Englanninkielinen alkuteos Girl in Translation

© Jean Kwok, 2010

Published by arrangement with Sane Töregård Agency AB.

All rights reserved.

ISBN 978-952-5637-29-8 (sid.)

ISBN 978-952-279-006-4 (epub)

Taitto Taina Leino / Vitale

Kannen suunnittelu Lisa Fyfe

Suomenkielinen kansi Satu Kontinen

Kannen kuva plainpicture/ballyscanlon

www.bazarkustannus.fi

PROLOGI

MINÄ OLEN LAHJAKAS LUONNOSTANI. En tanssimisessa, hauskuuttamisessa tai muussa yhtä mukavassa. Olen aina ollut lahjakas oppimaan. Mitä ikinä koulussa opetettiin, minä opin sen nopeasti ja vaivaa näkemättä, ikään kuin koulu olisi ollut jättimäinen koneisto ja minä siihen täydellisesti istuva ratas. Siitä huolimatta opiskeleminen ei ollut aina helppoa. Kun muutin äidin kanssa Yhdysvaltoihin, osasin vain muutaman sanan englantia ja jouduin raatamaan ankarasti.

Kiinalaisen sananlaskun mukaan kohtalot ovat tuulia, jotka puhaltavat ihmisen elämän läpi joka suunnasta ja pakottavat hänet ajan teille. Voimakastahtoinen ihminen pystyy taistelemaan noita tuulia vastaan ja siten ehkä itse valitsemaan tiensä, mutta heikko menee sinne minne tuulet työntävät. Minua tuulet eivät ole työntäneet, vaan omien päätösteni voima on vetänyt minua. Silti olen herkeämättä kaivannut sitä, mitä en voinut saada. Ja sitten kun se, mitä aina olin halunnut, oli viimein ulottuvillani, tein päätöksen joka muutti loppuelämäni suunnan.

Tästä kohtaa, morsiusliikkeen näyteikkunan takaa, näen pikkutytön; hän istuu liikkumatta, silmät ummessa mallinuken jalkojen juurelle ryöppyävän pukukankaan raskaiden laskosten saartamana, ja silloin ajattelen: Tätä elämää en tahtonut lapselleni. Tiedän miten siinä käy: Jo nyt tyttö viettää koulusta päästyään jokaisen hetkensä liikkeessä ja auttaa pikkuaskareissa kuten helmien lajittelussa, myöhemmin hän oppii ompelemaan ensin käsin ja sitten koneella kunnes pystyy viimein ottamaan vastuulleen hiukan kirjomista ja viimeistelytöitä, ja silloin hänkin viettää jokaisen päivänsä ja jokaisen viikonloppunsa kumarassa ehtymättömien kangasmetrien yllä. Hänen elämäänsä eivät koskaan kuulu leikit ystävien kodeissa, eivät uimakoulut eivätkä rantakesät, ei juuri muu kuin ompelukoneen neulan heltymätön nakutus.

Me kumpikin katsahdamme ylös tytön isän astuessa sisään, ja kaikkien näiden vuosien ja tapahtumien jälkeen sydämeni värähtää kuin haavoittunut eläin.

Olinko minä koskaan noin kaunis? Minusta ei juuri ole valokuvia lapsena. Meillä ei ollut varaa kameraan. Ensimmäinen Yhdysvalloissa otettu valokuva minusta on luokkakuva Amerikkaan muuttamisen vuodelta. Olin yksitoista. Myöhemmin tuli aika, jolloin halusin elämässäni eteenpäin, ja revin tuon valokuvan. En silti heittänyt palasia roskiin vaan panin ne pois silmistä kirjekuoreen.

Jokin aika sitten löysin kuoren ja pyyhin siitä pölyt pois. Revin kirjeensulkijan auki, kosketin valokuvanrepaleita: tässä korvannipukka, kappale leukaa. Äiti oli leikannut hiukseni: ne olivat epätasaiset ja liian lyhyet, jakaus oli liikaa oikealla ja tukka kammattu otsan yli kuin pojalla. Sana KOEVEDOS peittää kasvoni lähes kokonaan ja osan sinisestä polyesteripaidastani. Varsinaisiin luokkakuviin meillä ei ollut varaa, joten pidimme tuon kotiin tulleen näytekappaleen.

Mutta aina kun asettelen repaleet paikoilleen ja kokoan palapelin, silmäni tuijottavat kameraa ja toivo ja kunnianhimo paistavat katseestani edelleen alastomina jokaiselle, joka vaivautuu katsomaan. Kunpa olisin silloin tiennyt.

1

BETONIPIHAA PEITTI SULAVA JÄÄLAATTA. Katselin tarkasti, miten kumisaappaideni kärjet liukuivat maassa ja niiden kannat mursivat jäätä. Sitä ennen olin nähnyt jäätä vain pikkupalasina papupirtelössä. Tämä jää oli villiä, jäätä joka uhmasi katuja ja rakennuksia.

