Hyvästi, Viipuri
Antero Raevuori
Hyvästi, Viipuri
Karjalan pääkaupungin kohtalonvuodet 1939, 1941 ja 1944
www.minervakustannus.fi
©Antero Raevuori ja Minerva Kustannus Oy, 2011
ISBN 978-952-492-539-6
Kansi Susanna Appel
Taitto Taittopalvelu Yliveto Oy, Saarijärvi
Painopaikka Saarijärven Offset, Saarijärvi 2011
ISBN: 978-952-4926-12-6 (ePub)
ePub konversio: eLibris Media Oy
www.elibrismedia.fi
Lukijalle
Tämän kirjan pääosassa ovat Viipuri ja viipurilaiset sekä Viipurin puolustajat upseereista sotamiehiin. Kannaksen maaseudun evakoista on kirjoitettu paljon, mutta viipurilaisten talvi- ja jatkosodan koettelemuksista varsin vähän.
Olen antanut tapahtumien seurata toisiaan pysähtymättä niitä tulkitsemaan tai analysoimaan. Se on tutkijoiden tehtävä. Tapahtumien kulku ja tavallisten ihmisten tunnot ja tuntemukset ovat kautta linjan etusijalla.
Joiltakin osin olen valottanut myös ajan sotilaallisia ja poliittisia taustoja, jotta vuosien 1939–1944 tapahtumat voisi Viipurin näkökulmasta paremmin ymmärtää. Monista tapahtumista on sotahistoriassa olemassa erilaisia versioita, mutta olen tukeutunut niihin tulkintoihin, jotka ovat useissa eri lähteissä samansuuntaiset.
Merkittävästä avusta kiitän seuraavia: sotahistorioitsijat Carl-Fredrik Geust, Ari Raunio ja Eeva Tammi, päätoimittaja Antti Arponen sekä toimittaja Hannu Teider.
Omistan tämän kirjan pyöräystävälleni Paula-Poltsille.
Kauniaisissa
Viipurin valtauksen 70-vuotisjuhlapäivänä
29.8.2001
Antero Raevuori
OSA I
Lähtö 1939
Prologi
Rajajoen aamupostijuna pysähtyi Viipurin asemalle marraskuun 1. päivänä 1939. Kello oli 7.30, ja laituri täynnä ihmisiä, sillä monien viipurilaisten työpäivä alkaisi kahdeksalta.
Päivästä näytti tulevan pilvisen harmaa.
Junan ensimmäisen luokan vaunusta astui ulos kaksiriviseen pitkään mustaan päällystakkiin pukeutunut mies, jolla oli pienet harmaat viikset ja pyöreät mustasankaiset silmälasit. Hän oli lähetystöneuvos Juho Kusti Paasikivi, joka matkasi kolmannen kerran Suomen valtuuskunnan vetäjänä Moskovaan. Siellä jatkuisivat neuvottelut alueluovutuksista Neuvostoliiton johtajan Josif Stalinin ja maan ulkoministerin Vjatšeslav Molotovin kanssa.
Suomen sanomalehdet, niin myös Viipurin päälehti Karjala, pystyivät kertomaan lukijoilleen vain sen verran, kuin tiesivät ja oli sallittua tietää.
Juna seisoi Viipurin asemalla viitisentoista minuuttia.
Paasikiven sanat rauhoittivat väkijoukkoa: ”Me koetamme parhaamme ja toivomme, että pääsemme isänmaallemme onnelliseen ratkaisuun.” Kaartin rykmentin soittokunta soitti valalauluna tunnetun Kuullos pyhä vala, kallis Suomenmaa, mihin yleisö yhtyi laulaen, samoin kuin soittokunnan säestämään Maamme-lauluun.
Paasikiven puhetta kuunnellut Erkki Pyhänoja käveli asemalta pitkin Repolankatua ohi Lallukan talon toimistoonsa. Hän oli taistellut ja haavoittunut vapaussodassa Karjalan rintamalla, Punnuskylässä. Luoti oli mennyt läpi hänen oikean reitensä, mutta ohi suuren reisivaltimon. Myöhemmin hän muisteli: ”Toistelin asemalta palatessani puoliääneen laulun sanoja sinuun koskea ei väkivalta saa. ”
Syntyjuuriltaan vakaana satakuntalais-hämäläisenä Erkki Pyhänoja oli menettänyt sydämensä avoimelle ja elämäniloiselle Viipurille.
