Ensimmäinen laulu.

Hän, säätäjä onnen ja lain,
Näkeepi suvun Fjalarin sortuvan
Häpeähänsä, hänen poikans'
Ainoa siskoa vaimona syleilee.

Uljaana ja kunniassaan
Hän istui Fjalar, kuningas Gauthiodin.
Voittoa mont' on kokenunna,
Siksipä tulta silmässä harmaapään.

On joulu ja siksipä nyt
Kesk'talven juodaan kestiä linnassa.
Soittoja leimuu sadottaisin,
Sankarijoukko salissa riemuitsee.

Alf, Versete, Kare ja Rafn,
Sodissa kestäneet, jalo Ingul myös,
Raivurinsurma Hadding, Agnar,
Vaikkapa nuoret, kuulut jo runoissa,

Styr arpinen, Sote, se mies,
Min kilpi täynnä reikiä vasamain,
Fjalarin luona joivat tällöin.
Nuo sotaurhot kaikki ken mainita vois'?

Sä tok' olet muistettava,
Sjolf vanha, surma sä sotalaumojen,
Ainoa muinaissankareista
Säästynyt iloks' Fjalarin vanhuuden.

Sä häll' olit kumppalina,
Kun nuoruus kiehui suonissa molempain;
Vanhana vielä kuolon teillä
Fjalarin kanssa vertasi vuodatit.

Vait'! Ruhtinas nousevi nyt
Ja ottaa maljan vaahtisen käteensä.
Lausua sanan nyt hän halaa,
Valansa tehdä hetkenä lupauksen.

"Mua sankarit, kuunnelkaa,
Te lehdet nuoret harmajan tammipuun
Runkohon puhjenneet, sen, jonka
Taistelumyrskyt runteli useinkin.

Ken teistä jo silloin ois'
Ajellut kiitäin perhoja nurmen, kuin
Morvenin mailla sai Dunkomar
Miekkani kautta kuoleman kalpean?

Ol' laivojan' yhdeksän
Ja miestä uljasta sata kussakin.
Morveni aamun koittehessa
Miehiä kaksin verroin vastaan toi.

Kaks rannalla miest' oli vaan,
Mä toinen, toinen Sjolf, rusopilviin kun
Päivä jo laski, kuu kun katsoi
Silmillä rauhan tuhoja miekkojen.

Työ tää oli nuoruuden.
Me miehistyimme, parta se pensastui,
Maita me sortelimme, joita
Talvi ei sorra, kesä ei ennätä.

Kun nain, olin harmaapää,
Mutt' kuninkuuteen impeni viedä voin.
Pojan ja tytön sain ma hältä.
Haudalla äidin leikkivät vielä nuo.

Urotöistä jo kylläni sain.
On monta ruhtinastakin vallassain,
Fjalarin töitä laulut kaikuu,
Kannel jo uupuu voittojen kiittelyyn.

Nyt levätä mieleni on.
Jo illaks' käypi päiväni myrskyinen,
Tyyntyvi tuulet; voittamani
Meret ja maat myös rauhani tuntekoot."

Näin hän. Sodanoppinut Sjolf
Sen kuuli. Rinta sankarin arpinen
Kohosi mielikarvaudesta,
Synkeä varjo nous' hänen otsalleen.

Hän saneli: "Tottako ois'?
Tuo rauhan ääni oisiko Fjalarin?
Kotka jo oisko uupununna
Lennosta kunnian avaruudessa?

Viel' Erin ylpeilee,
Sun voittos vielä ei sitä sortanut.
Permejä hiipii pitkin merta,
Heit' odotatko sä rannallas'?

Meill' on lepo haudassa vaan;
Sit' ennen rauhaa ei ole kelläkään.
Kovat on elon retket, voi kun,
Ruhtinas, ennen aikojas' uuvuit sä!"

Näin saneli Sjolf. Ylevään
Hymyilyyn Fjalar puhkesi; maljan hän
Antavi pois ja tyynnä ottaa
Nyt asepylvähältä hän jousensa.

Hän laukaisee. Salaman
Värähdys nähtiin. Kilvestä kilahdus
Seinällä kuului vastapäätä,
Takana nuoli vapisi hirressä.

Sen moistapa mielestään
Ei kenkään laukaust' ole nähnynnä.
Kuningas otti maljan jälleen,
Korkea kuului äänensä uudelleen:

"Nyt rauhaa harrastan.
Valaani kuulkaa, miehet Gauthiodin!
Väljemmät suojat, kauniit lehdot,
Viljavat pellot voittoni olkoot nyt.

