Kansainvälisten suhteiden käännekohtia

Maailmanpolitiikan keskeiset vaiheet 1800-luvulta 2000-luvulle

Soile Varis

ISBN 978-952-5901-19-1 (EPUB)
Copyright Soile Varis ja Klaava Media
Tammikuu 2012

Kustantaja Klaava Media / Andalys Oy
www.klaava.fi
kirja@klaava.fi

Kaikki oikeudet pidätetään. Tämän julkaisun tai sen osan jäljentäminen tai kopiointi ilman tekijänoikeuksien haltijan lupaa on tekijänoikeuslain mukaisesti kielletty.

Sisällysluettelo

1. Kohti kansainvälistä politiikkaa

2. Suurvaltojen ylivaltapyrkimykset

3. Maailmansotien välinen aika

4. Toinen maailmansota

5. Kylmä sota

6. Kolmas maailma

7. Uuden epävarmuuden aika

1. Kohti kansainvälistä politiikkaa

Keskiajalla Eurooppa oli eripuraisten kansojen ja pienten ruhtinaskuntien muodostama hajanainen alue. Vasta myöhemmin, 1500- ja 1600-luvulla alkoi syntyä kansallisvaltioita, joilla oli omat rajat ja lait sekä yhteinen hallitsija ja hallinto.

1700 – 1800 –luvun taitteessa maailmassa oli jo parisenkymmentä kansallisvaltiota, jotka pyrkivät enenevässä määrin hoitamaan suhteitaan sotimisen sijasta diplomaattisin keinoin. Silti ylin päätösvalta oli kuitenkin vielä pitkään valtion korkeimman johdon käsissä. Poliittisten olosuhteiden herkkyyttä kuvasi se, että päätös ryhtyä sotaan saattoi syntyä nopeasti ja ilman kansan hyväksyntää.

1800-luvun tasapainopolitiikka

Ranskan vallankumous vuonna 1789 ja sitä seurannut Napoleonin aika olivat käännekohtia eurooppalais valtioiden välisten suhteiden hoitamiselle. Kun Napoleon oli syrjäytetty, hallitsijoiden tavoitteena oli palauttaa mantereelle rauha ja turvallisuus.

Uutta tasapainopolitiikkaa alettiin valmistella Wienin kongressissa 1815. Tuolloin yhteiseen neuvottelupöytään istuneet Englanti, Itävalta, Preussi ja Venäjä sopivat, etteivät ne olisi uhka toisilleen vaan antaisivat keskinäistä tukea ja apua torjuakseen Euroopan tasapainoa uhkaavia tekijöitä. Tätä ajattelutapaa alettiin kutsua voimatasapainoksi. Maat solmivat diplomaattisuhteita, ja sopivat pyrkivänsä neuvottelemalla ja sovittelemalla estämään sen, että konfliktit kärjistyisivät sodiksi.

Moni hallitsijoista kuitenkin ymmärsi, että Eurooppa ei olisi enää entisensä. Veriset kumoustapahtumat olivat osoittaneet, että muutokset olivat tarpeen. Vallankumouksen välttämiseksi omissa valtioissaan useat eurooppalaishallitsijat alkoivat toteuttaa varovaisia yhteiskunnallisia ja taloudellisia uudistuksia.

Wienin kongressin tavoitteet, voimatasapainoajattelu ja yhteiskunnallisissa myrskyissä syntyneet uudet aatteet, kuten nationalismi ja sosialismi joutuivat 1800-luvun kuluessa keskenään törmäyskurssille. Jännitteet alkoivat lisääntyä, kun Eurooppaan syntyi 1800-luvun loppupuolella kaksi vahvaa kansallisvaltiota - Saksa ja Italia.

2. Suurvaltojen ylivaltapyrkimykset

Löytöretkien ja Amerikasta löydettyjen rikkauksien seurauksena eurooppalaisten valtioiden kiinnostus muita maanosia kohtaan oli koko ajan vain kasvanut. 1800-luvulla uusiksi kohteiksi nousivat Afrikka ja Aasia. Eurooppaan tuotiin näiltä alueilta eksoottisia mausteita, jalometalleja, teetä, kahvia ja sokeria.

Siirtomaakilpailuun keskeisesti osallistuneet Euroopan valtiot olivat Iso-Britannia, Ranska, Saksa, Belgia ja Italia. Ne hankkivat siirtomaita erityisesti Afrikasta, Aasiasta ja Tyynenmeren alueelta. Intiasta muodostui Iso-Britannian tärkein siirtomaa, sen ”kruunun jalokivi”.

Myös Venäjä ja Japani osallistuivat kiihtyvään kilpajuoksuun siirtomaiden omistuksesta ja ne hankkivat raaka-ainealueita Aasiasta. Yhdysvallat puolestaan hankki omistukseensa Filippiinit ja Kuuban.

Miksi siirtomaita?

