Varoitus

VAROITUS

Seuraava teksti on kirjoitettu puhtaaksi digitaalisesta tallenteesta. Äänenlaatu oli paikoin huono, joten osa sanoista ja lauseista on tekijän oletuksia. Tallenteessa mainittujen tärkeiden symboleiden kuvat on lisätty tekstiin mikäli mahdollista. Taustaääniä, esimerkiksi kahden puhujan keskinäisiä kahinoita, lyömisiä ja kiroiluja, ei ole merkitty. Tekijä ei esitä minkäänlaisia väitteitä tallenteen aitoudesta. Vaikuttaa mahdolliselta, että nämä kaksi nuorta kertojaa puhuvat totta, mutta sinun, arvoisa lukija, on muodostettava asiasta oma mielipiteesi.

1. Kuolema neulalla

C
A
R
T
E
R

1. KUOLEMA NEULALLA

Meillä on vain muutama tunti aikaa, joten kuuntele tarkkaan.

Koska kerran kuuntelet tätä tarinaa, olet jo vaarassa. Sadie ja minä saatamme olla ainoa mahdollisuutesi.

Mene koululle. Etsi kaappi. En kerro, mihin kouluun enkä mille kaapille, koska sinä löydät ne, jos olet oikea henkilö. Yhdistelmä on 13/32/33. Kun olet kuunnellut tämän loppuun, tiedät mitä numerot tarkoittavat. Mutta muista, että tarina, jonka kohta kerromme, on vielä kesken. Riippuu sinusta, miten se päättyy.

Tärkein asia: kun avaat paketin ja näet, mitä siinä on, älä säilytä sitä yli viikkoa. Houkutus on kyllä suuri. Antaahan se sinulle lähes rajattoman vallan. Mutta jos se on sinulla liian kauan, se kuluttaa sinut loppuun. Opettele sen salaisuudet nopeasti ja pane se kiertämään. Kätke se seuraavaa henkilöä varten kuten Sadie ja minä kätkimme sen sinua varten. Ja varaudu siihen, että elämäsi muuttuu hyvin mielenkiintoiseksi.

Okei, Sadie käskee minun lakata vitkastelemasta ja ruveta kertomaan. Tarina alkoi Lontoossa sinä yönä, jolloin meidän isämme räjäytti British Museumin.

Nimeni on Carter Kane. Olen neljätoista ja asun matkalaukussa.

Luuletko, että huijaan? Olen matkustanut isän kanssa ympäri maailmaa kahdeksanvuotiaasta saakka. Olen syntynyt Losissa, mutta isä on arkeologi, joten hän matkustelee työn puolesta vaikka missä. Eniten käymme Egyptissä, koska hän on egyptologi. Jos menet kirjakauppaan ja etsit Egyptiä käsittelevän kirjan, on hyvin mahdollista, että tekijä on tohtori Julius Kane. Haluatko tietää, miten egyptiläiset tonkivat aivot muumioiden pääkopasta tai rakensivat pyramidit tai kirosivat kuningas Tutin haudan? Kannattaa kysyä meidän isältä. On tietysti muitakin syitä, miksi isä on siirtynyt usein paikasta toiseen, mutta siihen aikaan en ollut perillä hänen salaisuudestaan.

Minä en käynyt koulua. Isä antoi minulle kotiopetusta, jos niin voi sanoa, vaikkei meillä ollut kotia. Hän opetti minulle kaikenlaista, mitä piti tärkeänä, joten minä opin paljon Egyptistä ja koripallotilastoista ja isäni lempimuusikoista. Minä myös luin paljon – kutakuinkin kaiken, mitä sain käsiini isän historiankirjoista fantasiaromaaneihin – koska jouduin istuskelemaan paljon hotelleissa ja lentokentillä ja kaivauspaikoilla maissa, joissa en tuntenut ristin sielua. Isä käski vähän väliä minua laskemaan kirjan kädestä ja pomputtamaan palloa. Oletko ikinä yrittänyt järjestää korismatsia Egyptin Assuanissa? Ei ihan helppo homma.

Isä opetti minut jo pienenä pitämään kaiken omaisuuteni yhdessä matkalaukussa, joka mahtuu lentokoneessa käsimatkatavaroihin. Isä pakkasi samalla tavalla, paitsi että salli itselleen toisen laukullisen arkeologin välineitä. Sääntö numero yksi: minulla ei ollut lupa kurkistaa hänen välinelaukkuunsa. Sitä sääntöä minä noudatin aina räjähdyspäivään asti.

Räjähdys sattui jouluaattona. Olimme Lontoossa katsomassa siskoani Sadieta.

Isä saa tavata hänet vain kahtena päivänä vuodessa – toinen on talvella, toinen kesällä – koska meidän isovanhempamme eivät voi sietää häntä. Äidin kuoltua hänen vanhempansa (meidän isovanhempamme) ja isä riitelivät oikeudessa kynsin hampain. Kuuden lakimiehen, kahden nyrkkitappelun ja lähes tappavan paistinlastalla tehdyn päällekarkauksen jälkeen (älä kysy) he saivat oikeuden pitää Sadien luonaan Englannissa. Sadie oli vasta kuusi, kaksi vuotta minua nuorempi, eivätkä he pystyneet ottamaan meitä molempia – tämän he ainakin sanoivat syyksi, miksi eivät ottaneet minua. Joten Sadie kasvatettiin englantilaiseksi koululaiseksi ja minä matkustelin maailmalla isän kanssa. Me tapasimme Sadien vain kahdesti vuodessa, mikä sopi minulle hyvin.

