Kansi

Nimiö

Tekijänoikeudet

Italiankielinen alkuteos

Nel mare ci sono i coccodrilli

B.C. Dalai editor

Suomenkielinen laitos © Kustannusosakeyhtiö Otava

Kansi: Jenni Kiviniemi

Kannen kuva: Muzafar Ali

Tämä on Kustannusosakeyhtiö Otavan vuonna 2012 ensimmäistä kertaa painettuna laitoksena julkaiseman teoksen sähkökirjalaitos.

Teoksen sähköinen jakelu ja osittainenkin kopiointi muuhun kuin lain sallimaan yksityiseen käyttöön ilman tekijänoikeudenhaltijan lupaa on korvaus- ja rangaistusvastuun uhalla kielletty.

ISBN 978-951-1-26374-6

Kustannusosakeyhtiö Otava 2011

Alkusanat

Enaiatollah Akbarin toivomuksesta joidenkin kirjassa mainittujen henkilöiden nimet on muutettu.

Kartta

Afganistan

Totuus on, niin, totuus on se, ettei mieleeni olisi voinut edes juolahtaa, että hän lähtisi ihan oikeasti. Kukapa sellaista osaisi kuvitella kymmenenvuotiaana, kun vaipuu uneen tuiki tavallisena iltana, ihan samanlaisena kuin kaikki muutkin illat, ei sen pimeämpänä, ei sen tähtikirkkaampana, hiljaisempana tai pahanhajuisempana kuin muut illat, samalla kun korviin kantautuu muezzinien laulu, kaikkialla samanlainen, kun he laulavat rukouskutsua minareettien huipulta. Ei sellaista mitenkään osaa kuvitella kymmenenvuotiaana – ja sanon ”kymmenenvuotias” summamutikassa, sillä en tiedä varmasti omaa syntymäpäivääni, Ghaznin provinssissa ei näet pidetä väestörekisteriä tai vastaavaa – sanoin siis, ettei kymmenenvuotiaana sellaista osannut kuvitella, ei, vaikka äiti sulkikin pääni käsiensä väliin ja puristi sitä rintaansa vasten hyvin pitkään, tavallista pidempään, ennen kuin vaivuin uneen ja sanoi: On olemassa kolme käskyä, joita vastaan sinun ei pidä milloinkaan elämässäsi rikkoa, Enaiat jan, ei mistään hinnasta. Ensinnäkin, pysy erossa huumeista. On huumaavia aineita, jotka tuoksuvat ja maistuvat viekoittelevilta ja jotka kuiskivat korvaasi, että tarvitset niitä välttämättä vaipuaksesi autuaaseen olotilaan. Älä kallista korvaasi moiselle maanittelulle. Lupaa minulle, ettet tee niin.

Lupaan.

Siksi toiseksi et saa turvautua aseisiin. Vaikka joku tahraisi viattoman sielusi, muistosi ja rakkaimpasi loukkaamalla Jumalaa, maailmaa ja ihmisiä, lupaa minulle silti, ettei kätesi milloinkaan tartu pistooliin, veitseen, kiveen tai edes qhorma palawiin tarkoitettuun puukauhaan, jos tuolla kauhalla on tarkoitus haavoittaa toista ihmistä. Lupaa minulle.

Lupaan.

Kolmanneksi et saa varastaa. Se mikä on sinun, kuuluu sinulle, se mikä ei ole sinun, ei kuulu sinulle. Rahat elämiseen sinun on ansaittava tekemällä työtä, vaikka työtä onkin tehtävä otsa hiessä. Etkä koskaan saa huiputtaa ketään, Enaiat jan, onko selvä? Osoita vieraanvaraisuutta ja suvaitsevaisuutta kaikille. Lupaa, että teet niin.

Lupaan.