1800-luvun loppua kohden teollistuminen kiihtyi ja eurooppalaisten kulutus kasvoi. Valtiot huomasivat tarvitsevansa taloudelliseen kasvuun enemmän raaka-aineita, kuin mitä omasta kotimaasta oli mahdollista saada. Tarvittiin kipeästi kumia, kuparia ja puuvillaa.

1870-luvulta lähtien siirtomaita hankittiinkin yhä kiihtyvällä vauhdilla. Käynnistyi suoranainen kilpajuoksu Afrikkaan. Kuvaavaa oli, että 1900-luvun alkuun mennessä Euroopan valtiot olivat saaneet omistukseensa jo suurimman osan niin Afrikasta kuin muustakin maailmasta.

1800-luvun lopulla alkoi imperialismin aika, mikä tarkoitti siirtomaiden hyödyntämistä niin poliittisesti, sotilaallisesti kuin taloudellisestikin.

Siirtomaiden keskeiseksi tehtäväksi tuli tuottaa raaka-aineita emämaan tarpeisiin. Siirtomaita tarvittiin teollistumiseen, uusiksi markkina-alueiksi, mutta myös siksi, että ajan ajattelutavan mukaan oma siirtomaa oli elinvoimaisen kansan ja vahvan suurvallan merkki.

Siirtomaiden hankkimista ei juurikaan kyseenalaistettu. Muutamien arvostelijoiden mukaan kaukana kotimaasta olevien laajojen alueiden hallinta oli turhan vaikeaa ja toistuvien kapinoiden kukistaminen nieli kohtuuttomasti emämaan varoja.

Valtaosa nationalismin ja edistysuskon innoittamista eurooppalaisista näki kuitenkin muut valtiot ja kansat alempiarvoisina ja siten myös alistettavina. Ajateltiin, että eurooppalainen kulttuuri ja kristinusko olivat muita kansoja ylemmällä tasolla. Eurooppalaisten velvollisuus oli käyttää sivistyksensä, tietonsa ja taitonsa myös muiden kansojen hyväksi; tämä oli valitettava, mutta toisaalta myös velvoittava ”valkoisen miehen taakka”.

Olot siirtomaissa

Eurooppalaiset kykenivät kukistamaan siirtomaiden asukkaat muun muassa ylivoimaisen aseistuksensa avulla. Alistettujen kansojen omaa uskontoa, tapoja tai sivistystä ei osattu arvostaa. Monin paikoin alkuperäisväestön kulttuurit tuhottiin päämäärätietoisen eurooppalaistamisen seurauksena.

Alistettujen alueiden talouselämä muokattiin emämaan tarpeita vastaavaksi. Talous oli yleensä haavoittuvainen maailmanmarkkinoiden vaihteluille, sillä se nojasi yhden tai kahden raaka-aineen tuottamiseen. Maailmanmarkkinahintojen rajut heilahtelut näkyivät siirtomaissa köyhyytenä ja kurjuutena.

Jakaessaan esimerkiksi Afrikan eri alueita keskenään eurooppalaiset eivät myöskään piitanneet heimo- tai maantieteellisistä rajoista. Monien entisten siirtomaiden ongelmat ovat periytyneet nykypäivään siirtomaakaudelta ja ovat vaikeasti ratkaistavissa.

Euroopan valtiot toivat siirtomaihin yleensä omat hallintojärjestelmänsä. Iso-Britannia pyrki hyödyntämään hallinnossa mahdollisuuksien mukaan paikallisen tason. Ranska sen sijaan pyrki ranskalaistamaan alusmaansa. Nähtiin, että siirtomaiden asukkaille oli tärkeää opettaa ranskan kieltä ja kulttuuria.

Siirtomaiden alkuperäiset asukkaat pidettiin emämaan tiukassa ohjauksessa. Toisaalta oloja myös kehitettiin: siirtomaihin rakennettiin kouluja, sairaaloita, teitä ja rautateitä. Vaikka siirtomaahallinto alkoikin purkautua toisen maailmansodan jälkeen, yhteydet emämaiden ja entisten siirtomaiden välillä ovat säilyneet tiiviinä niin talouden, politiikan kuin kulttuurin saralla.

Kohti ensimmäistä maailmansotaa 1914 – 1918

Siirtomaiden aggressiivinen valtaaminen johti Euroopan valtioiden välien kiristymiseen. Jännitys kansainvälisissä suhteissa kasvoi yhtä matkaa teollistumisen ja siirtomaakilpailun kanssa.

Saksan ja Ranskan välit olivat huonot jo pelkästään vuosina 1870 – 71 käydyn sodan seurauksena. Ranska oli kärsinyt sodassa tappion ja menettänyt Elsass-Lothringenin Saksalle. Ranska etsi kostoa. Juuri yhdistynyt Saksa puolestaan halusi turvata asemiaan ja eristää Ranskan ulkopoliittisesti solmimalla liitot Italian sekä Itävalta-Unkarin kanssa vuonna 1882.

