Etusivu

Rosa Liksom

Unohdettu vartti

Werner Söderström Osakeyhtiö

Helsinki

Tekijänoikeudet

ISBN 978-951-0-38817-4

© Rosa Liksom 1986

Kannen kuva: Pekka Mustonen

Ensimmäinen painos ilmestyi 1986

Versio 1.0

Werner Söderström Osakeyhtiö 2012

Alkusanat

Ilman sinua

olen kuin marraskuun katkera

pakkasyö

Mulla on huono moottorikelkka

Mulla on huono moottorikelkka, sillä mie lähen lauantai-iltana kairoile ja tulen sunnuntai-iltana takasi. Sitte mie viikon siinä oottelen ja taas ko tullee lauantai niin mie lähen puottehleen korpheen. Sielä mie nukun laavussa tai jossaki eräkämpälä, ennimmäkseen mie annan kelkan kulkea. Ylös vaarojen pääle ja alas.

Mie olen ollu sotaväen jälkheen työttömänä, eihän täälä ole mithään hommia tai jos onki niistä ei makseta mithään. Käyn kahesti kuussa leimauttamassa postiautola kirkola, juon baarin puolela muutaman kaljan ja annan emänälle loput. Mitäpä meikäläinen rahala, bensan ostan kaupasta emänän laskule.

Olin mie tuossa pari vuotta sitte Lipanonissa. Sottaa käymässä, vaikka ei sielä ees ammuttu. Jolkkaroithiin vain. Mie ajattelin, että pittäähän se kattoa mitä se sota on ko isäntä puhhuu siittä joka päivä. Se on aina jatko- tai talvisoassa. Eihän sielä sitte ollukhaan paljoa mithään tai oli sielä, mutta aivan eri paikassa ko missä molthiin. Tulihan sieltä rahhaa. Jotku pani heti kaikki päivärahat huohriin ja kaikenlaisseen joutahvaan. Mie en käyny missään, jouluaattona ja juhannuksena kaljoila yhessä ravintolassa missä kaiken maalaiset sotihlaat kävi. En mie osanu sielä viihtyä. Ei se loppujen lopuksi kummosta ollu mutta menihän se, ainaki soli parempi ko vuosi kirkonkylälä. Sinne mie en muuttais milhään. Jos en olis Lipanohniin lähteny nolis laittanu minut kirkole maataloustoimistoon istuskelheen kaheksaksi tunniksi joka päivä. Arestiin. Arafattia ei näkyny ja jos olis näkyny niin olisin heti ampunu. Me ajoima jeepillä – siinä soli koko homma.

Mie olen semmosta yksinäni viihtyvää sorttia. Liiat ihmiset vain saapi minut outhoon tilhaan, mulle tullee niinko tyhjiö rinnanalhaan ja se ei tunnu hyvältä. Mulla on parasta emänän kanssa kahen tai sitte kairoila. Isäntä valittaa niin paljon kohtalonaan ja on katkera ko nuorena sothaan joutu, että mieki siittä aivan olen rasittunnu. Sitä vain ei ihminen aina jaksa kuunela.

Ei se Lipanoni minua miksikhään muuttanu enkä mie sitä kuvitellukhaan. Sielä ne huivipäät hallitti ja mie kattelin sivusta. Kairoila mulla on hyä olla, mie vaphaun heti kohta ko pääsen pois ihmisten ilmoilta. Jos mulla ei olis tuota kelkkaa niin sen mie vain sanon, että huonosti olis asiat. Vissiin olisin hullujen huohneela. Son minun nautinto ko väänän kaasun pohjaan ja päästelen menehmään. Mitä kauemaksi sen parempi.

Olenhan mie ajatellu poismuuttoa. Kuolakko täälä vai jossaki muuala. Kemiä molen joskus ajatellu. Mutta mie en tunne sieltä kethään enkä ole ees koskaan käyny sieläpäin. Son vain parempi. Saatan hyvinki muuttaa jos emäntä joskus kuolee. Onhan ne mulle puhuhneet, että poromieheksi ko olen vielä niin nuori ja riski. Helvethiin porot ja poromiehet. Mie en ala semmosten elukoitten kanssa värkkäähmään, joutuu poroaijoille ja sielä saa vongata ja kuunela juokahleitten krännäsiä jolkotuksia. Kuitekki ne pitäs minua kahelina ko mie en ossais puhua mithään ja mulla tulis vain pahempi olo sisäle.