”Kävipä teillä hyvä tuuri, että herra N:n rakennuksista vapautui asunto”, Paula-täti oli sanonut matkalla uudelle asuinalueellemme. ”Totta kai sitä pitää hiukan kunnostaa, mutta New Yorkissa asunnot vain kerta kaikkiaan ovat tosi kalliita! Saitte tämän suorastaan pilkkahinnalla.”

Autossa en malttanut istua aloillani, vaan pääni pyöri herkeämättä puolelta toiselle yrittäessäni tähytä pilvenpiirtäjiä. En nähnyt yhtäkään. Halusin kiihkeästi nähdä sen New Yorkin, josta olin kuullut koulussa: Min-hat-tonin, kiiltävät tavaratalot ja ennen kaikkea satamassa ylpeänä seisovan Vapauden jumalattaren. Ajomatkan aikana maantiet muuttuivat ihmeellisen leveiksi, äärettömyyteen saakka jatkuviksi bulevardeiksi. Rakennukset kävivät aina vain likaisemmiksi, niiden ikkunat oli rikottu ja seiniin ruiskutettu englanninkielisiä kirjoituksia. Käännyimme vielä pari kertaa ja ohitimme ihmisiä, jotka seisoivat pitkässä jonossa, vaikka oli vasta varhainen aamu, sitten Bob-setä pysäytti auton kolmikerroksisen rakennuksen eteen. Sen katutasossa oli kauppa, jonka ikkuna oli laudoitettu umpeen. Luulin että setä vain käväisisi hakemassa sieltä jotakin, mutta seuraavaksi me kaikki jo seisoimmekin jäisellä kiveyksellä.

Jonottajat odottivat pääsyä sisään ovesta meistä oikealla. Ovessa oli kyltti, jossa luki ”sosiaalipalvelut”. En tiennyt tarkkaan, mitä se tarkoitti. Melkein jokainen jonottava oli musta. Näin ensimmäisen kerran mustia ihmisiä ja heistä tarkimmin etummaisena seisovan naisen, jolla oli hiilenmusta iho ja säihkyviä kultahelmiä pilvimäisessä tukassa. Resuisesta takista huolimatta nainen oli tyrmäävä. Joillakin oli tavalliset vaatteet, mutta jotkut olivat väsyneen ja siivottoman näköisiä ja heillä oli lasittunut katse ja likaiset hiukset.

”Älä tuijota!” Paula-täti sihahti. ”Herätät heidän huomionsa.”

Käännyin ympäri ja näin, että aikuiset olivat purkaneet autosta vähät tavaramme ja pinonneet ne umpeen laudoitetun liikkeen eteen. Meillä oli kolme matkalaukkua, äidin viulukotelo, muutama voimapaperiin kääritty iso paketti ja luuta. Erotin ulko-oven alaosassa suuren märän läiskän.

”Äiti, mitä tuossa on?”

Äiti kumartui katsomaan.

”Älkää koske siihen!” Bob-setä varoitti takanamme. ”Se on pissaa.”

Minä ja äiti kavahdimme taaksepäin.

Paula-täti laski hansikkaaseen verhotun kätensä minun ja äidin olkapäälle. ”Älkää olko huolissanne”, hän sanoi, mutta minusta hän ei ollut lainkaan rauhoittava vaan lähinnä vaivautunut ja hieman nolostunut. ”Edelliset asukkaat muuttivat pois äskettäin, joten en ole ehtinyt vielä vilkaista asuntoa, mutta muistakaa että ratkaisemme mahdolliset ongelmat yhdessä. Olemmehan me perhe.”

Äiti huokaisi ja painoi kätensä Paula-tädin kädelle. ”Hyvä.”

”Minulla on teille yllätys.” Paula-täti kävi hakemassa pahvilaatikon, jossa oli joitakin tavaroita: digitaalinen kelloradio, jokunen lakana ja pieni mustavalkotelevisio.

”Kiitos”, äiti sanoi.

”Hyvänen aika!” Paula-täti huudahti. ”Nyt meidän täytyy kyllä lähteä. Olemme jo myöhässä tehtaalta.”

Kuulin kun he ajoivat pois, ja äiti jäi kamppailemaan avaimen kanssa edessä häämöttävälle ovelle. Viimein ovi rysähti auki, mutta se vastusti äitiä vielä hetken painollaan ennen kuin suostui jäämään ammolleen. Sen takaa paljastui käytävä, jossa alaston hehkulamppu säihkyi kuin hammas mustassa kidassa. Sisällä haisi kostealta ja joka paikassa oli pölyä.

”Äiti, onko tuolla vaarallista?” kuiskasin.

”Paula-täti ei lähettäisi meitä vaaralliseen paikkaan”, äiti vastasi, mutta hänen hiljaisesta äänestään kuulsi hienoinen epäilys. Äidin kantoninkiina oli yleensä hyvin selkeää, mutta hänen maalaisjuurensa työntyivät puheesta esiin aina kun hän oli hermostunut. ”Annatko tuon luudan?”