Saksan teollisuuden kasvu ja laivaston koon kasvattaminen nähtiin uhkana myös Iso-Britanniassa. Se halusi säilyttää selkeän etumatkan Saksaan ja turvata siirtomaansa. Siksi Iso-Britannia hakeutui liittoon Ranskan kanssa vuonna 1904. Pian Iso-Britannia liittoutui myös Venäjän kanssa. Saksa koki jäävänsä eristetyksi.

Siirtomaakilpailu, liittoumat, entiset kaunat, kansalliskiihko, asevarustelu sekä poliittinen, taloudellinen ja sotilaallinen kilpailu johtivat lopulta siihen, että maiden välit kiristyivät äärimmilleen.

Sota syttyy Balkanilla

Ensimmäisen maailmansotaan johtaneet välittömät tapahtumat käynnistyivät Balkanin niemimaalta. Turkki oli menettänyt Balkanin alueesta otteensa. Itävalta-Unkari otti haltuunsa Bosnia-Hertsegovinan, jonka myös Serbia olisi halunnut saadakseen yhteyden merelle.

Kun Itävalta-Unkarin arkkiherttuapari saapui vierailulle Bosnian pääkaupunkiin Sarajevoon, kiihkonationalistinen serbi ampui heidät. Murhasta syytettiin Serbiaa, sillä ampujaksi paljastui Bosnian serbi. Serbia ei halunnut taipua kaikkiin sodan välttämiseksi sille esitettyihin uhkavaatimuksiin. Seurauksena oli, että Itävalta-Unkari julisti Serbialle sodan heinäkuussa 1914.

Euroopan valtioiden keskinäiset liitot aiheuttivat sen, että sota laajeni nopeasti paikallisesta kriisistä maailmansodaksi. Valtiot ryhtyivät tukemaan toisiaan tehtyjen sopimusten mukaisesti.

Sodan osapuoliksi syntyivät keskusvallat (Saksa, Itävalta-Unkari, Turkki, Bulgaria) ja ympärysvallat (mm. Ranska, Iso-Britannia, Venäjä, Italia). Sodasta uskottiin tulevan lyhyt. Sota laajeni kuitenkin maailmanlaajuiseksi, sillä myös siirtomaat kytkettiin mukaan sotaponnisteluihin.

Sodan kulku

Saksan hyökkäys kohti Ranskaa eteni alkuun nopeasti. Tarkoituksena oli Ranskan voittamisen jälkeen kääntyä Venäjää vastaan. Sekä Saksan että muidenkin rintamat pysähtyivät kuitenkin melko pian sodan alettua ja sota muuttui asemasodaksi.

Ympärysvallat yrittivät voittaa Saksan näännytyssodalla ja estää sitä saamasta raaka-aineita armeijan ylläpitoon. Saksa puolestaan aloitti rajoittamattoman sukellusvenesodan saadakseen estettyä Iso-Britanniaan menevät Yhdysvaltain huoltokuljetukset. Yhdysvallat oli sotavuosien aikana tukenut ympärysvaltoja, ja se päätti liittyä sotaan vuonna 1917.

Päätös muutti tilanteen: Yhdysvaltain resurssit, aseet ja sotilaat ratkaisivat sodan ympärysvaltojen eduksi. Elintarvike- ja raaka-ainepulan, kapinoiden ja surkean sotamenestyksen uuvuttama Saksan keisarikunta antautui. Se allekirjoitti aseleposopimuksen 11.11.1918. Saksa muuttui keisarin johtamasta valtakunnasta Weimarin tasavallaksi.

Versaillesin rauha 1919

Sodan jälkeen voittajavaltioiden edustajat kokoontuivat Ranskaan Versaillesiin. Häviäjämaiden edustajat eivät osallistuneet päätöksentekoon vaan he saivat sopimukset eteensä valmiina, allekirjoittamista varten.

Yhdysvaltain presidentti Woodrow Wilson ajoi maltillisia rauhansopimusehtoja. Hän korosti kansojen oikeudenmukaista kohtelua, jotta vastaavat suursodat vältettäisiin. Muiden valtioiden tiukka ja Saksaa syyllistävä kanta kuitenkin voitti.

Voittajavaltioiden mukaan Saksa oli pääsyyllinen ensimmäiseen maailmansotaan. Rauhanehdoissa päätettiin, että se menettää kaikki siirtomaansa ja alueitaan Euroopassa. Elsass-Lothringen luovutettiin Ranskalle.

Lisäksi Saksan armeijan kokoa supistettiin, yleinen asevelvollisuus kiellettiin ja maan asevarustukselle asetettiin tietyt rajat. Saksa tuomittiin myös maksamaan muille valtioille suuria sotakorvauksia.