No niin. Vaikka äitisi tällaisia puhuukin ja kohottaa sitten katseensa ikkunan suuntaan ja rupeaa puhumaan unelmista samalla, kun koko ajan kutittelee kaulaasi, unelmista jotka ovat kuin kuu, jonka valossa pystyy iltasella syömään, sekä toiveista – kuinka niiden kohteen pitäisi aina häämöttää näköpiirissä samaan tapaan kuin porkkanan aasin edessä, ja kuinka juuri ponnistelut toiveiden toteuttamiseksi antavat voimaa nousta ylös päivä toisensa jälkeen, ja kuinka elämä on aina elämisen arvoista, jos toivetta, olipa se millainen hyvänsä, kannattelee korkealla, vaaksan mitan päässä otsasta – no, vaikka äitisi saatellessaan sinua uneen puhuukin kaikkea tällaista matalalla, omituisella äänellä ja lämmittää käsiäsi kuin hiillos ja täyttää hiljaisuuden sanoilla, äiti, joka on aina niin hillittynä ja samalla valppaana seurannut elämää, edes sillä hetkellä et älyä epäillä, että hän lausuu sinulle parhaillaan: Khoda negahdar, hyvästi.

Että sillä lailla.

Kun seuraavana aamuna heräsin, ojentelin käsivarsiani karistaakseni unen kehosta ja hamuilin oikealle puolelle hakeakseni turvaa äidin vartalosta, hänen ihonsa tyynnyttävästä tuoksusta, joka tarkoitti minulle: herätys, nouse ylös ja niin poispäin. Mutta kämmenten alla olikin pelkkää tyhjää ja sormien lomassa vain valkoinen puuvillapeitto. Kiskaisin sen päälleni. Käännyin, ja silmäni olivat revähtäneet auki. Nousin kyynärpäiden varaan ja huikkasin: Äiti. Mutta äiti ei vastannut eikä kukaan vastannut hänen puolestaan. Äiti ei maannut patjalla eikä häntä näkynyt salissa, jossa olimme nukkuneet ja jonka ilma oli edelleen lämmin puolihämärässä kääntyilevistä vartaloista; äitiä ei näkynyt ovensuussa eikä ikkunan vieressä tähyilemässä tielle, jolla liikkuivat autot, kärryt ja polkupyörät; äitiä ei näkynyt rupattelemassa muiden kanssa vesiruukkujen äärellä tai tupakoitsijoiden nurkkauksessa niin kuin hänellä oli ollut tapana niiden kolmen päivän aikana.

Ulkoa kantautui Quettan meteli, joka on tyystin, siis kokonaan, eri luokkaa kuin meteli omassa pienessä kotikylässäni talojen täplittämällä ja virtojen halkomalla maakaistaleella Ghaznin provinssissa, maailman kauneimmassa paikassa (enkä väitä niin kerskaillakseni, vaan siksi että se sattuu olemaan totta).

Pieni, suuri.

En uskonut, että kaikki tuo melu johtui vain kaupungin suuresta koosta, vaan arvelin, että sen selittävät osaltaan myös tyypilliset kansakuntien väliset erot, vähän samantapaiset kuin esimerkiksi se, miten liha maustetaan eri maissa. Ajattelin, että Pakistanin meteli oli erilaista kuin Afganistanin meteli ja sillä siisti, ja että kullakin kansalla on oma luonteenomainen metelinsä, jonka aiheuttavat lukuiset eri tekijät, esimerkiksi se, mitä ihmiset syövät tai miten he liikkuvat.

Äiti, huikkasin.

Ei kuulunut minkäänlaista vastausta. Nousin peittojen alta, sujautin kengät jalkaan, hieroin silmiä ja lähdin etsimään miestä, joka piti komentoa tuossa paikassa. Aioin kysyä häneltä, oliko hän kenties nähnyt äitiä, koska hän oli kolme päivää aikaisemmin, meidän vastikään saavuttuamme, sanonut, ettei yksikään ihminen pystynyt tulemaan Qgazin samavatiin tai poistumaan sieltä hänen huomaamattaan. Se oli kuulostanut minusta vähän kummalliselta, koska oletin, että myös paikan isäntä tarvitsi silloin tällöin unta.

Auringonsäteet halkoivat samavatin sisäänkäyntiä. Noilla seuduin tuollaisia paikkoja kutsutaan myös hotelleiksi, mutta eivät ne kyllä muistuta hiukkaakaan hotelleja, jotka teillä on mielessänne, kaikkea muuta. Pikemmin kuin hotelli Qgazin samavat oli ruumiiden ja sielujen varasto, säilytyspaikka, johon oli sullottu ihmisiä, jotka odottivat paketoimista ja lähettämistä Iraniin tai Afganistaniin tai ties minne; paikka, jossa sai yhteyden ihmissalakuljettajiin.

