Cecilia Samartin
Kaunis sydän
Suomentanut
Tiina Sjelvgren
Englanninkielinen alkuteos Vigil
Copyright © 2009 by Cecilia Samartin
By arrangement with John Hawkins & Associates, Inc., New York.
ISBN 978-952-5637-69-4 (sid.)
ISBN 978-952-279-005-7 (epub)
Taitto Jukka Iivarinen / Vitale
Kannen kuvitus Sarah Perkins
Kannen suunnittelu Lene Stangebye Geving
www.bazarkustannus.fi
Sielunlapsilleni
Sarahille, Matthew’lle, Jackille, Lucylle,
Carolinelle, Catherinelle ja Holdenille
Ne jotka tuovat valoa toisten elämään
jäävät usein itse pimeään.
Äiti Teresa
1
ANA SEISOI YLÄKERRAN IKKUNASSA ja katseli tohtori Farrellin lähestyvää autoa auringon noustessa horisontissa. Taivas oli muuttunut oranssiksi, ja epäselvät hahmot, jotka vielä hetkeä aikaisemmin olivat näyttäneet pahaenteisiltä olioilta valmiina käymään hyökkäykseen, saivat päivän valjetessa puiden ja pensaiden muodon. Tuntui kuin kaikki olisi kylpenyt hetken pehmeässä, hopeisessa valossa. Ana odotti selittämättömän toivon hiipivän taas sieluunsa, niin kuin aina tapahtui hänen nähdessään auringonnousun. Mutta tänä aamuna hän oli herännyt kylmyyteen, joka ei päästänyt häntä otteestaan. Sen sijaan että hän olisi ottanut uuden päivän vastaan lahjana, hänestä tuntui kuin häneltä olisi riistetty kaikkein kallein – aika.
Hetkeä myöhemmin auton ajovalot välähtivät portin luona ja Ana ryntäsi alakertaan ehtiäkseen ulko-ovelle ennen ovikellon soittoa. Hän ei halunnut kuulla sen syvää ja alakuloista sointia talossa niin varhain aamulla. Vatsanpohjassa tuntui jäytävä tuska. Ainoa tapa pitää pelko aisoissa oli muistuttaa itseä nykylääketieteen ihmeellisistä saavutuksista. Lääkärit kykenivät liittämään irronneita jäseniä yhteen ja siirtämään elimiä – jopa parantamaan syövän, jos se havaittiin riittävän varhaisessa vaiheessa. Kun hän ajatteli asiaa tästä näkökulmasta, hänestä oli täysin järkeenkäypää, jopa luonnollista, olla toiveikkaalla mielellä. Ehkäpä lääkäri tuli käymään näin varhain kertoakseen hänelle kuulemastaan uudesta hoidosta, jota hän halusi päästä kokeilemaan mahdollisimman pian. Mutta kun Ana avasi ulko-oven – samalla hetkellä, jolloin tohtori Farrell oli painamassa ovikelloa – ja näki miehen apean ilmeen, lysyyn painuneet hartiat ja suun alaspäin painuvan kaaren, hän tiesi lopun olevan käsillä.
Vielä muutama kuukausi sitten uutinen olisi tullut täydellisenä sokkina jokaiselle, joka tunsi hänen rakkaansa. Mies oli aina ollut oikea terveyden perikuva täynnä elinvoimaa. Ana uskoi salaa, että häntä oli siunattu yli-inhimillisillä voimilla, jotka tekivät hänestä immuunin tavallisia kuolevaisia kiusaavia pikkuvaivoja vastaan. Mutta tästä kaikesta ei ollut juuri lohtua nyt kun Ana kuunteli Farrellin uutisia.
Hän nyökkäsi vaitonaisena, kun mies esitteli hänelle viimeisimmän sytostaattihoidon jälkeisten laboratoriokokeiden tuloksia. Potilas ei ollut reagoinut hoitoihin toivotulla tavalla ja selkärangan alaosasta oli löytynyt uusi kasvain. Se oli levinnyt lantion luihin, joten ennen pitkää mies menettäisi liikuntakyvyn eikä pystyisi huolehtimaan ruumiintoiminnoistaan. Lääkärin silmät näyttivät paksujen linssien takana sumeilta hänen ilmoittaessaan, että kaikki ponnistukset olisi tästedes keskitettävä siihen, että potilas tuntisi olonsa mahdollisimman mukavaksi ja kivuttomaksi ja että Anan olisi huolehdittava myös itsestään.