Sodan seuraukset

Ensimmäisen maailmansodan jälkeen kansainvälisen politiikan voimasuhteet muuttuivat Yhdysvaltojen eduksi. Entiset suurvallat Venäjä, Saksa sekä Itävalta-Unkari olivat sekasorron vallassa tai hajonneet. Englanti ja Ranska olivat heikentyneet niin taloudellisesti kuin sotilaallisestikin. Versaillesissa tehdyt epäoikeudenmukaisiksi koetut päätökset katkeroittivat saksalaiset ja viha jäi kytemään.

Sodan jälkeisessä sekasorrossa syntyi uusia valtioita, kuten Suomi, Viro, Latvia, Liettua ja Puola. Irlanti sai oman kansanedustuslaitoksen ja hallituksen. Itävalta-Unkari hajosi Unkariksi, Itävallaksi ja Tšekkoslovakiaksi.

Uudet valtiot olivat kuitenkin poliittisesti epävakaita ja kärsivät monien muiden Euroopan valtioiden tavoin taloudellisista ongelmista. Kansallisuuspyrkimykset olivat olleet yksi sodan syistä, eivätkä ongelmat hävinneet sodan jälkeenkään. Vähemmistöongelmat aiheuttivat jatkuvasti jännitteitä eri etnisten ja uskonnollisten ryhmien välille, erityisesti Jugoslaviassa.

Maailmanrauhan turvaamiseksi ja valtioiden välisten konfliktien ennaltaehkäisemiseksi perustettiin kansainvälinen rauhanjärjestö, Kansainliitto.

Versaillesin rauhan kylkiäisenä syntyneen järjestön mahdollisuudet rauhan turvaamiseksi olivat kuitenkin heikot, sillä siihen liittyneet valtiot eivät juuri piitanneet rauhanaatteesta vaan keskittyivät tuhoisan sodan jälkeen omiin ongelmiinsa ja tavoitteisiinsa.

Kansainliiton heikkoudesta kertoi sekin, että siitä jäi pois kaksi keskeistä suurvaltaa: koko idean takana ollut Yhdysvallat ja sosialismin rakentamiseen keskittyvä Neuvosto-Venäjä.

Venäjän vallankumous 1917

Yksi tärkeimmistä ensimmäisen maailmansodan seurauksista oli Venäjän keisarikunnan sortuminen.

Venäjä oli osallistunut sotaan ympärysvaltojen puolella. Sota oli omalta osaltaan lisännyt jättimäisen kokoisessa maassa kauan kytenyttä yhteiskunnallista tyytymättömyyttä. Venäjällä oli nälkämellakoita, sodan tappiot olivat suuria ja valtion talous suurissa vaikeuksissa.

Kansan tyytymättömyys johti kapinointiin ja lopulta Venäjän tsaari Nikolai II:n syrjäyttämiseen ns. helmikuun vallankumouksessa 1917. Maahan perustettu väliaikainen hallitus ei kuitenkaan onnistunut rauhoittamaan Venäjän oloja.

Lokakuussa 1917 Leninin johtamat bolševikit kaappasivat vallan. Tapahtuma sai nimen Lokakuun vallankumous. Venäjälle perustettiin kansankomissaarien neuvosto, joka teki erillisrauhan Saksan kanssa 1917 ja irrotti Venäjän sille raskaita tappioita aiheuttaneesta sodasta. Tämän jälkeen Venäjä alkoi keskittyä sosialismin rakentamiseen. Siitä tuli ensin Neuvosto-Venäjä ja vuonna 1922 perustettiin Neuvostoliitto.

3. Maailmansotien välinen aika - demokratia kriisissä

Ensimmäisen maailmansodan jälkeen ongelmat kärjistyivät niin Euroopan vanhoissa kuin uusissakin valtioissa. Monet niistä luopuivat demokraattisesta yhteiskuntajärjestelmästä, joka ei tuntunut saavan aikaan turvallisuutta ja järjestystä. Näin kävi mm. Italialle, Saksalle, Neuvostoliitolle, Espanjalle ja Portugalille. Monien valtioiden taloussuhteet olivat katkenneet ja kauppa hiipunut.

1920-luvulla valtiot sopivat useita keskinäisiä sopimuksia ja liittoja, joiden tavoitteena oli taata valtioiden turvallisuus. Kansainliiton valta oli heikko, koska siltä puuttuivat sotilaalliset voimakeinot. Saksa ja Neuvostoliitto solmivat diplomaattisuhteet 1922 ns. Rapallon sopimuksella.

Yhdysvaltojen avun turvin Saksa kykeni jatkamaan korvausten maksua ja maiden suhteet paranivat. Vuonna 1925 Ranska ja Saksa takasivat toistensa rajojen koskemattomuuden Locarnon sopimuksella. Tämän jälkeen Saksa hyväksyttiin myös Kansainliittoon. Silti Ranska rakennutti turvakseen Maginot -linnoitusketjun Saksan vastaiselle rajalleen.

