Tekijänoikeudet

Copyright © Heidi Köngäs ja Kustannusosakeyhtiö Otava

Kannen kuva: Jaakko Tervasmäki

Kannen suunnittelu: Anna Lehtonen

Tämä on Kustannusosakeyhtiö Otavan vuonna 2002 ensimmäistä kertaa painettuna laitoksena julkaiseman teoksen sähkökirjalaitos.

Teoksen sähköinen jakelu ja osittainenkin kopiointi muuhun kuin lain sallimaan yksityiseen käyttöön ilman tekijänoikeudenhaltijan lupaa on korvaus- ja rangaistusvastuun uhalla kielletty.

ISBN 978-951-1-25986-2

Kustannusosakeyhtiö Otava 2011

Nainen

NAINEN

Mies tulee iltapäivällä liikkeeseen ja sanoo kuulleensa, että etsin apulaista. Myönnän. Juuri nyt on paljon töitä, mutta onko puolen vuoden kuluttua, siitä en mene takuuseen. Hän sanoo ymmärtävänsä, seisoo vain hiljaa kun jatkan kuvien selaamista. Minulla on siinä juuri työ kesken, lajittelen pinon loppuun, ja yhä mies odottaa lippalakki kädessään. Minun mittaiseni, jäntevä, jollain lailla sitkaanoloinen nuori mies. Leuka on mustanpuhuva, parta ajamatta tai sitten on oikein ärhäkkä parrankasvu. Tumma.

Sovionkadulla ei näy ketään kun vilkaisen ikkunasta ulos. Eihän täällä ole koskaan ketään missään. Tyhjillä mukulakivikaduilla kuuluu vain merituulen ujellus. Nyt ei kuulu edes sitä, sillä outo lämpöaalto hautoo kaupunkia, mittari sylkee varjossakin kahtakymmentäkolmea. Merkillisen kuuma elokuu.

En kysy mitään, katselen miestä. Liikkeessä on hiljaista, seinäkello naksuttaa tasaisesti. Mies vaihtaa painoa jalalta toiselle ja kertoo kysymättä olleensa sodan aikana, haavoittumisensa jälkeen, kaksi kuukautta pimiöapulaisena Mikkelissä.

En kysy, oliko esikunnan palveluksessa, en mihin haavoittui, ei kiinnosta. Sota ei enää kiinnosta, olen väsynyt koko hommaan, kaikkiin tilityksiin keskityksistä, rintamalohkoista ja puolustusrenkaista, hyökkäyksistä ja asemista, hohhoijaa. Aina kun mies tulee kuvaamoon, sota tulee myös. Minun lävitseni on mennyt kymmeniä osumia, pelastumisia, outoja etiäisiä ja sattumuksia niin kuin sekin mies, joka paukkupakkasilla, kesken luonnollisten tarpeidensa, tuli vihollisten yllättämäksi ja joutui vetämään suksilla tasatahtia luotisateessa housut kintuissa, paljaat ihokarvat pörhöllään, ja miten jutun kertojaa oli alkanut naurattaa kaverin meno, niin että tuskin itse pääsi eteenpäin. Järjetön nauru, mutta vastustamaton. Se juttu jäi mieleen, sen luja totuudellisuus.

Valokuvaamossa on vallattu kukkuloita ja metsäaukeita, on tarvottu uppohangissa ja pettävillä soilla, jotka eivät kestä hevosten painoa, vaan rääkätyt eläimet on täytynyt lopulta ampua. Yksi kuvattava kertoi miten autuaalta tuntui pitkän marssin ja vesisateessa tarpomisen jälkeen, kun sai vihdoin levähtää, nojata puunrunkoon ja syödä nuotion loimussa. Se oli lokakuuta Lapin sodan aikaan, satoi pientä tihkua kun vieressä istunut kaveri lähti siitä hakemaan lisää puita nuotioon, astuikin saksalaisten miinaan ja seuraavassa hetkessä kaverin suolet ja sisälmykset lensivät suoraan kertojan avoimeen reppuun.

En tiedä miksi minulle kerrotaan tämä kaikki. En osaa sanoa, että älkää nyt, minä en halua valvoa taas yhtä yötä toisten kauhut silmissäni. Joskus tekisi mieli sanoa, että sodasta on jo neljä vuotta, nyt eletään rauhaa! Ei, ei niin voi sanoa, en minä ainakaan.

