1.

NÄKYMÄ pölyisen, osittain resuisen perunasäkin sisältä ei lopulta ollutkaan pelottava. Tyhjä, harvakutoisesta juuttikankaasta tehty säkki osottautui sopukaksi johon maailma näkyi juuttiverkon pieneksi pilkkomana. Valo säkin sisällä oli sinapinväristä. Koska säkki oli tarpeeksi tilava, saatoin tarkastella käsiäni ja reisiäni, joille siivilöityi hieman pölyistä valoa. Se täplitti käsieni selkämyksen, ja koska olin aina nauttinut kaikesta täplikkäästä, aloin rauhoittua. Säkin suuta ei oltu uhkauksista huolimatta suljettu, joten olisin saattanut pujotella ulos milloin halusin. Mutta siihen minulla ei ollut pienintäkään halua. Ei vielä pitkään aikaan.

Majuri Törne oli esittänyt tarjouksen huviajelusta moottoriveneellään. Virkistääkseen äitipuolen lähdön jälkeistä takkuista elämää meidän heimo oli ottanut majuri Törnen tarjouksen vastaan. Sitten oli noussut myrsky, ei mitenkään huomattava, mutta Törnen paatille ylivoimainen. Vene kieriskeli ruosteen ja ravan värisissä, rajusti vääntelevissä aalloissa ja naukui kuin veteen tottumaton eläin.

Miten Oulun ja Hailuodon välillä, niissä kahluuvesissä saattoi nousta sellainen myrsky? Kun englantilaiset olivat Oulua valtaamassa ja amiraali Plumridgen alukset redillä jossain kaupungin edustalla, matala meri totteli amiraalia ja käskystä tekeytyi myrskyksi jos sellaiseen oli tarvetta. Mutta Törne ei kuitenkaan ollut Plumridge. Myrsky näytti vanhalta, monesti käytetyltä, englantilaisten jättämältä, ei kuitenkaan yhtään heikommalta kuin syntyessään. Se ei ollut mikään myrskyä esittävä vanha maalaus, jollaisia saattoi nähdä maakuntamuseossa remmitehtaan paloa ja rantoja repivien, jäätelejä kuvaavien maalausten välissä. Myrsky pyöritti moottorivenettä kuin karuselli ja rapainen vesi yritti vaahdota. Olin aina uskonut, että merihätä oli joku kaukaisten, parempien ihmisten huoli. Nyt se tuli minun kohdalleni enkä osannut tarttua siihen yhtä väkevästi kuin se näytti tarttuneen minuun. Vaikka märssykori olikin lempisanani, en ollut sellaiseen koskaan kiivennyt.

En tiennyt mitä myrsky tarkoitti. Tuntui että aallot hakivat juuri minua ja löytäessään sylkivät päin kasvoja. Mistä tuli merikauhu juuri sinä päivänä? Olinhan tehnyt vuorolaivalla matkan Hailuotoonkin jo niin moneen kertaan. Istunut tervaveneiden jälkeläisissä, jumaloinut niiden pituutta, käynyt soutelemassa aina kun sellaiseen tarjoutui tilaisuus, ja ennen kaikkea rakastin uimista, en epäillyt voimiani vedessä. Mutta juuri sinä päivänä meressä oli jotain poikkipuolista ja se näytti vain huutavan: Missä on maa!