Fasismin synty

Teollistuminen ja sosialismi olivat vahvistaneet työläisten asemaa 1800-luvun lopulta alkaen. 1900-luvulle tultaessa työväestön kasvava vaikutusvalta alkoi huolestuttaa niin keskiluokkaa kuin pääoman omistajia. Heidän tavoitteensa oli säilyttää vallitseva yhteiskuntajärjestys ja yksityisomistus. Sosialismi näyttäytyikin selkeänä uhkana.

Ensimmäisen maailmansodan jälkeen monissa Euroopan maissa pyrittiin demokratiaan. Kansanvaltainen järjestelmä osoittautui kuitenkin kansalaisten silmissä ja valtavien ongelmien edessä liian heikoksi. Oikeistolaisten ja vasemmistolaisten ääriliikkeiden kannatusluvut kasvoivatkin yhtä ripeästi kuin työttömyysprosentit.

Äärioikeisto tarjosi levottomien yhteiskunnallisten ja taloudellisten olojen vakauttamiseen ratkaisuksi vahvaa valtiovaltaa. Oikeisto sai monissa Euroopan maissa ihmiset vakuutettua siitä, että monimutkaisiin ongelmiin oli olemassa yksinkertaisia ratkaisuja.

Vallantavoittelijat vetosivat ihmisten turvattomuuden tunteisiin, kansallisylpeyden palauttamiseen ja kommunismin pelkoon. Heidän mukaansa demokraattinen valtiojärjestelmä oli osoittautunut kyvyttömäksi ratkaisemaan jättimäisiä ongelmia. Turvallisen järjestyksen palauttamiseksi ja ongelmien kitkemiseksi tarvittiin kovia otteita.

Italia

Ensimmäisen maailmansodan voittajavaltioihin kuulunut Italia koki jääneensä Versaillesissa muiden voittajavaltioiden jalkoihin ja oli tyytymätön saamiinsa lisäalueisiin. Italiaa vaivasivat myös sodan aiheuttamat suuret velat, lama, väkivaltaiset lakot, puolueiden riidat, työttömyys ja kansalaisten alhainen elintaso.

Taloudellinen ja poliittinen epävarmuus lietsoi pelkoa kommunistien vallankaappauksesta. Benito Mussolinin perustama fasistipuolue (1919) ryhtyi vastustamaan kommunisteja. Puolue sai kannatusta erityisesti keskiluokalta, tehtailijoilta ja katoliselta kirkolta.

Vuonna 1922 Italiaan perustettiin Mussolinin johdolla uusi hallitus. Neljä vuotta myöhemmin hänestä oli tullut jo Italian diktaattori, Il Duce. Lakkoilua ei enää sallittu, järjestelmää ei saanut kritisoida ja muut puolueet kiellettiin.

Vastaavasti työttömyys väheni mm. peltojen raivauksen, aseteollisuuden ja suurten rakennushankkeiden ansiosta. Muinaisen Rooman ihailu ja kadotetun arvovallan kaipaaminen johti mm. antiikin muistomerkkien kunnostamiseen ja Etiopian valtaamiseen vuonna 1936.

Saksa

Ensimmäisen maailmansodan jälkeen Saksa ja saksalaiset kokivat olevansa nöyryytetty valtio ja kansa. Ankarat rauhanehdot olivat riistäneet siltä kaikki suurvallan merkit. Keisarikunnan raunioille perustettu tasavalta ei kyennyt uudistuksillakaan lievittämään kansan ahdinkoa.

Väkivaltaiset mellakat olivat yleisiä. Raskaat sotakorvaukset, suurtyöttömyys, jättiläismäinen inflaatio sekä yhteiskunnallinen, taloudellinen ja poliittinen tyytymättömyys alkoivat nopeasti kasvattaa ääriliikkeiden suosiota.

Adolf Hitleristä ja Saksan kansallissosialistisesta työväenpuolueesta (NSDAP) tuli suosittu liike, joka kykeni houkuttelemaan kannattajikseen niin työläisiä kuin keskiluokkaakin. Hitler lupasi palauttaa Saksan suuruuden, poistaa työttömyyden, pistää kommunistit kuriin, säilyttää yksityisomistuksen, vakiinnuttaa rahan arvon sekä lopettaa sotakorvausten maksun.

Vuonna 1932 NSDAP oli jo Saksan suurin puolue valtiopäivillä, ja vuotta myöhemmin Hitleristä oli tullut Saksan valtakunnankansleri. 1930-luvulla maailmantalous kääntyi nousuun ja elintason kohoaminen tuntui myös Saksassa. Myönteinen taloudellinen kehitys suosi myös natsien kasvavaa kannatusta.

Kolmas valtakunta

Hitlerin Saksassa koko yhteiskunta valjastettiin entisen suuruuden palauttamiseen. Saksassa käynnistettiin valtavia rakennushankkeita, aloitettiin asevarustelu ja armeijan kokoa kasvatettiin.