Minä aloin kantaa tavaroitamme kapeaan eteiskäytävään ja äiti lähti nousemaan portaita ylös harja ojossa.

”Pysy siellä alhaalla ja pidä ovi auki”, äiti käski. Hän sanoi niin siksi, että voisin tarvittaessa juosta hakemaan apua.

Sydämeni hakkasi kurkussa asti, kun äiti nousi puuportaita. Portaat olivat kuluneet vuosien saatossa, jokainen askelma oli vääntynyt ja vietti jyrkästi kaidetta kohti. Minua pelotti, että jokin porras pettäisi ja äiti putoaisi sen läpi maahan. Äiti kääntyi porrastasanteella kulman taakse, enkä nähnyt häntä enää, kuulin vain askelmien narahtavan yksi kerrallaan. Silmäilin tavaroitamme ja mietin, olisiko niissä mitään aseeksi kelpaavaa. Voisin ainakin huutaa täyttä kurkkua ja rynnätä yläkertaan auttamaan äitiä. Mielessäni välähti kuvia kovista koulutovereistani Hongkongissa: Läski-Wongista ja Hujoppi-Lamista. Miksen ollut yhtä iso kuin he? Yläkerrasta kuului laahustusta, ovi naksahti auki, lattialaudat vingahtivat. Äitikö siellä oli vai joku muu? Höristin korviani yrittäen kuulostella hengähdystä tai tömähdystä. Oli hiirenhiljaista.

”Tule vain ylös!” äiti huusi. ”Voit sulkea ulko-oven.”

Raajani rentoutuivat kuin niistä olisi valutettu ilma pois. Loikin portaat ylös katsomaan uutta kotiamme.

”Älä nojaa mihinkään”, äiti varoitti.

Seisahduin keittiöön. Tuuli ujelsi kahdessa oikeanpuoleisessa ikkunassa ja ihmettelin, miksi äiti oli avannut ne. Sitten huomasin, että nehän olivat kiinni. Siellä tuuli siksi, että melkein jokainen ikkunaruutu joko puuttui kokonaan tai oli säröillä. Ikkunanpienoista törrötti likaisia teräviä lasisärmiä. Keittiön pieni pöytä ja leveä, valkoinen, kolhuinen lavuaari olivat paksun pölykerroksen peitossa. Yritin olla astumatta siellä täällä lojuville kuolleille, jalan alla ritiseville torakoille. Torakat olivat suuria, ja karkeat varjot piirsivät niiden paksuihin jalkoihin ääriviivat.

Vessa sijaitsi keittiössä ja sen ovi oli suoraan liesiä vastapäätä, vaikka lapsikin tietää että se tarkoittaa kauheaa fengshuita. Tummankeltaista muovimattoa oli repeytynyt irti lavuaarin ja jääkaapin edestä, ja maton alta pilkotti vääntyneitä lattialautoja. Seinät olivat halkeilleet, ja ne pullottivat paikka paikoin kuin olisivat hotkaisseet jotakin sisäänsä, joissakin kohdin maali oli hilseillyt pois kokonaan ja paljastanut takaansa rappauslaastia kuin lihaa ihon alta.

Keittiöstä pääsi toiseen huoneeseen, eikä välissä ollut ovea. Kun astuimme oviaukosta, näin silmäkulmasta että jotakin ruskeaa katosi hitaasti seinien sisään – eläviä torakoita. Seinissä saattoi piileskellä myös rottia ja hiiriä. Nappasin harjan äidin kädestä, käänsin sen ympäri ja paukautin varren kovasti vasten lattiaa.

”A-Kim, naapurit häiriintyvät!” äiti moitti.

Lopetin paukuttamisen mutta en sanonut mitään, vaikka olinkin melko varma että rakennuksessa ei ollut muita vuokralaisia meidän lisäksemme.

Huoneen ikkunat antoivat kadulle, ja niiden ruudut olivat ehjät. Oivalsin että Paula-täti oli korjauttanut ne ikkunat, jotka näkyivät ulospäin. Huone oli melkein tyhjä, mutta silti siellä haisi pinttyneeltä hieltä. Nurkkaan oli heitetty leveä sinivihreäraitainen patja, jossa oli tahroja. Siellä oli myös matala sohvapöytä, jonka yksi jalka oli erinäköinen kuin muut ja jonka ääressä tekisin myöhemmin kotiläksyni, ja lipasto josta varisi kalkkimaalia kuin hilsettä. Ei muuta.

Ajattelin ettei Paula-täti ollut voinut puhua totta; siinä asunnossa ei ollut asuttu pitkään aikaan. Totuus valkeni minulle. Paula-täti oli suunnitellut kaiken: järjestänyt muuttomme keskellä viikkoa viikonlopun sijasta ja antanut meille lahjoja vähän ennen lähtöään. Hän oli halunnut tuoda meidät tänne ja häipyä paikalta mahdollisimman nopeasti töihinsä vedoten, kun me vielä kiittelisimme häntä ystävällisyydestä. Paula-täti ei auttaisi meitä. Olimme omillamme.

