Eläinten kielellä

Ilkka Koivisto

Eläinten kielellä

Tulkintoja luonnonystävän iloksi

www.minervakustannus.fi
© Ilkka Koivisto ja Minerva Kustannus Oy, 2011

Teksti ja kuvitus Ilkka Koivisto

Kansi Jenny Taskinen
Taitto Taittopalvelu Yliveto Oy

ISBN 978-952-492-481-8
Painopaikka Bookwell Oy, Juva 2011

ISBN (EPUB): 978-952-4925-52-5

ePub konversio: eLibris Media Oy
www.elibrismedia.fi

Alkusanat

Meidän ihmisten kyky viestiä puhuen on sekä ainutlaatuinen että nuori ilmiö. Yksikään toinen eläinlaji ei tuota samalla tavoin sanoja muodostavia äänteitä ja sanoista lauseita. Jossain määrin vastaava on ilmeisesti mahdollista valaille. Valitettavasti niiden kielestä tiedetään toistaiseksi vähän.

Eläinkunnan ikiaikainen ja kattava kieli, siis keino keskinäiseen viestintään, on signaalikieltä. Sen kattavuudella tarkoitan, että se on käytössä myös omalla lajillamme. Ilmehdimme, elehdimme, kätemme säestävät puhettamme, viestimme kehon asennoilla; puhutaankin kehonkielestä tai vaihto­ehtoisesti ruumiinkielestä. Ikiaikaiseen kieleemme kuuluu myös äännähdyksiä, huutoja ja itkua sekä puheen voimakkuusasteita ja tätä hienopiirteisempiä sävyjä.

Eläinten signaalikieltä on näihin aikoihin asti pidetty hyvin yksinkertaisena. Esimerkiksi lintukäsikirjoissa kerrotaan eri lajien käyttämistä äänistä vain muutama: tavallisesti kutsuääni ja varoitusääni, joskus kyllä mainitaan näitä olevan pari kolme erilaista ja niin ikään kuvataan usein myös muutama lisääntymiseen kuuluvaa ääntä. Monien lintulajien äänivalikoimat ovat osoittautuneet kuitenkin aikaisemmin luultua runsaammiksi, muun muassa korpilla on noin kahdeksankymmentä erilaista ääntä, joista kullakin on tietty merkitys. Jo useita kymmeniä vuosia sitten on selvinnyt, että variksen ohjelmisto on samaa luokkaa. Korppi ja varis kuuluvatkin linturyhmään, jota on pidetty perinteisesti lintumaailman viisaimpana papukaijojen rinnalla – mitä tässä tapauksessa ja ylipäätään viisaudella sitten tarkoitetaankaan. Mutta eittämättä myös muidenkin ”vähemmän viisaiden” lintujen äänivalikoima on luultua monipuolisempi. Eikä tietty ääni ole vain yksi ja sama viesti, vaan ääniä sävyttävät myös yksilölliset vivahteet. Tämä koskee muidenkin eläinryhmien äänen käyttöä.

Viestien runsautta pursuaa myös eläinten viestinnän toinen keinovalikoima: eleet. Kuten äänistä, eleistäkin huomattava osa on sellaisia, joita ihmisen aistein on vaikeaa, ellei mahdotonta, havaita. Sama koskee niiden tulkintaa. On helppo ymmärtää, että torin ”asvalttilattialla” höyhenet pörhöllään pyörivä kesykyyhkykoiras viestittää lajikumppaneille parinmuodostushaluaan, mutta kyyhkyparven edesottamuksia seuraamalla voi havaita monia muita eleitä. Olemme kuitenkin huomattavasta osasta noiden – yleisemmin puluiksi kuin ”virallisesti” kesykyyhkyiksi kutsuttujen – lintujen viestintää auttamatta ”pihalla”.