1. Jos eurooppa räjähtää...
Elokuun viimeisenä päivänä 1939 oli Neuvostoliiton korkeimmassa neuvostossa ratifioitu Saksan ja Neuvostoliiton välinen hyökkäämättömyyssopimus. Suomalaiset sanomalehdet halusivat pitää yllä myönteistä mielialaa, mutta Viipurissa ilmestyvä Karjala-lehti joutui muiden sanomalehtien tavoin välittämään myös epämiellyttäviä totuuksia. Lehti esitti sivuillaan suoran kysymyksen: ”Jos Eurooppa räjähtää, mikä on meidän asemamme?”
Kansalaisten keskuudessa huolestuneita arvailuja synnyttivät kansanhuoltoministeriön perustaminen ja pitkä lista vientikieltoon julistettuja tavaroita. Eduskunnassa väiteltiin puolustusbudjetista, väestönsuojelu nousi puheenaiheeksi ja Viipurin hälytysvalmiutta tehostettiin. Syyskuussa kotiuttamisvuorossa olleet asevelvolliset määrättiin jäämään palvelukseen.
Syyskuun 1. päivänä Saksan joukot marssivat rajan yli Puolaan. Suursota oli alkanut. Seuraavan päivän Karjala-lehdessä oli päätoimittaja Onni J. Brummerin artikkeli, joka monissa viipurilaiskodeissa luettiin moneen kertaan: ”Varmaa vain on, että se kaamea onnettomuus, jota koko sivistynyt maailma on toivonut voivansa välttää, on nyt tosiasia. Ei järki eikä ihmisyys ole estänyt sotaa, josta joutuvat kärsimään niin hyvin syylliset kuin syyttömät.” Seuraavan kolmen kuukauden aikana Karjala-lehdessä pääkirjoituksista yli 80 kosketteli Euroopan tilannetta ja Suomen uhanalaista asemaa.
Saksan ja Neuvostoliiton väliseen hyökkäämättömyyssopimukseen kuului lisäpöytäkirja, jolla Baltian maat ja Suomi määrättiin kuuluviksi Neuvostoliiton etupiiriin. Pöytäkirja oli salainen. Suomen valtion ylin johto sai siitä tiedon marraskuussa. Saksalainen lehtimies Fr. Borgmann oli jotain kautta vuotaneiden tietojen perusteella kertonut pöytäkirjasta kansanedustaja Paavo Susitaipaleelle, joka välitti tiedon puolustusministeri Juho Niukkaselle.1
Normaali elämänmeno järkkyi Viipurissa viimeistään lokakuun 8. päivänä, jolloin aloitettiin vanhusten, lasten ja sairaiden vapaaehtoinen evakuointi. Kohteena olivat läänin rajakuntien ja myös Viipurin asukkaat. Vähitellen vakiintui käytäntöön aikaisemmin tuntematon sana – siirtoväki. Maaherran rouva oli perustanut Varoja ja varusteita-nimisen naistoimikunnan. Se hankki vaatteita siirtoväelle ja ylimääräisiin kertausharjoituksiin kokoontuneille reserviläisille. Toimikunta sai vastaanottaa eläkkeelle siirtyneen presidentti P. E. Svinhufvudin monista lehtikuvista tutun suojeluskuntamanttelin ja hänen Ellen-vaimonsa omien lampaiden villoista kutomia sukkia. Viipurin naiset ompelivat mantteliin muistokirjoituksen ”jotta jokainen, jolle suodaan kunnia kantaa sitä, tietäisi kenen se on ja mihin se kantajansa velvoittaa”.
Viipurilaiset joutuivat noudattamaan uusia, levottomuutta herättäviä määräyksiä. Pimennysverhot oli vedettävä asunnoissa ikkunoiden eteen heti, kun sisävalot sytytettiin. Ikkunoita oli vahvistettava paperisuikaleilla mahdollisten pommitusten aiheuttamien paineaaltojen varalta. Ullakot oli tyhjennettävä kaikesta tulenarasta materiaalista. Autojen oli ajettava himmennetyin harmain valoin ja korkein ajonopeus kaupungin alueella oli 15 kilometriä tunnissa. Poliisiautot tunnisti siniseksi, palolaitoksen autot punaiseksi, väestönsuojeluautot keltaiseksi ja sotilasviranomaisten autot vihreäksi himmennetyistä lyhdyistä. Jalankulkijoita ja pyöräilijöitä kehotettiin käyttämään pimeällä valkoista vyötä, valkoista kaulahuivia tai valkoisia käsineitä, jotta heidät saattoi erottaa riittävän pitkän matkan päästä.