Näiden toimien ja yleisen myönteisen talouskehityksen myötä Saksaa koetellut työttömyys lievittyi ja olot alkoivat vakiintua. Hitlerin tavoitteena oli kitkeä Saksasta myös marxismi. Kommunistien, työväenliikkeen aktiivien ja muiden kuin natsipuolueen toiminta kiellettiin ja vastustajat vietiin keskitysleireille.

Natsit ulottivat propagandansa kaikkialle. Keskeistä kansallissosialismissa oli rotuoppi. Sen mukaan ylemmät rodut eli arjalaiset hallitsivat alempia ihmisryhmiä, kuten juutalaisia ja romaneja.

Saksalaisia kiellettiin ostamasta juutalaiskauppiailta, ja juutalaiset erotettiin valtion ja yliopistojen viroista. "Ei-arjalaista alkuperää" olivat kaikki henkilöt, joilla oli juutalaiset vanhemmat tai isovanhemmat. Vuonna 1935 säädetyt Nürnbergin lait veivät juutalaisilta Saksan kansalaisuuden. Arjalaisten ja juutalaisten väliset avioliitot ja seksuaalisuhteet kriminalisoitiin.

Vuonna 1938 ns. Kristalliyönä sytytettiin synagogia, kouluja ja liikkeitä suunnitelmallisesti tuleen. Juutalaisia pahoinpideltiin, heitä kuljetettiin keskitysleireille ja heidän omaisuutensa ryöstettiin.

Saksalaiset lapset ja nuoret liittyivät Hitler-Jugendiin, jonka tavoitteena oli levittää natsipropagandaa ja muokata Hitlerille uskollisia kannattajia. Gestapo, SA- sekä SS-miehet huolehtivat vastustajien jäljittämisestä ja eliminoinnista.

1930-luvulla Saksa ryhtyi noudattamaan myös aggressiivista ulkopolitiikkaa. Vuonna 1933 se erosi Kansainliitosta. Asevarustelu kiihtyi ja Saksaan julistettiin yleinen asevelvollisuus. Vuonna 1936 Saksa ja Italia sopivat yhteistyöstä, ja näin syntyi Berliinin-Rooman akseli.

Laajentuminen Suur-Saksaksi lähti myös käyntiin samana vuonna, sillä saksalaiset miehittivät aiemmin menettämänsä Reininmaan. Itävalta ja Tšekkoslovakian sudeettialueet liitettiin Suur-Saksaan vuonna 1938. Maaliskuussa 1939 vuorossa olivat Böömi ja Määri. Slovakiasta tehtiin vasallivaltio ja Tšekkoslovakian valtio lakkautettiin.

Neuvostoliitto

Vallankumouksen jälkeen Venäjää ryhdyttiin rakentamaan sosialistiseksi yhteiskunnaksi. Tavoitteena oli kommunismi, täydellinen yhteisomistus ja työväen diktatuuri. Kommunistisesta puolueesta tuli ainoa sallittu puolue, maat jaettiin talonpojille ja teollisuusyritykset sekä pankit otettiin valtiolle.

Toimet johtivat sisällissotaan, jossa vastakkain olivat Lev Trotskin organisoima puna-armeija sekä vanhaa valtaa edustaneet valkoiset. Sota päättyi punaisten voittoon.

Sodan ja raunioituneen talouden seurauksena pienet ja keskisuuret yritykset, maatalous ja kotimaankauppa annettiin kuitenkin joksikin aikaa takaisin yksityisille. Toimintaa kutsuttiin uudeksi talouspolitiikaksi (NEP, Novaja ekonomitšeskaja politika).

Neuvosto-Venäjästä tuli 1922 sosialististen neuvostotasavaltojen muodostama Neuvostoliitto. Valtion tavoitteeksi tuli levittää maailmanvallankumousta. Työtä varten perustettiin Komintern, joka antoi eri maiden kommunistipuolueille toimintaohjeita vallankumouksen aikaansaamiseksi. Länsivallat suhtautuivat Kominterniin epäluuloisesti. Ne pitivät järjestön toimintaa sekaantumisena valtioiden sisäisiin asioihin.

Leninin kuoltua vuonna 1924 Neuvostoliitossa alkoi valtakamppailu, jota käytiin erityisesti Lev Trotskin ja Josif Stalinin välillä. Trotski kannatti maailmanvallankumousta, Stalin keskittymistä Neuvostoliiton rakentamiseen. Stalin nujersi vastustajansa ja vakiinnutti valtansa 1920-luvun loppuun mennessä.

Stalinin aikana Neuvostoliitto alkoi siirtyä varsinaiseen sosialismiin. NEP -politiikka lopetettiin, ja vuonna 1928 taloudessa siirryttiin valtiojohteisiin viisivuotissuunnitelmiin. Hiilen, teräksen, sähkön ja koneiden tuotantoa kiihdytettiin. Pientiloista muodostettiin yhteistiloja eli kolhooseja tai valtiontiloja eli sovhooseja. Niille asetettiin kovat tuotantotavoitteet kuten tehtaillekin.