Eläinten viestikielen ilmaisut on ryhmitelty oppikirjoissa kahdella tavalla. Esitän ne tässä, vaikka tämä ei olekaan oppikirja. Toinen ryhmittely perustuu siihen, millä aisteilla viestit otetaan vastaan. Tällaisia ovat näköaistilla vastaanotetut eli visuaaliset viestit, kuuloaistilla vastaanotetut eli akustiset viestit, haju- ja makuaistilla vastaanotetut eli kemialliset viestit sekä kosketusaistilla vastaanotetut viestit. Tässä ei ole suinkaan kaikki. Useissa eläinryhmissä viestejä lähetetään ja vastaanotetaan tavoilla, joihin meillä ei ole oman kehomme kokemuksien perusteella pienintäkään tuntumaa. Esimerkiksi kalat ottavat vastaan viestejä kylkiviiva-aistillaan, ja jotkut kalat aistivat heikkoja sähköärsykkeitä, mikä on todettu ensimmäisenä haiden kyvyksi. Ja niistäkin viestikeinoista joita itse käytämme, kykenemme eläinten käyttäminä aistimaan vain osia. Emme näe ultraviolettia valoa, emme kuule kovin korkeita ääniä jne. Olemme siis vielä aika samanlaisessa tilanteessa kuin katsellessamme meren aaltoilua: näemme vain sen, mutta ilman teknisiä laitteita emme pääse pintaa syvemmälle, emme saa kuin aavistuksen siitä, mitä meressä tapahtuu. Varmaa on sekin, että eläinten viestinnässä on yhä paljon sellaista, johon emme saa tuntumaa edes parhain teknisin laittein.

Emme tule helposti tule ajatelleeksi kaikkia viestimismahdollisuuksia. Tämän kirjan kansikuvassa on tästä hyvä esimerkki: ”nyrkkeilevät” rusakot. Kosketusaistein vastaanotetuilla viesteillä tarkoitetaan useimmiten myönteistä sosiaalista koskettelua, joka on runsainta oman ryhmämme, kädellisten, keskuudessa. Koskettelu voi olla joskus myös rajumpaa, kuten rusakoiden ottelussa. Siinä viestit otetaan vastaan kipuaistilla. Viestihän on selvä: ottelijat ilmaisevat aggressiivisen vireensä, ja iskut antavat tuntumaa siihen, millainen vastustaja on. Kipuviestintä onkin hyvin olennainen osa sosiaalisten eläinten ryhmien organisoitumista. ­Sosiaalisen arvoasemajärjestelmän eli hierarkian ylläpitämiseksi on kuitenkin tarkoituksenmukaista käyttää ennen voimakeinoihin siirtymistä ke­vyempää arsenaalia, kuten mahtailuja ja uhkailuja.

Toinen viestien ryhmittely perustuu siihen, mikä on viestin sisältö. Varoitus- ja hälytysviestit ovat kaikille saalistuksen kohteena oleville sosiaalisille lajeille elintärkeitä, miksei monelle saalistajallekin. Tervehdykset, mahtailut, uhkailut, lepyttelyt ovat niin ikään sosiaalisten lajien arkipäivää. ”Juhlapäivien viesteiksi” voisi eläimillä nimittää seksuaalisiin toimiin liittyviä signaaleja, sillä eläinten suurella enemmistöllä parittelu on kausiluonteista. Luetteloa voisi jatkaa, mutta mainitsen enää vain yhden, hämäysviestinnän, josta muutamat apinalajit ovat tulleet kuuluisiksi. Lauman jäsen, useimmiten nuori yksilö, hälyttää, vaikkei vaarasta ole tietoakaan. Se tekee näin saadakseen tilaisuuden päästä käsiksi tarjolla oleviin herkkuihin, joista se on siihen asti jäänyt osattomaksi.

Viestinnän tarve on itsestäänselvyys yksilöluvultaan pienimmissäkin eläinryhmissä, mutta sitä tarvitsevat myös yksittäin elävät lajit. Lisääntymistä varten eri sukupuolta olevien on kohdattava tavalla tai toisella. Kehittyneiden eläinlajien ryhmät muodostuvat lujiksi ja pysyviksi, kun sen jäsenet tuntevat toisensa yksilöllisesti. Tästä kiinteästä yhdessä elämisen muodosta on eri asteita lintujen pesimäaikaisista yhdyskunnista monien nisäkkäiden pysyviin yhteisöihin. Sen sijaan alkeellisempien eläinten, vaikkapa hyönteisten, yhteiskunnissa riittää vain kumppanin tunnistaminen samaan ryhmään kuuluvaksi. Ryhmän tiiviyttä ylläpitävä viestintä on sitä monipuolisempaa, mitä kiinteämmästä ryhmästä on kysymys.