Vene vapisi rajusti kun korkea vesi möyrysi sen kylkiä vasten. Aallot tulivat Luodosta päin tai Luodon takaa, jostain kaukaa kuitenkin. Muita huviretkeläisiä aallokko ei huolestuttanut, minä kasvatin huoleni kuuden ihmisen kokoiseksi. Muut olivat juhlivinaan. Isä luonnosteli jotain veteen ja merenkulkuun liittyvää juhlarunoa. Puhui tuulen ja veden sisaruudesta, sekoitti veneen ja kullanhuuhtojien vaskoolin, uumoili miten huviajelun päätteeksi vaskoolista löydettäisiin vain kultahippuja. Isän luonnoksille naurettiin. Kun vene nousi aallon harjalle ja taas paiskautui alas kahden aallon väliseen rotkoon, kaikki kiljuivat innoissaan. Olihan lähdetty huviajelulle. Olivat innoissaan siitä miten huojuva vene pakotti heidät asentoihin joita itse eivät olisi saaneet aikaiseksi. Kun nähtiin etääntyvä kaupunki, joku sen torneista ja tehtaanpiipuista tai Hupisaaret pärskeen takana, niille vilkutettiin iloisesti. Eivät nähneet että hukkuminen oli edessä. Missä oli Vainio? Missä uusi luvattu koti johon kohta olisi muutettu? En epäillyt niinkään majuria ja hänen merikorttejaan vaan ihan itse venettä, joka näytti siltä kuin pelkät rintakehän luut olisi lähetetty vesille. Majureista minulla ei muutenkaan ollut mielikuvaa. Isä seurusteli harvoin ylempiensä kanssa kasarmilla.

Majuri Törne oli leveärintainen, punertavatukkainen ja tietämäni mukaan osasi soittaa myös trumpettia. Yllään hänellä ei suinkaan ollut mitään kasarminharmaata, vaan norjalainen, olalta napitettava villapusero jonka rintamuksessa laukkasi kokonainen porotokka. Housut paksua molskia. Asu ei totisesti ollut kovin kesäinen. Jalassa oli hienot kumiteräsaappaat, leukaperissä ja poskilla pitkän viikonlopun ajelematon parta. Hän oli väliaikaisesti yksin ja jouti ilahduttamaan veneettömiä. Taiteellinen upseeri, minä ajattelin. Tuollaisen majurin isä tunsi, ja se oli jo sinänsä saavutus kasarmilla jossa upseerikerho ja aliupseerikerho jakoivat ylemmät ja alemmat ja heidän lapsensa ja väliin jäi vain ammottava hiljainen kuilu. Oli kuultu upseerien ja heidän lastensa matkustelevan ja kelkkailevan milloin missäkin. Meidän heimo liikkui harvoin kasarmin kenttien ulkopuolella. Meriretkestä tohistiin siis kokonainen viikko.

Harvinainen helle oli nousemassa Pikisaaresta kaupunkia kohti, kun lähtöä valmisteltiin. Vene odotti meitä jossain kauppatorin ja Nuottasaaren välissä kiinnitettynä piskuiseen laituriin. Pettymys oli melkoinen, kun huomasin ettei veneessä ollut kunnon kajuuttaa, vaan kaksi hataraa ikkunallista seinää oli katettu jonkinlaisella purjekankaalla. Majuri ohjasi jokaisen vuorollaan paikalleen, puristi poskista ja lausui jokaiselle ikioman mietelauseen. Kun vene sitten oli valmis lähtemään, huomasin miten matalalla se ui. Etusormi oli helppo upottaa kokonaan veteen. Brahe, se oli veneen nimi, jytkytti ja potkuroi pois kaupungista aavistamatta että helle viskaisi kohta meren ylösalaisin.

Myrsky nousi hirvittävän nopeasti. Minä näin elämäni loppusuoran, muut vain virkistyivät. Oltiin irti maasta, ei mitään resupekkoja, vaan upseerin kyydissä, kesäsunnuntaina.

Toivoin että joku voima kääntäisi veneen nokan kaupunkia päin ja antaisi minun laskeutua pois torirannassa. Eihän minun merellä kuulunut kuolla, ei edes maalata merimaisemia.

Mutta veneessä olin. Ja hukkuva. Koko meidän väki oli hukkuva matalaan puolisuolaiseen kahluuveteen, päät häpeällisesti mutaisessa pohjassa, jalat ilmassa. Se tieto ei mahtunut heidän hupiinsa.