Nyt maassani itävä on
Mit' ihmisluontoon kylvetty sulint' on,
Heikkoa suojellaan ja voimiin
Miekaton riemu vaan ompi sääliä.

Mun tahtooni luottanut ma
Oon aina, siihen luotan ma vieläkin;
Sodassa johti kuolon menot,
Rauhassa on se johtava elämän.

Jos uhkailee vihamies,
Jos ilkivalta lakia rikkoo maan,
Sääntöä rauhan jos ken sortaa,
Unhopa saakoon Fjalaria valoineen!"

Hän vaikeni. Äänensä soi
Värähtäin vielä rinnassa sankarein.
Itse hän maljan huulillensa
Tyynenä vei ja tyhjensi kerrassaan.

Nyt ruhtinas asettui.
Ovelta silloin läheni outo mies.
Saapunut salaa kummastutti
Muodolla myrskyisellä hän kaikkia.

Hän kyyryssä ensinnä ol'
Kuin outo vieras, köyhä ja iäkäs;
Astuvi, kasvaa, jättiläisnä
Seisovi nyt hän edessä Fjalarin.

Hän avasi viittansa,
Ja hämmästyinpä nähtihin Dargar nyt,
Tietäjä, jonka silmä saattoi
Kohtalot nähdä aikojen tulevain.

Tuo nähtypä vuos'sata jo
Oli Pohjolassa, riemuksi harvoin vaan.
Ken hänen tyynen äänens' kuuli,
Aavisti kaukaa myrskyjä kauheita.

Hän lausui: "Kuningas, suur'
Oli vannomukses', suuremman kuulin ma
Tuolla kun vuoren kukkulalla
Kuuntelin äänt' yöhattaran reunalta.

Se kuului: Unhottanut
On Fjalar onnen jakajat jumalat,
Luottavi tahtohonsa, mielii
Kohtalot järjestää valevoimallaan.

Mutt' ennenku hautahan hän
Jaloudessansa vajonnut on, hän saa
Oppia, kuinka taivaan voimat
Tekevät tyhjäks' tuumia ylpeitten.

Hän, säätäjä onnen ja lain,
Näkeepi suvun Fjalarin sortuvan
Häpeähänsä, hänen poikans'
Ainoa siskoa lempivi vaimonaan."

Sai salihin äänettömyys.
Niin näytti vaan kuin käytyä rakeiden
Tyyneys taas kun leviääpi
Kylmänä mannerten lumipeitteille.

Mutt' kuningas vaaleana
Nyt istui, huulet vaan vähän värähtäin.
Kov' oli sota sydämessä,
Malttaen mielens' lausuvi viimein hän:

"Mun luokseni tuokaatte
Mun Hjalmarini, Gerdani vieno myös.
Heidät mä tahdon nähdä, heistä
Valita toisen kuoleman saaliiksi.

Näät, tietäjä, millinen oon;
Vie tervehdykseni jumaloillesi,
Tutki, he kaiken uhrasitko,
Ennenku kaikkivoiviksi tottuivat.

Nyt yöhösi palaja taas.
Kun Fjalar kerran henkensä lopettaa,
Palaja silloin, miekaltansa
Palkkasi saat sä synkästä valheestas'."

"Et, ruhtinas, käskenyt oo
Mua turhaan" Dargar lausui, "ma palajan.
Luetut ovat elon hetket,
Päättyvät on ne meiltäki. Hyvästi!"

Pois tietäjä tyynenä läks'.
Mutt' saliin lapset kutsutut neito toi,
Läheni kuningasta, nosti
Lapsoset hiljalleen isän polville.

Ei riemua kuulunut nyt,
Ei maljaa juotu, haudanpa hiljaisuus
Valtasi huoneen, katseet luotiin
Vapisevaiset ääneti Fjalariin.

Nyt hetk' oli valita. Hän
Loi katseen pitkän poikahan, kirkastui
Muotonsa, hyvästiksipä vaan
Silmänsä näytti tytärtä katsovan.

Hymyilevän katsehen tää
Loi häneen, päänsä povelle isän vei.
Vapisi Fjalar, lapsen eessä
Vapisi vastustelija jumalain.

Pois Gerdasta Hjalmarihin
Välähti silmänsä, kuni salama
Toisesta toiseen lentelehti,
Kunnes se korkeuteen kohos' tuiottain.

Sjolf nous'. Hänen kasvoillaan
Kalpeilla vieri kyynele kirkasna.
Etehen vanhan kumppalinsa
Astuen äänin vavisten lausui noin:

"Oi kuningas, Hjalmarihan
Sun miekkaas' käyttää, itse kun lepäät jo,
Maatasi suojelee ja kauas
Fjalarin muiston unhosta ulottaa.