Ja mitä enteilivätkään Salakkalahtea myötäilevällä satamaraiteella seisovat matkustajavaunut, joiden kaikkien kylkeen oli maalattu suuri valkoinen ympyrä ja ympyrään punainen risti?
Lokakuun aikana Karjala-lehden sivumäärä pieneni. Enää sitä ei voitu polttoainepulan takia lähettää linja-autoilla maakunnan kauimmaisiin rajapitäjiin. Viipurissakin se kannettiin vain osalle tilaajista. Muita kehotettiin hakemaan se lehden konttorista. Lehdenjakajia ei enää ollut riittävästi, ei liioin kirjoittavia toimittajia eikä faktoreita painossa. Mies toisensa jälkeen oli joutunut lähtemään rajan pintaan ylimääräisiin kertausharjoituksiin.
Yhtä sanaa vältettiin lausumasta ääneen. Se sana oli sota. Ja siksi toisekseen – mistäs sellainen sota nyt yhtäkkiä tulisi. Tahdottiin tietoisesti unohtaa, että puolustusministeriö oli lokakuun 12. päivänä määrännyt toteutettavaksi yleisen liikekannallepanon. Ahdistuneita tuntoja kevensi se, että Paasikiven loka–marraskuun taitteen Moskovan matkan jälkeen ei ollut kuulunut mitään hälyttävää. Niinpä osa Karjalan kannaksen evakoista palaili kotiseudulleen. Pimennetyssä Viipurissa syttyivät jälleen katuvalot ja koulut jatkoivat työtään, vaikka väestönsuojelupäällikkö, eversti Aarne Sihvo sitä vastustikin.
Sitä ei kuitenkaan tiedetty, mitä ulkoministeri Molotov oli sanonut Moskovan-neuvotteluiden junnatessa paikallaan: ”Onko asia annettava sotilashenkilöiden hoidettavaksi, kun siviilit eivät pääse eteenpäin?”2
2. Mainilan laukaukset
Viipurin linnassa esikuntaansa pitävä II Armeijakunnan komentaja, kenraaliluutnantti Harald Öhquist puuskahti yksityisen päiväkirjansa sivuille: ”Siinä meni nyt sivu suun jäniksenajo, josta olin edeltäpäin ollut kovin iloinen!” Valtakunnan puolustusneuvoston puheenjohtaja sotamarsalkka Mannerheim halusi tavata hänet kello seitsemän seuraavana päivänä. Se oli marraskuun 26:s. Viipurissa satoi hiljalleen lunta. Kaupunginselkä ja Linnansalmi olivat jo osittain jäässä.
Öhquist liittyi seuraavana aamuna Kiviniemessä sotamarsalkan seurueeseen ajettuaan sinne jo illalla ja nukuttuaan kasarmialueen tyhjässä upseeriasunnossa. Kyseessä oli tarkastusmatka Länsi- ja Keski-Kannaksen alueelle. Siellä kulki osa konekivääripesäkkeiden, betonibunkkerien, piikkilankaesteiden ja kivenlohkareista koottujen panssariesteiden muodostamaa Mannerheim-linjaa. Viimeisenä seurue kävi Summan kylässä, jonka kautta kulki huolestuttavan tuntuinen mahdollinen hyökkäysura kohti Viipuria. Matka tehtiin junalla, ja Viipuriin oli tarkoitus palata kello 17.
Samoihin aikoihin kuin Mannerheimin seurue paluumatkallaan valmistui aterioimaan marsalkan ravintolavaunussa, olivat suomalaiset rajavartijat kuulleet useita räjähdyksiä Neuvostoliiton puolelta Mainilan kylästä.
Tarkka kellonaika merkittiin ylös. Se oli 14.45–15.05.
Vielä saman päivän iltana ulkoministeri Vjatšeslav Molotov jätti Kremlissä Suomen suurlähettiläälle vapaaherra Aarno Yrjö-Koskiselle nootin. ”Puna-armeijan yleisesikunnan ilmoituksen mukaan meidän joukkojamme, jotka olivat sijoitetut Mainilan kylän tienoille, ammuttiin tänään odottamatta tykkitulella Suomen alueelta.”
Harald Öhquist sai ennen puoltayötä tiedon venäläisten syytöksistä. Sen välitti hänen Etelävallin varrella sijaitsevaan kotiinsa puhelimitse II Armeijakunnan esikuntapäällikk...