Huomattuaan että kajuutan peittänyt purjekangas ei pitänyt vettä Törne vaihtoi vain piponsa kumikankaiseen, suurilieriseen hattuun ja jatkoi viheltelyään. Ja isä, toinen tuuliajoinen koppalakki yhtyi hänen vihellykseensä. Pullo kiersi veneessä samalla tavalla kuin se kiersi aliupseerikerholla, kestiystävyyttä ylistäen. Se ei rauhoittaisi myrskyä, sen minä tiesin. Eikö kukaan tosiaankaan huomannut että olimme hukassa. Joisimme pian samaa sameaa vettä, jota joivat siiat ja lahnat ja kaikki jokisuun kalat, ne kalat joita meillä päin savustettiin tietämättä tarkemmin mitä ne oikein olivat.

Yhtäkkiä ajattelin Siskoa. Paine rintalastan alla kasvoi entisestään. Sisko odotti kotona. Oli taas kerran ollut muita viisaampi. Miten hän saisi tietää tästä, miten tulisi elämään meidän jälkeemme? Istuisi kotona ensin viikon, huokailisi, katsoisi taas ja taas kelloa. Sitten tulisi poliisi pyörineen ja sanoisi: ovat kuolleet, ovat hukkuneet. Ja Siskon pitäisi jättää koti, peruuttaa uuden kodin rakennustyöt, mennä hankkimaan elantoa jotenkin, hoitaa muistotilaisuus ilman ruumiita, kaivella albumeista meidän kaikkien kuvat, kahvittaa vieraat – ja sitten lähteä. Minne hän menisi? Kuka hänet ottaisi vastaan? Hän kulkisi talosta toiseen kertomassa hukkuneista veljistään ja isästään ja saisi sillä jonkinlaista myötätuntoa perunoiden päälle, ei muuta.

Ja me makaisimme mistään tietämättä jossain Oulun ja Luodon välissä ensin kellanvihreinä, sitten tummuvina ja huojuisimme levien tapaan mitättömän vuoroveden noustessa ja laskiessa.

Kuvittelin miten juuri samana päivänä, samalla hetkellä kun Törne taas kerran käänsi veneensä aaltoa kohti, joku rouva Hailuodossa istui kudin kädessään hyvin laudoitetussa mökissään ja katsoi kuvaa edessään. Hänkin oli huomannut tuulen nousseen, erotti tuulen monkunasta juuri sen sävelen joka ilmoittaa myrskystä ja istahti sitten katsomaan maalausta joka oikeastaan oli tehty tulitikuista ja pullonkorkeista ja esitti laivan haaksirikkoa.

Minä en halunnut hukkua, en tulla osaksi pullonkorkkien ja tulitikkujen somistamaa onnettomuutta. Päätin tarttua elämään koko tarmollani. Ponkaisin aivan majuri Törnen viereen ja tavoittelin ruoria vääntääkseni veneen sinne missä oletin rannan olevan.

–Käännytään heti! minä huusin. –Ei mennä enää kauemmaksi!

–Älä hermostu, Antero, sanoi Törne ja yritti irrotella kättäni. –Tänään en ole majuri vaan kapteeni! Ja sinä kyytiläinen. Jos hermostut, vene hermostuu ja minäkin hermostun. Tämä vene on tehty Raahessa ja sillä on raahelaiset tavat. Sen pitää antaa mennä. Kai sinä näet että otan aina kiinni aallon kyljestä, en mene suoraan sitä kohti. Katsohan tätä seuraavaa aallotarta jonka minä otan… näin!

–Kyllä minä näin! Vene kääntyi ylösalaisin ja ropeli vapisi ilmassa!

–Ei kääntynyt ylösalaisin! Tämä on hyvä moottorivene. Käynyt Ruotsissa asti. Uumajassa ja Luulajassa.

–Annetaan pojan istua peräpenkillä, ulkona, sanoi isä. –Tuulettuu ja tottuu, sitten asettuu.

Veljet istuivat perätuhdolla. Konttasin sinne. Veljien olisi nyt uskottava, nähtävä että tuho oli tyrkyllä. Mutta veljet vain kikattivat. Olihan se huviajelu.

–Sakari, Santeri, ettekö tajua, me hukumme!

Sitten puristin pikkuveljeä korvasta.

–Aleksi, tule edes sinä. Sanotaan niille että täm...