”Nämä viimeiset päivät ovat hoitajalle aina pahimmat”, lääkäri sanoi. Ana ei loukkaantunut miehen sananvalinnasta, sillä hän ymmärsi että Farrell halusi puhua ammattimaisesti pitääkseen myös omat tunteensa kurissa. Hän oli yksi miehen vanhimmista ja läheisimmistä ystävistä.
Yhtäkkiä Ana tunsi olonsa huteraksi. Farrell tarttui häntä olkapäistä auttaakseen hänet takaisin tasapainoon. ”Oletko kunnossa?” hän kysyi.
”Kaikki hyvin”, Ana vastasi.
”Ei siltä näytä. Olet taas laihtunut.”
”En paljoa”, Ana yritti vähätellä.
”Sinulla ei ole varaa sairastua nyt. Kun minä olen lähtenyt, sinun pitää käydä pitkäkseen ja levätä. Näytät siltä kuin et olisi nukkunut moneen päivään.” Vaikka Ana oli jo yli neljänkymmenen ja hänen lyhyisiin, mustiin hiuksiinsa oli ilmestynyt harmaita raitoja, sillä hetkellä hän näytti haavoittuvalta kuin eksynyt lapsi.
”Sovitaan niin”, hän sanoi hiljaa.
”Oletko jutellut lasten kanssa viime aikoina?”
”Puhuin Jessien kanssa eilen. Hänen pitäisi tulla huomenna.”
”Entä Teddy?”
Ana laski katseensa kykenemättä peittämään mielipahaansa.
”Minä soitan hänelle. Teen sen nyt heti aamulla”, Farrell lupasi.
Ana nosti päänsä, ja hänen katseensa oli kirkas ja terävä. ”Sano hänelle, että hänen isänsä tarvitsee häntä nyt enemmän kuin koskaan.”
”Hyvä on”, Farrell sanoi ja vilkaisi kelloaan. ”Hoitaja on tulossa käymään iltapäivällä ja minä tulen heti huomisaamuna. En ole sopinut huomiselle leikkauksia, joten voin jäädä pidemmäksi aikaa.” Hän puristi naista isällisen lempeästi hartioista. ”Ennen kuin käyt lepäämään sinun on syötävä jotakin. Lupaatko?”
Pelkkä ajatuskin ruoasta väänsi Anan vatsaa. Siitä saakka kun Adam oli lopettanut syömisen, hänenkin oli ollut mahdoton saada mitään alas. Ja kun sytostaattihoidot saivat miehen voimaan pahoin, Anankin teki mieli oksentaa. Hän vakuutti kuitenkin Farrellille syövänsä pikimmiten jotakin ja palasi sisään vasta kun miehen auto oli kadonnut näkyvistä.
Ana oli niin turta ja väsynyt, että sai ponnistella jaksaakseen kiivetä portaat takaisin yläkertaan. Vain hetkeä aiemmin hän oli rientänyt niitä alas kuvitellen että toivoa oli vielä. Nyt hänestä tuntui, että hän kaatuisi ennen pitkää portaat alas, ellei hän harkinnut jokaista askeltaan äärimmäisen tarkkaan. Siitäkin huolimatta hän oli pariin otteeseen kompastua ja epäili jo pääsisikö ikinä ylätasanteelle. Jokainen askel muistutti häntä kaikesta siitä, mitä piti vielä tehdä, valmistella ja suunnitella.
Päästyään vihdoin ylimmälle askelmalle Ana katsoi ympärilleen häkeltyneenä, ikään kuin ei olisikaan viettänyt kahtakymmentä viimeisintä vuotta talossa. Jos joku olisi sillä hetkellä pyytänyt häntä kertomaan nimensä tai olinpaikkansa, hän ei olisi välttämättä tiennyt mitä vastata.
Hän puristi porraskaidetta ja kumartui eteenpäin nähdäkseen edessään aukeavan käytävän. Se oli kuin pitkä, loputon käärme, josta erkaantui lukemattomia ovia. Jotenkin hänen onnistui löytää juuri se, jonka takana Adam nukkui. Hän astui omaan tapaansa varovasti huoneeseen. Raskas ja seisova ilma palautti Anan taas nykyhetkeen.
Hän lähestyi sänkyä ja kumartui katsomaan nukkuvaa. Tyynyjen ja peittojen keskellä mies näytti uskomattoman pieneltä ja hauraalta: hän oli pikemminkin kuin vastasyntynyt eikä kuolemaa tekevä mies. Kyllä heillä olisi varmasti vielä aikaa yhdessä. Ehkä enemmän kuin lääkäri osasi arvatakaan.
