojalkaisille vanhoille ihmisille, jotka ovat aikoinaan hankkineet asuntonsa hissittömästä talosta ajattelematta sitä että jonakin päivänä toiseen, kolmanteen ja neljänteen kerrokseen kapuaminen on ylivoimainen tehtävä. Pasi tietää useimpien yrittäneen myydä asuntoaan tai vaihtaa sitä katutasossa olevaan vastaavaan tai vaikka pienempäänkin, mutta laman aikana asunnot eivät liiku. Eikä kukaan hanki huoneistoa talosta, jossa kaikki suurimmat remontit ovat vielä edessä: putkiremontti, julkisivuremontti, ikkunaremontti.

Pasi manaa hikistä oloaan, taas on mentävä suihkuun vaikka aamulenkin jälkeen kävi jo. Ja vaikka kuinka on heinäkuu, jatkuvalla lotraamisella atooppinen iho kuivuu paperiksi ja alkaa repeillä, ensin kutisee, sitten menee rikki ja alkaa visvoa. Ja lopulta eivät auta enää kortisonirasvatkaan vaan on pakko syödä taas yksi antibioottikuuri. Pasi puhaltaa ulos kasvavaa ärtymystään nojaten eteisen kaapistoon, jossa Leila säilyttää liinavaatteita, jouluvaloja ja kaikkea kummallista roinaa. Leilalle hermostumista ei parane näyttää sillä Leila on uskoutunut Pasille ja kertonut pelkäävänsä kotipalvelun vihaisia avustajia.

–Parempi, etteivät tule ollenkaan, jouduin aina ottamaan ylimääräisen nitron kun ne oli täällä.

Leilalle Pasi on ilmeisesti unelmavävyn, sankaripalomiehen ja hengenpelastajan yhdistelmä eikä Pasia huvita romuttaa Leilan luomaa kuvaa. Sitä paitsi mieluustihan tuollaisesta itsensä tunnistaa.

Pasi virnistää ajatuksilleen kun Leila huhuilee olohuoneesta. Leila tahtoo varmistaa, että Pasi ehtii varmasti vielä juoda kahvit hänen kanssaan. Pasi ajattelee paperipussissa olevia, konsulentin myymiä dallaspullia. Leila on kuin Gilbert Grapen äiti, istuu läskit liimattuna nahkasohvallaan. Kaksi dallaspullaa saattaisi olla kuolemaksi. Pasin on pakko uhrautua syömään niistä toinen. Hän katsoo punakoita kasvojaan soikeasta, kultareunaisesta peilistä ja toteaa näyttävänsä aivan isältään. Havainto ei erityisemmin ilahduta häntä.

Pasi pyyhkii kasvonsa paidan hihaan ja kannustaa itsensä käyntiin. Vartti vielä, puoli tuntia, maksimissaan tunti ja sitten on tämän päivän hymypoikahommat hoidettu ja papukaijamerkki hankittu. Pasi huikkaa kahvihammastaan kolottavan ja potkii kengät jaloistaan. Naulakossa roikkuu kaksi takkia, syysulsteri ja villatakki. Ulsterihenkarin kaulassa on Mallorcalta tuotu silkkiliina. Hattuhyllyllä on viininpunainen huopahattu ja nahkahansikkaat. Ja Pasin villapaita. Se saa jäädä siihen. Pasihan tulee Leilan luokse taas huomenna, ellei jo aiemmin. Ja jossain vaiheessa tulevat väistämättä ne viileät päivätkin.

Leila säteilee. Hän kiittelee Pasia vuolaasti, ihastelee huoneiston raikasta tuoksua ja Pasin kovaa kuntoa. Ihmettelee kuinka on pärjännyt silloin joskus kun Pasi ei vielä asunut talossa, iloitsee kuinka Pasi jaksaa ja viitsii autella vaikka on varmaan omiakin asioita hoidettavana. Leila tunnustaa alkaneensa toivoa, ettei hänen tarvitsisi enää muuttaa muualle kuin hautaan.