Mies kertoo kehittäneensä valokuvia taistelutarkoituksiin, pääasiassa ilmakuvia, maastoa rajalta, metsiä, soita, vesiä, kallioita, rintamalinjoja. Hän osaa kehittää filmin ja vedostaa kopioita muttei ymmärrä kameroista, valoista tai retusoinneista yhtään mitään. Ainakin hän on suorapuheinen.

Tänne pohjoisen meren rannalle mies sanoo tulleensa, koska morsian aloittaa luvut seminaarissa. En sano hänelle paikasta juuta enkä jaata. Enhän toki ota täysin tuntematonta, joka kadulta hyppää kuvaamoon. Kaikenmoista hampparia on liikkeellä, niitä jotka raaistuivat sodassa eivätkä osaa enää elää rauhaa.

”Sopii tulla lauantaina kello 10 uudelleen”, sanon ja merkitsen ajan varauskirjaan. ”Oliko se nimi Vasama?”

Hän nyökkää, mutta kasvoilla käy nopea pettymys, kun hän ottaa tiskille laskemansa lippalakin ja lähtee. Tiskiin jää muutama rasvainen sormenjälki. Pyyhin ne heti pois. Isot kourat, kämmenselkä aivan karvojen peitossa, tietysti ne jatkuvat pitkin olkavarsia kaulaan saakka, ylin paidan nappi oli auki ja sieltäkin niitä tuli.

Täysin sopimattomat kädet tarkkuutta vaativaan, hienosäätöiseen työhön. Täysin sopimattomat kädet sähkökuvaamoon!

Tiesin heti, että ottaisin hänet.

Mies

MIES

Ensin luulin, että mies. Hän istui sillä lailla sivuttain ja selasi valokuvapakkaa. Valkoisen reilunkokoisen työtakin hihat oli kääritty ylös, punerva tukka jonkinlaisella sykeröllä niskassa, kapeat kasvot, huulissa kulunutta huulipunaa, suora, peloton katse.

Liike vaikutti asianmukaiselta, avoimen verhon takana oli studio, josta erotin taustakankaan, lamput ja varjostimet. Seinillä roikkui liuta rippi-, kaste- ja hääkuvia. Ottaisipa hän minut. Yritin katsoa naista silmiin, mutta hän väisti tarkoituksella katseeni. Kerroin miksi tulin, eikä hän kysellyt mitään, että asummeko vissillä puheella vai aiommeko avioon, enkä minäkään sanonut muuta kuin kihlauksen.

Tuli hiljaista. Hän jatkoi kuvien selaamista aivan kuin minua ei olisikaan, ei puhunut mitään, keskittyi työhönsä. Katsoin hänen käsiään, hämmästyttävän kapeat ranteet. Vaikea sanoa minkä ikäinen hän on, luultavasti naimaton, ei ainakaan sormusta.

Mistä perkeleestä minä saan töitä, ellei hän ota minua. Tämä olisi just passeli paikka. Ylpeän makuinen nainen, puhui kuin lääkäri, sopii tulla lauantaina. En voinut kuin ottaa lätsäni ja häipyä.

Olen saanut tarpeekseni tästä kaupungista jo ennen kuin kunnolla muutinkaan. Mikä lie pieni rähjä, nukkuu yhä kolmesataavuotista untaan eikä tajua, että koko muu maa rakentaa nyt hullun lailla, mutta täällä ei nouse kuin muutama hassu omakotitalo Velkaperälle ja mitä Konepaja vähän laajentaa. Olen kiertänyt kaiken ja kysellyt, missään ei kaivata hanslankaria.

Ainoa toivo on, että valokuvaaja sanoi tarvitsevansa apulaista juuri nyt. Hän sanoi tekevänsä vielä arvioita. Arvioita! Mitä hän muka arvioi? Emme edes puhuneet palkasta, en oikein tiedä mikä on alan taksa.

Laskeudun liikkeestä ulos Kauppakadulle ja kävelen sitä ylöspäin, muistaakseni apteekki oli jossain tällä suunnalla. On lääsyinen, hautova ilma, riisun pusakan ja tungen sen reppuun. Pennut pyöräilevät loivassa ylämäessä ohi pelkät uimahousut jaloissa, pienin ei ylety edes satulalle, vaan vispaa seisoviltaan.