Siis joutuos valitsemaan!
On jyrkkä vuori rannalla, alla sen
Ääneti oottaa kylmä aalto,
Tyttäres' se kuin kipenän sammuttaa."

Näin lausuen isältä pois
Hymyileväisen uhrin hän otti. Nyt
Aukeni huoneen ovi, yöhön
Vaikenevaiseen katosi vanhus näin.

Mutt' liikkumatonnapa vain
Viel' istui Fjalar. Käsi, mi tyttären
Tukena ol', kuin kuihtuneena
Lepäsi hänen tyhjällä polvellaan.

Nyt katsehen viimein loi
Hän ympärilleen, tuiman ja tutkivan;
Sankarit, surmaa pilkkaavaiset,
Säikytti leimaus tuo hänen silmästään.

Hän saneli. Äänensä ol'
Kuin kaukaa kuultu ukkosen jyrinä:
"Fjalarin murheen todistajat,
Taisto on alkanut, mua kuunnelkaa:

Voi häntä, jok' ilmaisee
Sanallakaan mit' ompi hän nähnyt nyt!
Häpeän saa hän niittää, hänet
Kostoni löytää maailman ääriltäi.

Ei nimeä tyttärein'
Saa kenkään mainita. Isän povessa
Lyhyt on elon taru hällä.
Minunpa olkoon vaan hänen muistonsa.

Kun perille pääsnyt ma oon,
Kun hautakumpu päälläni kohoaa,
Korvan' ei kuule ihmisääntä,
Voittoni kalliin mainita vasta saa."

Näin lausuen nous' ylös hän,
Pois astui, johtain kädestä poikaansa.
Vankkana aivan niinkuin ennen,
Salihin jätti hautojen kolkkouden.

Ja vuodet ne vaihtelivat,
Ja maine Fjalarin levis' etäälle.
Fjalarin tyttärestä vaan ei
Mainetta kuultu, kuisketta kulloinkaan.

Toinen laulu.

Shelman immelle kenpä kelpaa,
Laakson kukkanen, ken sinut saa?
Tuulosen sulotuokse,
Hengittää sua kenpä saa?

Shelman tornien kuvat päilyy
Kronan aallossa kirkkahina,
Päivä idästä valaa
Maille Morvenin koittonsa.

Sali Finjalin linnan loistaa,
Mutta sielläpä synkkinä vaan
Kolme kulkevi poikaa
Kuninkahan Morannalin.

Jousen kantaja Gall on tuima,
Rurmar soittaja suruissaan;
Vasta sodasta tullut
Vaiti on jalo Klesamor.

Salaa katsovat toisihinsa,
Uhkaus silmihin syttynyt on.
Vihan tuli on valmis
Sydämist' ulos leimumaan.

Miks' on linnasta riemu poissa,
Aamu loistava levoton noin?
Synkistyy veli miksi,
Kun hän veljehen katsahtaa?

Aikaan Finjalin, Ossianin
Eipä linnassa eletty noin;
Kannel riemuja raikui,
Laulu voittoja kiitteli.

Vankat olivat muinaismiehet.
Rientäin kuin kulovalkea nuo
Poikki vihollisparven
Sodan hetkenä ryntäsi.

Kukistettua muukalaiset
Kun he Shelmassa näkyivät taas,
Lempeet olivat jälleen,
Päivää kevähän lempeemmät.

Suurten pojat ne miks' ei muista
Isäin tapoja, miksikä he
Vihaa kantavat, josta
Rauha Morvenin häirääntyy?

Neito linnassa on; sen tähden
Gall on jousensa unhottanut,
Rurmar laulanut siitä,
Eestä taistellut Klesamor.

Shelman immelle kenpä kelpaa,
Laakson kukkanen, ken sinut saa?
Tuulosen sulotuokse,
Hengittää sua kenpä saa?

Viimein katkesi vaitiolo.
Vanhin veljistä, jous'uros Gall,
Ryhtyy sanelemahan.
Kiukun voittaen lausuu näin:

"Me Morannalin pojat oomme,
Samaa äitiä oomme me myös.
Taivon pilvistä meihin
Jalot katsovat isämme.

Uhkaavaisena sieltä katsoo
Finjal, vieläkö viholliset
Niitä kumpuja kammoo,
Joilla nuorna hän taisteli.

Minne kuulusa Morven joutuu,
Soiton sorean, laulujen maa,
Jos sen valtijat surmaa
Vihan myrkyllä toisiaan?

Yhden oma Oihonna olkoon,
Neito kuin rusopilvinen koi.
Maa on tyttöjä täynnä,
Muiden valita ääretön.

Siis nyt rauhassa lä...