Olen mie monesti miettiny, että mikä mies mie oikein olen. Joku minussa on täytyny mennä päin helvettiä ko minusta tämmönen on tullu. Molen ollu aina umpimielinen ja viihtyny muista erihlään jo aivan pienenä. En mole koskaan tuntenu tarvetta puhua, muut puhhuu ko pantakosket ja molen vaiti. No vilkuileehan ne minua outo ilme naamala. En tiä mitä ajattelevat.

Minun pää ei ole normaali ja sillon on parempi olla hiljaa.

Mulla oli tyär kerran. Molima yhessä pitkään. Kaikki luulit että nyt tuli hyä ja mie pääsin naimissiin. Siittä tyttärestä kaikki tykkäsit ko soli meilä aina lauantaiyön ja pyhäpäivän. Tanssista tai ravintolasta tulthiin aina meile ja mieki tykkäsin siittä tavattomasti. Soli niin hyvä mulle. Mutta ko molen tämmönen ei siittä mithään tullu. Mie vain ahistuin aina vain enempi ko olthiin kahestaan. En mie osanu ottaa vastaan sen hyvyyttä. Sen tyttären läsnäolo sai minut jännityhneeksi ja olon niin vaikeaksi. No me koitima monet kerrat naiakki, mutta en mie pystyny. Kertakaikkihaan se vain ei paisunu ko se tyär oli siinä ja se homma eessä. Muuloin se kyllä paisu niinko korpilaavussa ko naista ei näy kahenkymmenen kilometrin sätheelä. Ei se tyär siittä ollu millänsäkhään. Se vain sano, että ei se mithään, vaikka se ei toimi.

– Ei tartte pölätä paksuksi tuloa, se sano ja oli niin tyytyväisen näkönen. Se rakasti minua ja mie sitä, mutta ei solis pitemän pääle luontunu. Kyllä solis alkanu kläppia inuahmaan sitte jonku vuen päästä ja siinä oltas oltu. Ja muutenkin molisin tukehtunu sen kanssa ja vieny siltäki elämänhalun. Mie olen huono ihminen, mutta kyllä mie ittekseni pärjään. Olen oppinu.

Mie päätin sitte kerran sanoa sille, että pittää lopettaa se oleminen. Sehän ei käsittäny miksi ja minun oli mahotonta saaha sanotuksi sille, että mulla on niin paha olla sen kanssa ja että se vika on minussa eikä siinä. Se otti itheensä koko homman ja se tuntu niin väärältä. En mie osanu oikoa tai selittää tuomosia asioita, ko en ole muutenkaan mithään kielimiehiä.

Senhän arvaa, että tyttärelle jäi aivan väärä tolkku koko hommasta. Niin se loppu ikiajoiksi ja tyär luulee vieläki etten sitä koskaan rakastanukhaan. Raukka molen ko en ole pystyny elämässä muuhunko haavottahmaan ihmisen mielen joka minua rakasti.

Mie häpeän itteäni ihmisten eessä ja siksi mie päästän methään. Sielä voipi kattoa puita ja petäjiä suohraan eikä altakulmien pällyilä. Sielä mie voin olla ilman sitä ahasta kuorta mihin luomakunta on ihmisen ahtanu.

Veljeni nukkuu kellon alla

Veljeni nukkuu kellon alla ja äitini vihreän kaapin vieressä. On musta hiljainen yö ja leivinuuni kohkaa kosteata lämpöä kohti valkopaperista kattoa. Minä makaan hiljaa vuoteessani, kuuntelen äitini raskasta hengitystä ja katselen veljeni kauniin levollisia kasvoja. Unet eivät asetu päälleni ja minä kosketan katseellani syvissä unissa kulkevan veljeni sisintä.