Rajut toimet herättivät neuvostokansalaisissa laajaa vastustusta. Stalin halusi murskata vastarinnan, ja siksi vastavallankumouksellisia alettiin etsiä ja myös tuomita yhä järjestelmällisemmin. Terrorin ja Stalinin vainon uhreiksi joutuivat niin armeijan johto, kommunistisen puolueen ylin johto kuin myös tavalliset neuvostokansalaiset ja vähemmistökansoihin kuuluvat ihmiset.

Teloitukset, työleirit ja nälkään näännyttäminen veivät arviolta miljoonien, ehkä kymmenien miljoonien ihmisen hengen 1930-luvun Neuvostoliitossa. Häikäilemättömän toiminnan seurauksena Stalin vakiinnutti asemansa maan diktaattorina.

Länsivallat 1930-luvulla

Ensimmäisen maailmansodan jälkeen päävastuu maailmanrauhan säilyttämisestä jäi Yhdysvalloille, Ranskalle ja Iso-Britannialle. Niiden mahdollisuudet olivat kuitenkin heikot: Ranska ja Iso-Britannia kamppailivat talouskriisissä ja Yhdysvallat halusi vetäytyä mantereen politiikasta. Euroopan poliittinen painoarvo maailmanpolitiikassa väheni selvästi.

Yhdysvallat jäi pois Kansainliitosta ja alkoi suojata markkinoitaan korkein tullein. Vuonna 1929 Wall Streetin pörssiromahduksesta alkanut lama iski kuitenkin rajusti Yhdysvaltoihin.

1933 presidentti Franklin D. Roosevelt käynnisti New Deal – ohjelman, jonka tavoitteena oli saada talous uudelleen nousuun valtion erilaisten tukitoimien avulla. Keinoina olivat muun muassa julkiset rakennushankkeet, joilla vähennettiin työttömyyttä.

Rooseveltin aikana luotiin myös työttömyysavustus- ja eläkejärjestelmä. Elvytystoimien seurauksena Yhdysvaltain talous alkoi 1930-luvun lopulla nousta uudelleen.

Pörssiromahduksesta alkunsa saanut talouspula levisi nopeasti Eurooppaan. Eurooppa oli ollut riippuvainen Yhdysvaltain antamista lainoista, mutta nyt rahan lainaaminen lopetettiin ja Yhdysvallat alkoi vaatia saataviaan takaisin eurooppalaisilta yrityksiltä ja pankeilta. Konkurssit ja työttömyys ampaisivat räjähdysmäiseen nousuun.

Iso-Britannia kärsi ensimmäisen maailmansodan jälkeen talouskriisistä. Sen teollisuuden tuotantomenetelmät olivat vanhentuneita ja kilpailukyky maailmanmarkkinoilla heikentynyt. Iso-Britannialla oli ongelmia myös siirtomaissaan, joissa oli käynnistynyt useita kansallisuusliikkeitä.

1931 Brittiläisen kansainyhteisön maat Australia, Kanada, Etelä-Afrikka ja Uusi-Seelanti hankkivat itsenäisen aseman. Iso-Britannia keskittyi Kansainyhteisön sisäisen kaupan suojaamiseen ja luopui vapaakaupasta. Näin se selvisi 1930-luvun lamasta. Fasistinen liike jäi Iso-Britanniassa heikoksi, sillä maan enemmistövaalijärjestelmä hankaloitti uusien puolueiden syntymistä ja valtaanpääsyä.

4. Toinen maailmansota 1939 - 1945

Tšekkoslovakian haltuunoton jälkeen maaliskuussa 1939 länsivaltojen myöntyväisyyspolitiikka Saksaa kohtaan oli tullut tiensä päähän. Englanti ja Ranska lupasivat auttaa Puolaa säilyttämään itsenäisyytensä, mikäli Saksa hyökkäisi. Pian Saksa alkoikin kiristää Puolaa.

Saksa vaati haltuunsa sekä Puolan käytävää että Danzigin vapaakaupunkia. Tässä vaiheessa Neuvostoliitto ehdotti Englannille ja Ranskalle puolustusliittoa. Neuvottelut eivät kuitenkaan edenneet. Samaan aikaan Neuvostoliitto neuvotteli myös Saksan kanssa. Maat pääsivätkin kaikki ällikällä lyöneeseen yhteisymmärrykseen: 23.8.1939 ne solmivat hyökkäämättömyyssopimuksen, joka sisälsi myös salaisen lisäpöytäkirjan.

Sopimuksen avulla Stalin varmisti Neuvostoliitolle lisäaikaa varustautumiseen ja Hitler puolestaan sen, ettei Neuvostoliitto tulisi Puolan avuksi. Sopimus oli taktinen myös siinä mielessä, että molemmat varmistivat Euroopassa omat etupiirinsä. Lisäpöytäkirjan sopimuksen mukaan Saksa saisi läntisen osan Puolaa, Neuvostoliitto itäisen. Lisäksi Neuvostoliiton etupiiriin sovittiin kuuluvaksi myös Suomi ja Baltian maat.