Kiedoin käsivarret tiukasti ympärilleni. ”Äiti, minä haluan kotiin.”

Äiti kumartui painamaan otsansa omaani vasten. Hän sai puristettua huulilleen hymyn, mutta hänen katseensa oli kiivas. ”Kaikki muuttuu vielä hyväksi. Sinä ja minä, emo ja poikanen.” Me kaksi olimme perhe.

Mutta mitä äiti mahtoi todella ajatella, sitä en osaa sanoa. Äiti pyyhki ravintolassakin kupit ja syömäpuikot lautasliinalla, koska ei ollut varma niiden puhtaudesta. Asuntomme nähtyään äitikin oli varmasti oivaltanut jotakin suhteestaan Paula-tätiin, jotakin alastonta ja sykkivää kohteliaiden sanojen pinnan alla.

Asuimme ensimmäisen Yhdysvaltain-viikon Paula-tädin ja hänen perheensä pienessä neliskanttisessa talossa Staten Islandilla. Kun saavuimme Hongkongista, oli pakkasta, ja talon lämmitetty ilma kuivasi kurkkuani. Äiti ei ollut nähnyt Paula-tätiäni, isosiskoaan, kolmeentoista vuoteen, ei sen jälkeen kun Paula-täti oli lähtenyt Hongkongista ja nainut Bob-sedän, joka oli muuttanut Amerikkaan jo lapsena. Olin kuullut Bob-sedän suuresta tehtaasta ja ihmetellyt aina, miksi niin rikas mies oli joutunut tulemaan Hongkongiin asti vaimonhakuun. Nyt näin, että Bob-sedän piti nojata kävelykeppiinsä liikkuessaan, ja tajusin että hänen jalassaan oli jotakin vikaa.

”Äiti, joko syödään?” Serkkuni Nelsonin kiina oli kankeaa, eivätkä äänenpainot osuneet aivan kohdilleen. Häntä oli varmasti käsketty puhua kiinaa meidän mieliksemme.

”Ihan kohta. Suukotapa serkkuasi ja toivota hänet tervetulleeksi Amerikkaan”, Paula-täti kehotti, tarttui kolmevuotiasta Godfreyta kädestä ja tönäisi Nelsonia minua kohti. Nelson oli yksitoistavuotias kuten minäkin, ja hänestä tulisi kuulemma paras ystäväni Amerikassa. Katselin serkkuani tarkasti: ruipelokinttuinen paksu poika.

Nelson muljautteli silmiään. ”Tervetuloa Amerikkaan!” hän sanoi suureen ääneen aikuisten mieliksi. Hän kumartui muka suukottamaan poskeani mutta kuiskasi: ”Olet talikko kukkuraisillaan sontaa.” Siis tyhmä maalaistollo. Nyt äänenpainot olivat oikeaoppisesti kohdallaan.

Vilkaisin äitiä, joka ei ollut kuullut solvausta. Pojan huono käytös sai minut hetkeksi tyrmistymään. Sitten niskaani alkoi kuumottaa, hymyilin ja olin vastaavinani suukotukseen. ”Ainakaan en ole pottu, johon on työnnetty koiviksi kaksi suitsuketikkua”, kuiskasin.

Aikuiset sädehtivät onnesta.

Meille esiteltiin taloa. Äiti oli sanonut, että uudessa Amerikan-elämässämme asuisimme Paula-tädillä ja hoitaisimme Nelsonia ja Godfreyta. Tädin koti näytti minusta hyvin ylelliseltä: siellä oli oranssi kokolattiamatto, ei paljaita betonilattioita, joihin minä olin tottunut. Kun kuljin aikuisten perässä ympäri taloa, huomasin miten suuri Paula-täti oli, melkein yhtä pitkä kuin miehensä. Hiljattaisen sairautensa jäljiltä äiti näytti hänen rinnallaan pieneltä ja hauraalta, mutta sattui liikaa ajatella asiaa enempää. En ollut koskaan ennen saanut kävellä paljain jaloin, ja ihmettelin maton pistelevää tuntua.

Paula-täti esitteli joka ikisen huonekalunsa ja liinavaatteilla täytetyn komeronsa, mutta suurimman vaikutuksen minuun teki hanoista valuva kuuma vesi. En ollut nähnyt koskaan moista. Hongkongissa vettä oli säännöstelty, se oli ollut aina kylmää ja sitä oli pitänyt keittää ennen kuin sitä saattoi juoda.

Sitten Paula-täti avasi keittiönkaapit esitelläkseen säihkyviä patojaan ja kattiloitaan. ”Meillä on täällä oikein hienoa valkoista teetä”, hän sanoi ylpeästi. ”Lehdet avautuvat sormen mittaisiksi, aromi on hyvin hienostunut. Olkaa hyvä ja juokaa sitä niin paljon kuin haluatte. Tässä ovat kattilani. Laadukkainta terästä – kerrassaan erinomaisia paistamiseen ja höyryttämiseen.”