Huoneessa on pimeää ja turvallista. Puristan kissaa tiukemmin itseäni vasten ja lähden kulkemaan veljeni kanssa yön vapauttamaan nuokkuvaan maisemaan. Me kävelemme pihan poikki metsään vanhojen mäntyjen ja kuusten suojaan. Taivaalla tähdet ja lumi syvällä metsän kätköissä. Veljelläni on kiharat hiukset ja kaiken ymmärtävä katse. Hän rakastaa minua ja pitää minua vertaisenaan, vaikka vain hän on hyvä ja minä vajavainen. Kävelemme tiheiden koivikkojen kätkössä, korkealta vaaralta harmaiden kivien peittämää rinnettä alas metsäjärvelle. Minä rakastan veljeäni, minä pesen hänen jalkansa keväänkylmässä rantavedessä ja kuivaan ne pienillä käsilläni. Me istumme rantakivellä ja veljeni ojentaa minulle kauniiksi vuollun kepakon. Minä hymyilen hänelle ja hän hymyilee minulle. Me istumme hiljaa suurien sammakoiden keskellä, katselemme niiden öistä vaeltamista pitkässä rantaheinikossa. Veljeni ottaa toisen kepin ja aloittaa. Minä teen samoin. Me keräämme sammakonkutua kepeillä kiven taakse isoksi hytkyväksi kasaksi. Keräämme kauan ja tarkkaamme samalla pimeässä pullistelevien sammakkoemojen ihmetyksen täyttämiä silmiä. Veljeni nuolaisee kudusta tahmeata kättään ja ojentaa minulle. Minä nuolaisen ja tunnen sen tutun makeanimelän maun. Me keräämme kutua aamunsarastukseen asti, kunnes veljeni sanoo, että kaikki on valmista. Hän riisuutuu rantakivellä ja minä kurkotan sammakonkutua kiven takaa ja sivelen sitä veljeni kaulalle, valtimoiden kulkusuunnan mukaan, jalkaterille ja pohkeisiin. Veljeni sulkee silmänsä, seisoo kevätaamun viileydessä ajatuksiansa kertaillen ja pukee sitten päälleen nyökäten minulle hyväksyvästi. Me kuljemme rauhallisesti takaisin vaaranrinteille, metsänsyvyyksiin ja pihan poikki huoneeseen. Äiti nukkuu levollista unta vuoteessaan ja kissa on asettunut uunin eteen lattialle. Minä hipaisen veljeäni ja hän ymmärtää. Me riisuudumme hiljaa ja minä katson omasta vuoteestani veljeni kauniita kasvoja, joille aamu tuo kirkkaan valon.

Nukkekodissa oli kolme seinää

Nukkekodissa oli kolme seinää ja kaksi kerrosta. Se oli kasvojen korkeudella kirjahyllyn ylimmällä hyllyllä ja otti ensimmäisenä vastaan pakkasaamun kirkkaat auringonsäteet.

Huone oli pieni. Keskilattian täytti valkoinen kevyt laveri, ikkunan alla oli matala pöytä täynnä meikkejä ja maskotteja. Ja kirjahylly ja nukkekoti, missä kaikki kolmetoista pikkunukkea nukkuivat jokainen omassa pienessä vuoteessaan.

He nukkuivat valkoisella laverilla levotonta aamu-unta kädet toistensa ympärille kietoutuneina. Heidän vaaleat pitkät hiuksensa sekoittuivat toisiinsa ja hikiset jalat liimautuivat toisiinsa kiinni.

He heräsivät kahdentoista jälkeen. Kouluun ei enää kannattanut mennä. He makasivat selällään ja pojan käsi kulki hiljalleen tytön pienille rinnoille. He rakastelivat niin kuin jokainen aamu ja jokainen ilta. Tyttö ojensi vessapaperirullan pojalle ja heitti märän paperimytyn huoneennurkkaan.

Pojan kasvoilla oli huolestunut ja surullinen ilme, tytön kasvoilla ei ollut ilmettä ollenkaan.

Tyttö nousi hätäisesti ylös, peitti laihan vartalonsa mustilla vaatteilla, jotka se keräili lattialta pölytupsujen seasta. Poika makasi selällään sängyssä ja pidätteli hengitystä. Hän mietti kaikkia niitä virheitä, joita tahtoi elämässään välttää. Tyttö ripusti kaikki kaksikymmentä korua kaulaan, vilkaisi poikaa kylmäkiskoisesti ja alkoi pukea nukkejaan arkiasusteisiin. Poika tuijotti leikkivän tytön poissaolevaa olemusta ja tunsi kuin...