Voisihan sitä käydä kastamassa, onhan täällä sentään meri. En ole ennen asunut meren rannalla, vaikka eihän tuo kovin aavalta vaikuta kaupungin edustalla, sillä saaria on paljon: Fantti, Puluvärkki, Ämmä, Kraaseli, Rälläkkä ja Uniletto. Mitähän ihmisiä nämä oikein ovat, Kokkolan asemaravintolassa yksi mies sanoi mokoman kaupungin asukkaiden elävän toinen toistensa pyykkiä pesemällä. Lehteäänkin nimittävät Rievuksi.

Ei se saakelin koppelo minua kuitenkaan huoli.

Nainen

NAINEN

Kun lähden liikkeestä kuudelta ja pyöräilen Merikadun kautta kotiin, olen niin väsynyt, että tuskin jaksan polkea. Jalka vihoittelee taas, se ei yhtään tykkää helteestä. Kun se mies kävi, istuin paikoillani tiskin takana, eikä hän nähnyt minun jalkaani, sitä tosiasiaa, että toinen jalka on kolme senttiä toista lyhyempi. Hullu olen kun sitä yhtään peittelen. Saan aina pitää mustaa paksupohjaista kenkää, jonka kanssa pystyn sentään liikkumaan ilman että heilun kuin heinämies.

Oikeastaan työtä on enemmän kuin ehdin ja jaksan tehdä. Kyllähän tässä olisi apulaisen paikka, mutta haluanko minä sen nuoren miehen nurkkiini pyörimään. Joku näppäräsorminen tyttö kävisi paremmin, niin olin ajatellut. Täytyisi laittaa ilmoitus lehteen ja siitäkin olisi vain kaikenlaista vaivaa ja kommervenkkiä. Nyt on yksi jotain osaava valmiiksi tyrkyllä.

Mannis-Manne tulee Myhrbergin puiston kohdalla vastaan ja nostaa villamyssyään kuin parastakin hattua. Heilautan kättäni. Hän tervehtii autuaan hymy kasvoillaan jokaisen vastaantulijan, ei luovu myssystään helteelläkään. Manne on partanaamainen iso lapsi, asuu kunnalliskodilla ja sahaa silkkaa rauhattomuuttaan pitkin mukulakivikatuja. Häneen törmää välistä montakin kertaa päivässä ja aina tulee sama pokkuroiva tervehdys. Osa jaksaa vastata, toiset menevät tylysti ohi, penikat juoksevat perässä, matkivat ja pelleilevät ja aina Manne jaksaa tervehtiä heitäkin samalla kunnioituksella.

Liike on mennyt hyvin koko sodanjälkeisen ajan. Oikeastaan sodan ja rauhan erottaa minun elämässäni se, että nyt kuvaan eläviä ihmisiä enkä havuseppeleillä peitettyjä hautakumpuja tai surevia omaisia. Naisten kasvoja ei enää peitä musta suruharso kuin mikäkin silmikko ja saan vihdoin kuvata myös eläviä, nuoria miehiä. Puhukoot sodasta, mitä minä siitä, antaa juttujen mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Pääasia, että ovat siinä ja vahvasti elossa!

Harmi vaan, että muistan aina sanasta sanaan, mitä minulle kerrotaan. Usein kuulen kuvatun puheet yhä uudelleen ja uudelleen kun vedostan valokuvia ja katselen kuvaamiani kasvoja. Ihmisestä tulee esiin niin paljon ilman että hän edes itse tietää paljastuvansa: joku epävarmuuden häivähdys, varautunut katse, hymytön hymy. Kameran linssi on silmää paljastavampi. Välillä tuntuu, että kamera on yksisilmäinen olio, jota kukaan ei voi huijata. Monilla ihmisillä on heikko läsnäolo kuvassa ja varsinkin jotkut naiset ovat ikään kuin kahdessa paikassa, kameran molemmin puolin. Sellainen nainen hajoaa kuvattaessa, sillä hän näkee mielessään jo valmiin kuvan, yrittää liikaa. Näen heti opetellut ilmeet, väkinäisen ja takakireän hymyn. Joskus sitä on vaikea riisua pois ja saada nainen luottamaan siihen, että se riittää, mikä tul...