[Pää kiinni, Sadie. Kyllä, kyllä, minä kerron siitä kohta.]

No niin. Isä ja minä olimme juuri saapuneet Heathrow’n kentälle parin viivästyksen jälkeen. Oli sateinen ja kolea iltapäivä. Isä vaikutti jännittyneeltä koko matkan, kun ajoimme taksilla keskustaan.

Pitää kertoa, että meidän isä on iso kaveri. Luulisi, ettei hän ole mistään moksiskaan. Hänellä on tummanruskea iho kuten minulla, läpitunkevat ruskeat silmät, kalju pää ja pukinparta, joten hän näyttää rotevalta hullulta tiedemieheltä. Sinä päivänä hänellä oli päällään kasmirvillainen talvitakkinsa ja paras ruskea pukunsa, jota hän piti aina luennoidessaan. Yleensä hän huokuu sellaista itsevarmuutta, että hän hallitsee kaikkia huoneita, joihin astuu, mutta joskus, esimerkiksi sinä iltapäivänä, näin hänestä toisen puolen, jota en oikein ymmärtänyt. Hän pälyili taakseen kuin meitä olisi ajettu takaa.

”Iskä?” minä kysyin, kun taksi erkani A-40:ltä. ”Mikä hätänä?”

”Heistä ei näy merkkiäkään”, hän mumisi. Sitten hän kai tajusi puhuneensa ääneen, koska katsoi minua hiukan hätkähtäen. ”Ei mikään, Carter. Kaikki hyvin.”

Asia huolestutti minua, koska isä on surkea valehtelemaan. Minä arvasin aina, jos hän yritti salata jotain, mutta tiesin myös, ettei häntä saisi paljastamaan totuutta kirveelläkään. Hän varmaan yritti suojella minua, mutta en tiennyt miltä. Joskus mietin, oliko hänellä menneisyydessään jokin synkkä salaisuus, seurasiko kenties joku vanha vihamies häntä, mutta ajatus tuntui naurettavalta. Pelkkä arkeologihan isä oli.

Minua vaivasi toinenkin asia: isä piteli välinelaukkua tiukasti sylissään. Yleensä on vaaran merkki, kun hän tekee niin. Kerran yhdet miehet hyökkäsivät pyssyjen kanssa meidän hotelliimme Kairossa. Kuulin aulasta laukauksia ja juoksin yläkertaan katsomaan, ettei isällä ollut hätää. Kun lopulta pääsin sinne, hän veti kaikessa rauhassa välinelaukkunsa vetoketjua kiinni ja kolme tajuntansa menettänyttä pyssymiestä roikkui jaloistaan kattokruunusta kaavut alassuin valahtaneina, niin että heidän bermuda-alkkarinsa näkyivät. Isä väitti, ettei ollut nähnyt mitään, ja lopulta poliisit panivat kaiken kattokruunun oikosulun syyksi.

Toisen kerran me juutuimme Pariisissa katumellakkaan. Isä vei minut lähimmän pysäköidyn auton luo, tyrkkäsi minut takapenkille ja käski minun pysyä siellä. Painauduin lattiaan ja puristin silmät tiukasti kiinni. Kuulin, kun isä penkoi laukkuaan etupenkillä ja mumisi itsekseen, ja koko ajan mellakoijat huusivat ja rikkoivat paikkoja. Muutaman minuutin kuluttua hän sanoi, että oli turvallista astua autosta. Kaikki muut autot olivat kadulla kyljellään tai katollaan, ja ne oli sytytetty palamaan. Meidän automme oli vastikään pesty ja vahattu, ja toisen tuulilasinpyyhkimen alle oli pantu muutama kahdenkymmenen euron seteli.

Olin oppinut kunnioittamaan isän laukkua. Se oli meidän amulettimme, onnenkalumme. Mutta kun isä piti sitä tiukasti sylissään, tiesin, että me tarvitsimme onnea matkaan.

Ajoimme keskustan läpi itään kohti isovanhempieni asuntoa. Ohitimme Buckinghamin palatsin kullatut portit ja Trafalgar Squaren ison kivipylvään. Lontoo on aika nasta kaupunki, mutta kun on matkustanut niin paljon kuin me, kaikki kaupungit alkavat näyttää samanlaisilta. Joskus tapaan nuoria, jotka sanovat: ”Vau, mahtavaa päästä matkustamaan noin paljon!” Mutta me emme katsele nähtävyyksiä, eikä meillä ole rahaa matkustaa ylellisesti. Olemme yöpyneet aikamoisissa läävissä ja viettäneet samassa paikassa yleensä korkeintaan muutaman päivän. Usein tuntuu, että olemme pako- emmekä työmatkalla.

Ei luulisi, että isän työ on vaarallista. Hän kyllä luennoi sellaisista aiheista kuin ”Voiko egyptiläinen magia todella tappaa?” tai ”Egyptin manalan suosituimmat rangaistukset” ja muista aiheista, jotka kiinnostavat vain ani harvoja. Mutta kuten sanoin, hänessä on toinenkin puoli. Hän on aina varuillaan, tarkistaa kaikki hotellihuoneet ennen kuin antaa minun astua sisään. Hän piipahtaa museoissa katsomassa jotain esinettä, tekee muistiinpanoja ja livahtaa ovesta ulos kuin pelkäisi, että hänet huomataan valvontakameroissa.

Kerran kun olin pieni, juoksimme Charles de Gaullen lentoasemalla terminaalin läpi ehtiäksemme viime hetkellä koneeseen, ja isä lakkasi pingott...