Lohdullisen ajatuksen innostamana Ana ryhtyi suoristamaan peittoja. Hän asetteli yöpöydällä olevat lääkepurkit järjestykseen ja hipaisi kevyesti rakkaansa ohimoa. Miehen silmäluomet värähtivät merkkinä siitä, että hän oli tietoinen Anan läsnäolosta. Anaa hymyilytti.
Sitten hän kävi tuolille sängyn viereen istumaan ja risti kädet syliinsä. Hän sulki silmänsä samalla kun huulet alkoivat muodostaa äänetöntä rukousta. Huoneeseen tulvi auringonvaloa makuuhuoneen ikkunasta. Sen lämpö tuntui helpottavan tuskaisaa oloa, kunnes Ana muisti lääkärin sanat ja vatsanpohjassa tuntunut möykky kasvoi taas vähän suuremmaksi. Hän koetti päästä ahdistuksesta rukoilemalla, mutta möykky painoi ja jyskytti ja aiheutti hänessä niin hirvittävää kipua, että se hautasi alleen kaiken muun jättäen jäljelle vain toivottomuuden tunteen. Analle luonteenomainen optimismi oli poissa, ja hän tunsi vajoavansa viime aikoina niin tutuksi käyneeseen synkkään tyhjyyteen.
”En halua jäädä taas yksin”, Ana mutisi. ”En halua elää ilman häntä.”
Ympäröivän tuskan läpi kuului ääni, joka taisteli tullakseen kuulluksi, vaikka myöhemmin Ana mietti oliko kaikki ollut pelkkää kuvitelmaa. ”Sinun pitää muistaa mistä tulet, jotta tiedät minne olet menossa”, se sanoi hänelle.
”Mitä väliä sillä on? Ei menneisyyden avulla voi muuttaa nykyhetkeä tai tulevaisuutta.”
Hän odotti vastausta, mutta kun mitään ei kuulunut, hänen ympärilleen laskeutui tuttu kuolettava hiljaisuus, joka vähä vähältä imi hänestä kaiken elämän. Jonkin ajan kuluttua hän avasi silmänsä. Hän koetti selkeyttää ajatuksensa, rauhoittaa sydämensä ja valmistautua eroon, jonka pelkäsi olevan liikaa kestettäväksi. Mutta vaikka hän oli heikko, hän ei malttanut olla noudattamatta kehotusta katsoa menneeseen. Yhtäkkiä hän lipui keskellä ajan virtaa täynnä uudenlaista vakaumusta. Ehkä hänen onnistuisi venyttää ajan rajoja, kunnes se antaisi periksi ja toisi mukanaan ymmärryksen. Sen jälkeen hän voisi punoa palat taas yhteen, säie säikeeltä, ja ymmärtää itseään ja elämäänsä uudella tavalla.
Hän lysähti tuoliin kasvot velttoina. ”Onko minulla enää muuta kuin muistoni?” hän sanoi hiljaa. Anan ääni sai miehen liikauttamaan päätään hänen suuntaansa, mutta hän oli liian uppoutunut muistoihinsa huomatakseen sitä.
”Kyselet liikaa, mija”, äiti moitti ja vilkaisi ylös ompeluksestaan.
”Haluan vain tietää, millainen hän oli. Oliko hän lyhyt vai pitkä? Ja minkä väriset silmät hänellä oli?”
”Isäsi kaltaista miestä ei kannata muistella. Mitä vähemmän hänestä tiedät, sen parempi”, äiti ilmoitti tiukasti.
Mutta aina kun äiti oikein turhautui elämään, hänen suojamuurinsa petti ja isän nimi livahti äidin suusta. Kun pihallamme olevat kanat varastettiin ja me jouduimme sinnittelemään monta kuukautta ilman lihaa tai munia, äiti saattoi ivata isää pitkään ja hartaasti. Ja kun hän löi vasaralla sormeensa korjatessaan mökin kattoa rankan sadekuuron yllätettyä meidät, isän nimi purkautui äidin huulilta voimallisesti, iskujen tahtiin, toinen toistaan värikkäämmillä kirosanoilla höystettynä. Isän nimen lausuminen muistutti meitä siitä, että emme saisi antaa hänen poissaolonsa nujertaa meitä. Usein sillä oli...