–Kun eihän tätä kukaan osta. Sillon tuntu niin hyvältä taloyhtiöltä, mutta kai se oli vaan se kun pääsi siitä pihanhoidosta ja öljykattilasta. Kuka tällaiseen nyt enää muuttaisi kun nykyiset talot on niin nättejäkin. Kyllä se on nyt pakko uskoa kun tätä on kahden eri firman kautta yritetty myydä. Jos osuisi lottovoitto, niin sitten muuttaisin ja panisin tämän vuokralle, mutta ei näillä eläkkeillä… Ei sitä silloin ajatellut kun jalat oli hyvät että hissi pitäisi olla. Minäkin muistan miten ihastelin vaan näköalaa, että näkee kauas ja näkee kauas. Puut on kasvaneet eteen ja silmät on huonot. Mitään ei ikkunoista näe.

Pasi kuuntelee. Kaava on hänelle läpeensä tuttu, näin se menee aina. Pasi siivoaa hiki hatussa ja sitten juodaan kahvit. Leila puhuu joka kerta samat asiat, kiertää pientä, ahtaaksi käyvää ympyrää, ei tiedä kertoneensa, ei muista toistaneensa jo moneen kertaan, ei aavista, että Pasi tuntee jokaisen Leilan käymän keskustelun ja hänen jokaöiset katumuksen hetkensä kuin lapsuuskotinsa pihamaan. Leila on vanha, huonojalkainen ja huonomuistinen mutta tyttärensä mukaan pärjää kotona. Tytär asuu muualla. Käy toisinaan, on muutaman päivän. Pasi tuntee hänet ulkonäöltä, mutta ei ole koskaan vaihtanut sanaakaan tämän kanssa.

Leilan kautta Pasi on tutustunut talon muihin vanhuksiin. Muutamia heistä hän auttelee säännöllisesti, parin luona hän poikkeaa vain jos jotakin erityistä tarvetta ilmenee. B-rapun vanhan leskimiehen luona Pasi pistäytyy pelaamassa korttia ja samassa rapussa asuvan pariskunnan luona hän käy auttamassa rouvaa kun tämä käyttää miestään pesulla. Joskus Pasi on naureskellut käyttävänsä talon muumioiden hoitoon enemmän aikaa kuin työhön ja parisuhteeseen yhteensä.

Leilan kanssa Pasin tehtävänä on esittää kiinnostunutta kuuntelijaa. Hän osaa roolinsa. Istuu pää kallellaan, hymyilee, rypistää otsaansa. Vuoroin nyökkää ja vuoroin pudistaa päätään. Repliikkien paikat ovat Pasille harvinaisen selvät, näytelmä on hyvin harjoiteltu. Pasi tietää missä kohtaa hänen on toruttava Leilaa hellästi, käskettävä lopettaa itsensä soimaaminen ja missä kohtaa hänen on noustava ja suukotettava Leilaa poskelle, sanottava, että hän on iloinen, ettei Leila ole saanut asuntoaan myydyksi.

–Jos sinä Leila muuttaisit, kenenkäs kanssa minä sitten joisin päiväkahvit?

Kahvi on kitkerää, kuten suodatinkahvit usein, ja Pasi saa sen alas vain runsaan maidon kera. Leilan maito on aina punaista ja Pasi kaataa sitä kuppiinsa ja laskee kaloreita. Hän on lihonut kahdessa vuodessa kahdeksan kiloa eikä hän pidä siitä. Mutta dallaspullasta hän pitää. Hän menee markettiin aina silloin kun pullakonsulentti on paikalla.

Kun viimeinenkin pullanmuru on pyyhkäisty suupielestä, Pasi nousee ja katsoo kelloaan.

–Jaahas, hän sanoo. –Ei se auta. Mentävä on vaikka kuinka tekisi mieli istua täällä rupattelemassa…

Leila sujauttaa viisikymppisen Pasin käteen eikä huoli sitä takaisin vaan ilmoittaa ottavansa päiväunet ja käskee Pasin sanoa kotiin terveisiä. Pasi lupaa toimittaa terveiset perille.

Hän ehtii kotiin ennen Iristä, näkee heti ovelta piirongin päällä olevaan peiliin kiinnitetyn lapun ja siinä olevat suurikokoiset kirjaimet. ”PASI, MINÄ RUKOILEN SINUA. ÄLÄ KIUSAA MINUA ENÄÄ. LÄHDE POIS. JÄTÄ MINUT RAUHAAN. OLE NIIN KILTTI.”

2.

Pii siristää silmiään ja nostaa kätensä lipaksi nähdäkseen jotain. Hänen tuolinsa ei ole aurinkovarjon alla. Pii istuu pöydän päässä, vasten aurinkoa, sillä Juha totesi että ...