Kun äiti ja minä heräsimme aamulla omilla sohvillamme, Paula-täti ja Bob-setä olivat vieneet lapset kouluun ja menneet itse tehdasta johtamaan, mutta huomasimme paperilapun jonka mukaan Paula-täti tulisi kotiin keskipäivällä järjestelemään asioita kanssamme.

”Maistetaanko sitä hienoa valkoista teetä?” kysyin äidiltä.

Äiti heilautti kättään kohti tiskipöytää. Sillä oli vanha keraaminen teepannu ja paketti halpaa vihreää teetä. ”Sydänkäpyni, luuletko että nuo ovat tuossa vahingossa?”

Tuijotin lattiaa häveten tyhmyyttäni.

Äiti jatkoi vielä: ”Kiinaa ei ole aina helppo ymmärtää. Kaikkea ei sanota suoraan. Meidän ei silti pidä pahastua pikkujutuista, jokaisella on huonot puolensa.” Äiti laski käden olkapäälleni. Kun katsoin ylös äitiin, näin että hän oli rauhallinen ja uskoi vilpittömästi sanoihinsa. ”Älä koskaan unohda, miten suuressa kiitollisuudenvelassa olemme Paula-tädille ja Bob-sedälle. He järjestivät meidät pois Hongkongista ja toivat tänne Amerikkaan, Kultaiselle vuorelle.”

Minä nyökkäsin. Entisen kouluni jokainen oppilas oli ollut peittelemättömän kateellinen kuultuaan, että muuttaisimme Yhdysvaltoihin. Hongkongista oli mahdoton paeta ennen sen palautumista briteiltä kommunistisen Kiinan alaisuuteen vuonna 1997. Noihin aikoihin ei ollut juuri mitään keinoa päästä ulos maasta, ellei sitten ollut niin viehättävä nainen, että saattoi naida jonkun niistä amerikankiinalaisista miehistä, jotka tulivat Hongkongiin vaimoa etsimään. Niin Paula-täti oli tehnyt. Ja nyt hän oli hyvää hyvyyttään päästänyt meidätkin osalliseksi onnestaan.

Kun Paula-täti palasi kotiin sinä ensimmäisenä aamunamme Amerikassa, hän pyysi äidin ja minut istumaan keittiön pöydän ääreen.

”Kuulehan, Kimberly”, Paula-täti sanoi ja naputteli sormillaan muovista pöytäliinaa. Hän tuoksui hajuvedeltä, ja hänen ylähuulessaan oli luomi. ”Olet kuulemma hyvin älykäs tyttö.” Äiti nyökkäsi hymyillen. Hongkongissa olin ollut aina luokkani paras. ”Sinusta on paljon apua äidillesi täällä, ja Nelson oppii varmasti paljon esimerkistäsi”, hän jatkoi.

”Nelsonkin on älykäs poika”, äiti sanoi.

”On, on, hän pärjää oikein hyvin. Hänen opettajansa sanoi, että pojasta tulee vielä etevä lakimies, niin kova hän on väittämään vastaan. Mutta nythän hänellä on syytä opiskella ahkerasti, eikö vain? Täytyyhän hänen pysyä samalla tasolla kuin nokkela serkkunsa.”

”Isosisko, sinähän saat tytön ylpistymään! A-Kimillä ei voi olla kovin helppoa, hänhän puhuu tuskin sanaakaan englantia.”

”Se on kieltämättä ongelma. Nelsoninkin kiina kaipaisi kohennusta – voi näitä Amerikassa syntyneitä lapsia! Mutta kuule pikkusisko, sinun pitäisi kutsua tyttöä hänen amerikkalaisella nimellään, Kimberlyksi. On erittäin tärkeää, että nimi kuulostaa mahdollisimman amerikkalaiselta. Muutenhan täällä vielä luullaan, että olette vasta loikanneet veneestä!” Paula-täti nauroi.

”Aina sinä ajattelet parastamme”, äiti sanoi kohteliaasti. ”Mekin haluaisimme ryhtyä auttamaan sinua mahdollisimman pian. Aloitanko Nelsonin kiinan tunnit piakkoin?”

Paula-täti epäröi. ”Niin, siitä halusinkin puhua. Itse asiassa tunnit eivät ole enää tarpeen.”

Äidin kulmakarvat kohosivat. ”Mutta luulin, että halusit Nelsonin oppivan parempaa kiinaa. Entä pikku-Godfreyn hoitaminen ja Nelsonin hakeminen koulusta? Sinähän sanoit, että heidän hoitajansa tulee kalliiksi ja on kaiken lisäksi huolimaton. Vai ajattelitko itse jäädä hoitamaan heitä?” Äiti pälpätti hämmentyneenä. Toivoin että hän olisi antanut Paula-tädin puhua rauhassa loppuun.