Äiti ja minä olimme olleet kolme vuorokautta samavatissa käymättä kertaakaan ulkona: minä leikin tyynyjen lomassa, äiti jutteli lapset helmoissaan pyörivien naisten, toisinaan kokonaisten perheiden kanssa, sellaisten ihmisten, joihin hän tuntui luottavan.

Muistan, että koko Quettassa olonsa ajan äiti piti aamusta iltaan kasvojaan ja vartaloaan piilossa burkan sisällä; burkan, johon hän ei kotona Navassa pukeutunut koskaan ollessaan tädin tai ystävättärien seurassa. Minä en ollut edes tiennyt, että hänellä ylipäänsä oli burka. Kun näin rajalle tultuamme burkan hänen yllään ensimmäistä kertaa, kysyin häneltä syytä, ja hän vastasi hymyillen: Tämä on leikki, Enaiat, pujahdapa helman alle. Hän kohotti puvun helmaa. Minä livahdin hänen jalkojensa välistä sinisen kankaan alle kuin olisin hypännyt uima-altaaseen ja pidätin hengitystäni, mutta en sentään uinut.

Suojaten kädellä silmiä häikäisevältä valolta astelin lähemmäs kaka Rahimia, isäntää, ja pyysin anteeksi häiriötä. Tiedustelin äidistäni, kysyin oliko hän sattumalta nähnyt äidin poistuvan, sillä eihän hänen huomaamattaan yksikään ihminen poistunut sieltä tai saapunut sinne, vai mitä?

Kaka Rahim luki parhaillaan englanninkielistä, osin punaisella, osin mustalla präntättyä sanomalehteä, jossa ei ollut kuvia, ja poltteli savuketta. Hänellä oli pitkät ripset ja untuvaiset persikkaposket. Lehden vieressä, eteishallin pöydällä, oli lautanen kukkuroillaan aprikoosinkiviä, kolme pulleaa, vielä koskematonta oranssia hedelmää sekä kourallinen mulperipuun marjoja.

Äiti oli sanonut: Quettassa ei ole pulaa hedelmistä. Se oli tarkoitettu minulle houkutukseksi, sillä rakastan hedelmiä. Quetta tarkoittaa paštun kielellä linnoitettua kauppa-asemaa tai jotakin vastaavaa, paikkaa, jossa vaihdetaan tavaraa: erilaisia esineitä, ihmiselämiä ja niin poispäin. Quetta on Balochistanin provinssin pääkaupunki, Pakistanin hedelmätarha.

Kääntymättä minuun päin kaka Rahim puhalsi savua aurinkoa kohti ja vastasi: Kyllä, kyllä minä olen nähnyt hänet.

Hymyilin. Minne hän meni, kaka Rahim? Saisinko tietää?

Pois.

Minne hän oikein lähti?

Pois.

Koska hän palaa?

Hän ei palaa.

Eikö hän enää palaa?

Ei.

Miten niin ei palaa? Kaka Rahim, mitä oikein tarkoittaa, ettei äiti palaa?

Hän ei palaa.

Silloin minulta ehtyivät kysymykset. Tai ehkä muutakin kysyttävää olisi vielä ollut, oikeanlaisia kysymyksiä, mutta minä en osannut niitä tehdä. Olin hiljaa ja katselin samavatin isännän poskilla kasvavia untuvaisia haituvia, mutta en silti oikeasti nähnyt niitä.

Hän kuitenkin avasi vielä suunsa. Äitisi pyysi sanomaan sinulle jotakin, kaka Rahin jatkoi.

Mitä?

Khoda negahdar.

Siinäkö kaikki?

Ei, on vielä jotakin muutakin.

Mitä, kaka Rahim?

Äitisi muistutti sinua niistä kolmesta käskystä, kehotti sinua olemaan rikkomatta niitä vastaan.

Äitiäni kutsun äidiksi. Veljeäni veljeksi. Siskoani siskoksi. Kylää, jossa asuimme, en kutsu kyläksi vaan Navaksi; se on kylämme nimi ja tarkoittaa räystäskourua, koska kylä on ahtautunut laakson pohjalle kahden vuorij...