Tämä kirja on tekijälleen rohkea yritys kuvata eläinten viestintää sanoin ja liikkumattomin kuvin. Mieltä kaivelee koko ajan, että uudenaikaisen tekniikan keinoin pystyisi paremmin kertomaan eläinten viestimaailmasta, joissa liikkeillä ja äänillä on valtaisa osuus. Vaikka toisaalta, liikkuvat kuvat ja äänitteet eivät nekään avaa vielä kokonaan eläinten viestinnän maailmaa. Esimerkiksi eläinmaailmassa olennaiset hajuviestit jäävät auttamatta pois, eikä niiden toisto onnistu varmasti lähitulevaisuudessakaan.

Tervapääskyjen ryhmälento on yksi kaupunkiluonnon näkyvimmistä ja kuuluvimmista tapahtumista. Se on myös hyvä esimerkki siitä, kuinka monet aivan tavalliset ja helposti havaittavat piirteet eläinten viestinnässä ja käyttäytymisessä jäävät vaille varmaa selitystä. On esitetty otaksuma, että voimakkaasti kirkuvat tervapääskymuodostelmat houkuttelevat korkeiden rakennusten yläosien onkaloissa olevien pesien lentokykyisiä mutta vielä arastelevia poikasia lentoon. Jos tämä pitää paikkansa, se on vain osatotuus, sillä tervapääskyt käyttäytyvät tällä tavoin muulloinkin kuin poikasten lentoonlähdön aikaan.

Lukijani saattaa joutua ihmettelemään, miten tunnun vahvasti uskovan sellaistenkin viestien olemassaoloon, joista ei ole mitään selvää näyttöä. Edellä jo viittasin siihen, että eläinten kommunikointi tapahtuu maailmassa, joka on suurelta osin ihmiselle saavuttamaton. Myös viestien tulkinnassa saatan olla uskalias. Useasti kuvaan tilannetta, jossa oivallan eläimen lähettävän jonkin viestin, mutta yhtä usein on vaikeaa, monesti mahdotontakin tietää, miksi eläin halusi viestiä ja mitä viesti sisälsi. Olen silti rohjennut esittää monissa tapauksissa arvailevan tulkinnan.

Luulen, että viehtymykseni eläinten viestintään perustuu suurelta osin siihen, että kun sen tarkkailussa on päässyt edistymään alkeita pidemmälle, se on tuottanut hyvää mieltä samaan tapaan kuin silloin, kun vieraan kielen opiskelussa on päästy auttavan itsensä ilmaisemisen tasolle.

Tässä kirjassa olen rajoittunut käsittelemään enimmäkseen lajeja, jotka kuuluvat eläimistöömme, ja niistäkin olen antanut etusijan sellaisille, jotka elävät taajamissa ja suovat näin mahdollisuuden helppoon tarkkailuun. Yksi isohko poikkeus tästä ovat kotimaiset kanalinnut. Seurasin niiden elämää varhaisina miehuusvuosinani työkseni. Se oli aika ajoin rankkaa maastossa raatamista. Muistot jäivät niin eläviksi, etten pystynyt niitä tässä ohittamaan, vaan ne tunkivat väkisin mukaan.

* * *

Omistan tämän kirjan kolmelle henkilölle: keskikoulu- ja lukiovuosieni retkeilytoverilleni Veijo Koskiselle, opettajalleni Jukka Koskimiehelle, joka ­luennoillaan ja henkilökohtaisella ohjauksellaan osoitti minulle, että eläinten käyttäytymisen tarkkailu ei ole vain mitä mielenkiintoisin osa luontoharrastusta vaan myös merkittävä tieteenala, ja monivuotiselle, jo kauan sitten edesmenneelle työtoverilleni Yrjö Paasikunnakselle, ensimmäiselle saimaannorpan tutkijalle.

Moni kirjantekijä kiittää puolisoaan saamastaan tuesta ja kärsivällisyydestä erityisesti niinä hetkinä, kun työ ei ole sujunut odotetusti ja määräajan lähestyminen kiristää mielialaa. Niin minäkin haluan nyt kiittää vaimoani Seijaa näistä tavanomaisista syistä, mutta sen lisäksi myös siitä, että hän on arvioinut tekstejäni ja antanut arvokasta palautetta siitä, voiko niistä kiinnostua sellainenkin luonnonystävä, joka ei vielä ole ehtinyt kartuttaa luontotieteellistä tietämystään kovin suureksi.

Olen kiitollinen myös monille henkilölle saamistani tiedoista ja ...