”En suinkaan.” Paula-täti raapi kaulansa sivua; tuon tavan olin pannut merkille jo aiemmin. ”Kunpa voisinkin! Minulla on kauheasti työtä velvollisuuksieni parissa, kun on hoidettavana tehdas ja vielä herra N:n rakennuksetkin. Niin paljon kaikkea.” Paula-täti oli tehnyt aiemminkin selväksi, miten tärkeä henkilö hän oli pitäessään huolta vaatetehtaasta ja niistä lukuisista rakennuksista, jotka omisti Bob-sedän kaukainen sukulainen, taiwanilainen liikemies, jota täti kutsui nimellä ”herra N”.

Äiti nyökkäsi. ”Muista kuitenkin pitää huoli terveydestäsi.” Äiti kuulosti tunnustelevalta. Minuakin ihmetytti, mihin puhe johtaisi.

Paula-täti levitti käsivartensa. ”Kaikki haluavat lisää rahaa ja kaiken pitää tuottaa voittoa. Joka ainoan rakennuksen, joka ainoan tavaratoimituksen…” Hän katsoi äitiä, enkä osannut lukea hänen ilmettään. ”Ajattelin aluksi, että jos järjestäisin sinut tänne, auttaisit minua lasten kanssa. Mutta sitten sinulle tuli ongelmia.”

Äidillä oli todettu tuberkuloosi noin vuosi aiemmin, sen jälkeen kun maasta lähtöön vaadittavat asiakirjat oli jo viimeistelty. Hänen oli pitänyt nieleskellä suuria pillereitä monen kuukauden ajan. Muistan että äiti oli maannut sängyssään kuumeesta hikisenä, mutta ainakin antibiootit olivat tehneet lopun yskimisestä ja veren tahrimista nenäliinoista. Lähtöpäiväämme oli siirretty kahdesti ennen kuin äiti oli saanut lääkäreiltä ja maahanmuuttoviranomaisilta matkustusluvan.

”Olen jo aivan terve”, äiti sanoi.

”Tietysti olet, ja se ilahduttaa minua kovasti, pikkusiskoseni. Mutta meidän täytyy pitää huoli siitä, ettet sairastu uudestaan. Nelsonin ja Godfreyn kaltaisten vilkkaiden poikien kaitseminen olisi aivan liian rasittavaa sinulle. Pojat ovat erilaisia kuin tytöt.”

”Kyllä minä pärjäisin”, äiti sanoi ja katsahti minuun hellästi. ”Myös a-Kim oli lapsena melkoinen hulivili.”

”Niin varmasti, mutta emme kai halua sairastuttaa poikia? Heidän terveytensä on aina ollut hiukan heiveröinen.”

Yritin ankarasti ymmärtää kiinaa, kuten äiti oli opettanut. Keittiöön laskeutuneesta vaivautuneesta hiljaisuudesta tajusin, ettei kyse ollut äidin sairaudesta. Syystä tai toisesta Paula-täti ei halunnut äidin hoitavan lapsiaan.

”Olemme joka tapauksessa kiitollisia siitä, että toit meidät Amerikkaan”, äiti sanoi viimein laukaisten jännitteen. ”Mutta emme voi olla täällä sinun taakkanasi. Haluan tehdä työtä.”

Paula-täti rentoutui ja näytti astuvan aivan uuteen rooliin. ”Tehän olette perhettä!” Paula-täti nauroi. ”Ette kai luulleet, etten kykenisi pitämään teistä huolta?” Hän nousi ylös, käveli luokseni ja kietoi käsivartensa hartioilleni. ”Olen vaivoja säästelemättä järjestänyt sinulle työpaikan tehtaalta. Minä jopa erotin erään vanhan työntekijän, jotta mahtuisit joukkoon. Huomaatko, isosiskosi pitää sinusta kyllä huolen. Työ on kuin kuolleiden kanojen noukkimista maasta.” Paula-täti tarkoitti, että oli saanut tehtyä hyvät kaupat äidin puolesta, ikään kuin järjestänyt hänelle ilmaisen kana-aterian.

Äiti nielaisi ja sulatteli asiaa hetken. ”Yritän parhaani, mutta en oikein osaa ommella suoraan. Lupaan kuitenkin harjoitella kovasti.”

Paula-täti hymyili edelleen. ”Minä muistan!” Hän katseli äidin minulle ompelemaa paitaa ja sen epätasaista punaista helmaa. ”Kyllä minä sitten nauroin niille sinun mekontekeleillesi! Sinusta ei tulisi koskaan riittävän nopeaa, vaikka harjoittelisit kymmenentuhatta vuotta! Saat tehdä viimeistelytöitä, siis ripustaa valmiita vaatteita. Siinä ei tarvita taitoa, sen kuin paiskii töitä oikein olan takaa.”

Äidin kasvot olivat muuttuneet valkoisiksi ja pingottuneiksi, mutta hän sanoi: ”Kiitos, isosisko.”