Sota alkaa

Kun Saksa hyökkäsi Puolaan 1.9.1939, Englanti ja Ranska julistivat Saksalle sodan. Saksa alisti Puolan salamasotataktiikallaan kuukaudessa. Neuvostoliiton kanssa tehdyn sopimuksen mukaisesti se otti haltuunsa Puolan länsiosat. Neuvostoliitto miehitti

Puolan itäosat, ja Baltian maat liitettiin Neuvostoliittoon kesällä 1940. Suomeen Neuvostoliitto hyökkäsi 30.11.1939. Talvisota kesti 105 päivää. Rauha solmittiin Moskovassa 13.3.1940 raskain ehdoin.

Saksa sai vuoden 1940 aikana haltuunsa sekä Norjan, Tanskan, Belgian, Hollannin että Ranskan. Iso-Britannia jäi yksin Saksaa vastaan, mutta Saksa ei onnistunut nousemaan maihin ja se käänsi huomionsa muualle.

Rintamat

Toisen maailmansodan keskeiset rintamat sijaitsivat Euroopassa, Pohjois-Afrikassa, Tyynellämerellä, Itä-Aasiassa ja Kaakkois-Aasiassa. Vuonna 1942 laaditussa Atlantin julistuksessa Iso-Britannia, Yhdysvallat, Neuvostoliitto yhdessä noin kahdenkymmenen muun maan kanssa sopivat taistelevansa Saksaa vastaan. Näin syntyi akselivalloille (mm. Saksa, Italia, Japani) vastine, liittoutuneet.

Akselivallat menestyivät vuosina 1939 – 1942, mutta 1942 aikana tilanne alkoi kääntyä liittoutuneiden eduksi. Saksan ja Neuvostoliiton välinen epäluulo alkoi kasvaa: molemmat pelkäsivät toistensa hyökkäystä. Saksa aloitti yllätyshyökkäyksen Neuvostoliittoon 22.6.1941.

Yhdysvallat tuli mukaan sotaan 7.12.1941 Japanin hyökättyä sen Havaijin tukikohtaan Pearl Harboriin. Saksa julisti sodan Yhdysvalloille. Japani jatkoi 1930-luvulla Aasiassa aloittamaansa laajentumista ja ryhtyi miehittämään mm. Kiinan itäosia ja Taka-Intiaa.

Toisen maailmansodan ratkaisutaistelut käytiin sotavuosien 1942 – 43 aikana. Midwayn meritaistelussa 1942 Yhdysvallat löi Japanin. Afrikassa El Alameinissa liittoutuneet pakottivat akselivallat luopumaan Egyptistä. Vuosina1942-43 Stalingradin sekä 1943 Kurskin taisteluissa Neuvostoliitto löi Saksan.

Sodan loppu

Kesäkuussa 1944 englantilais-amerikkalaiset joukot tekivät maihinnousun Ranskan rannikolle Normandiaan, ja Länsi-Eurooppaa alettiin vapauttaa saksalaisista. Syksyllä 1944 vallattiin ensimmäiset saksalaiset kaupungit. Neuvostoliitto kävi Saksaa vastaan itäisellä rintamalla ja ehti Berliiniin ennen amerikkalaisia ja englantilaisia. Jo pitkään Berliinin bunkkereissa piileskellyt Hitler teki itsemurhan.

Sota päättyi Euroopassa 9.5.1945 Saksan antautumiseen, mutta jatkui vielä Tyynellämerellä. Yhdysvallat painosti Japania antautumaan, mutta tuloksetta. Elokuussa 1945 Yhdysvallat pudotti atomipommit sekä Hiroshimaan että Nagasakiin. Japani taipui, ja toinen maailmansota päättyi.

Seuraukset

Toisessa maailmansodassa kuoli yli 50 miljoonaa ihmistä. Monien maiden väestörakenne muuttui. Saksan ja sen miehittämien alueiden keskitysleireillä oli tuhottu miljoonia juutalaisia. Hengissä selvinneet ryhtyivät muuttamaan Palestiinaan. Euroopassa liikehti noin 30 miljoonaa pakolaista, puolet heistä muista maista karkotettuja saksalaisia.

Myös aineelliset tuhot olivat mittavat, sillä pommitukset olivat olleet massiivisia. Saksassa sekä sen miehittämissä maissa käynnistettiin oikeudenkäyntejä, joissa natseja asetettiin syytteeseen sotarikoksista. Oikeudenkäyntejä järjestettiin myös maissa, joiden hallitukset olivat tehneet yhteistyötä saksalaisten kanssa.

Saksa ja Itävalta jaettiin neljään miehitysvyöhykkeeseen Ranskan, Englannin, Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton kesken sen muka...