Sen jälkeen äiti vajosi ajatuksiinsa eikä soittanut enää viuluaan, ei kertaakaan. Paula-täti vei äidin muutaman kerran ulos ilman minua ja esitteli hänelle tehdasta ja metroa. Kahdestaan äiti ja minä yleensä katselimme väritelevisiota, mikä oli jännittävää vaikka emme tajunneetkaan ohjelmia. Kerran äiti kietoi käsivartensa ympärilleni ja piti minusta tiukasti kiinni koko I Love Lucyn jakson ajan kuin hän olisi hakenut lohtua minusta, ja toivoin kiihkeämmin kuin koskaan että isä olisi ollut auttamassa meitä.

Isä kuoli aivohalvaukseen ollessani kolmevuotias, ja nyt olimme jättäneet hänet Hongkongiin. En muistanut isää mutta ikävöin häntä silti. Hän oli ollut rehtori alakoulussa, jossa äiti oli opettanut musiikkia. Vaikka äidin oli ollut määrä naida amerikankiinalainen niin kuin Paula-täti oli tehnyt ja vaikka isä oli ollut äitiä kuusitoista vuotta vanhempi, he olivat rakastuneet ja menneet naimisiin.

Isä, ajattelin kiihkeästi. Isä. Amerikassa oli niin paljon sellaista mitä halusin ja niin paljon sellaista mitä pelkäsin, ettei minulla ollut enää muita sanoja. Ajatukseni voimalla yritin pakottaa isän hengen lähtemään leposijastaan Hongkongista ja kiitämään meren yli luoksemme.

Siivosimme Brooklynin-asuntoa päiväkaupalla. Peitimme keittiön ikkunat jätesäkeillä, jotta saisimme edes hiukan suojaa huonoilta säiltä, vaikka ne pimensivätkin keittiön. Kovalla tuulella pussit pullistelivat ja tempoivat teollisuusteippejä, jotka pitävät niitä paikoillaan. Fengshuin oppien mukaan kylpyhuoneen ovesta virtasi saastaista energiaa keittiöön. Siirsimme liettä pari senttiä – mahdollisimman kauas vessan edestä.

Toisena siivouspäivänä tarvitsimme lisää välineitä ja hyönteismyrkkyä, joten äiti päätti että lähtisimme käymään lähikaupassa juhlistaaksemme jo tehtyä työtä. Äiti pörrötti hellästi hiuksiani, mistä tiesin että hän halusi hiukan hemmotella minua. Hän julisti että ostaisimme jäätelöä; se oli harvinaista herkkua.

Kauppa oli pieni ja täynnä väkeä, ja jonotimme siivoustarvikkeinemme kunnes pääsimme tiskille, jonka takana oli tuhrulasinen vitriini.

”Mitä siinä lukee?” äiti kysyi minulta ja nyökkäsi kohti yhtä purkkia. Erotin purkissa mansikan kuvia ja tekstin: ”Valmistettu aidoista hedelmistä” ja vieraan jog-alkuisen sanan.

Tiskin takana seisova mies puuskahti englanniksi: ”Tässoo koko päivää aikaa! Otattekste jottai vai ettekö ota?” Äiti ymmärsi miehen kysymyksen tämän vihamielisestä äänensävystä kääntämättäkin.

”Anteeksi, herra”, äiti vastasi. ”Paljon anteeksi.” Siinä äidin englannintaito sitten olikin, joten hän kääntyi katsomaan minua.

”Tuo”, sanoin ja osoitin mansikkatölkkiä. ”Kaksi.”

”Kylläpä kesti!” mies tokaisi. Hän löi kassakoneeseen kolme kertaa suuremman summan kuin purkissa luki. Näin äidin vilkaisevan hintalappua, mutta hän käänsi katseensa nopeasti toisaalle. En tiennyt, olisiko minun pitänyt sanoa jotakin, enkä sitäkään, miten valitetaan hinnoista englanniksi, joten pidin suuni kiinni. Äiti maksoi ostokset katsomatta sen enempään mieheen kuin minuunkaan, sitten lähdimme. Jäätelö maistui pahalta: luirulta ja happamalta, ja hedelmä löytyi vasta pohjalta yhdeksi möykyksi hyytelöityneenä.

Kotimatkalla ei näkynyt muita kiinalaisia, vain mustia ja muutama valkoinen. Kaduilla oli vilskettä, siellä kulki äitejä ja työläisiä mutta enimmäkseen nuorten miesten ryhmiä, jotka kävelivät rehvastellen. Yksi heistä sanoi kadulla seisovaa nuorta naista ”riemurasiaksi”. Minusta tyttö ei ollut näyttänyt kovin rasiamaiselta. Äiti ei katsonut keneenkään ja veti minua tiukemmin itseään vasten. Joka paikassa oli roskia: ovien edessä lojui lasinsiruja ja tuuli lennätti jalkakäytävillä vanhoja sanomalehtiä. En saanut selvää seinille maalatuista kirjoituksista, ne näyttivät vihan ja raivon vallassa pyöräytetyiltä kiehkuroilta. Niitä oli melkein jopa paikassa, jopa yhdessä autossa kadun varrella. Läheisessä korttelissa kohosi muutama suuri teollisuusrakennus.

Näimme iäkkään mustan miehen, joka istui puutarhatuolissa käytettyjen huonekalujen liikkeen edessä rakennuksemme vieressä. Hän oli ummistanut silmänsä ja kääntänyt kasvonsa ylös kohti aurinkoa. Miehen hiukset olivat kuin hopeinen hattara pään ympärillä. Tuijotin häntä ajatellen, että kotona yksikään kiinalainen ei yrittäisi tieten tahtoen ruskettua, varsinkin jos sattui jo olemaan yhtä tumma kuin se mies.

Äkkiä mies loikkasi pystyyn ja jäi seisomaan eteemme yhdellä jalalla itämaisessa taisteluasennossa, kädet eteen ojennettuina. ”Hiii-jaaa!” mies kiljui.

Äiti ja minä kirkaisimme.

Mies purskahti nauramaan ja alkoi puhua englanniksi. ”Säikytinpäs! Sori leidit, mutta mä niin diggaan kung-futa. Mä olen Al.”

Äiti ei ymmärtänyt miehen puheesta sanaakaan, vaan tarttui minua takista ja sanoi kiinaksi: ”Tuo mies on hullu. Älä sano mitään, mennään äkkiä pois.”

”Hei, eiks toi ollu kiinaa? Voisitteks opettaa yhen jutun?” mies kysyi.

Olin toennut sen verran, että sain nyökättyä.

”Kattokaas kun mun liikkeessä käy sellanen tosi pullee tyyppi. Miks mä voisin kutsuu sitä? Sellanen oikee valas.”

”Valas”, sanoin kantoninkiinaksi. Äiti katsoi minua kuin olisin menettänyt järkeni.

”Kungyu”, mies toisti sävelkorot miten sattuu.

”Valas”, sanoin uudestaan.

”Kingyu”, mies sanoi. Hän yritti tosissaan. Se oli edelleen mongerrusta, mutta jo lähempänä oikeaa kiinaa.

”Tuo parempi”, sanoin englanniksi.

Äiti hihitti. Hän ei ollut tainnut ennen kuulla ei-kiinalaisen yrittävän puhua kieltämme. ”Hyviä liiketoimia”, äiti sanoi kiinaksi.

”Ho sangyi”, mies toisti. ”Mitä se tahtoo sanoa?”

Vastasin englanniksi: ”Se toivottaa teidän liikkeelle paljon rahat.”

Miehen kasvoille puhkesi levein ja valkoisin hymy, minkä olin koskaan nähnyt. ”No sitä maar tarvitaan! Tattis vaan.”

”Olka hyvät”, äiti vastasi englanniksi.

Herra Alin kauppaa lukuun ottamatta monet liikkeet olivat tyhjiä. Rakennustamme vastapäätä oli suuri tontti täynnä romua ja rakennusten raunioita. Tontin takaosassa seisoi kerrostalo kallellaan kuin se olisi unohdettu purkaa. Olin nähnyt mustia lapsia kiipeilemässä raunioissa ja etsimässä sieltä vanhoja leluja, pulloja ja ties mitä leikkikaluiksi. Äiti ei olisi ikimaailmassa päästänyt minua mukaan noihin leikkeihin.

Meidän puolellamme katua oli pari toimivaa liikettä: puoti, jonka näyteikkunassa oli esillä kampoja ja suitsukkeita, ja rautakauppa.

EDES HYÖNTEISMYRKKY EI PYSTYNYT TORAKOIHIN. Sumutimme myrkkyä joka rakoon ja nurkkaan, panimme vaatteiden joukkoon koipalloja ja teimme niistä vielä paksun ringin patjojen ympärille. Siitä huolimatta jokaisesta halkeamasta kurkisteli ruskeita päitä heiluvine tuntosarvineen. Heti kun lähdimme huoneesta tai olimme liian hiljaa, torakat tulivat. Olimmehan koko rakennuksen ainoa ravinnon lähde.

Torakoihin oli täysin mahdotonta tottua. Totta kai olin nähnyt niitä Hongkongissa, mutta en milloinkaan kotona. Asuntomme oli ollut viihtyisä ja yksinkertainen. Meillä ei ollut ollut jääkaappia ja muita ylellisyyksiä, kuten ei kenelläkään hongkongilaisella siihen aikaan, mutta äiti oli pannut ruoantähteet metalliverkkokoriin pöydän alle ja valmistanut jokaisen aterian katukauppiaalta hetkeä aiemmin ostetusta tuoreesta lihasta ja vihanneksista. Minulla oli ikävä pientä siistiä olohuonettamme, sen punaista sohvaa ja pianoa, jolla äiti antoi lapsille soittotunteja koulun jälkeen. Isä oli antanut pianon häälahjaksi äidille. Olimme joutuneet myymään sen muuttaessamme tänne.

Opettelin tekemään kaiken meluisasti, kävelinkin tömistellen, jotta torakat pysyisivät poissa. Usein äiti riensi vessapaperin pala kädessään tappamaan lähelleni tulleet tuholaiset, mutta kerran aloin kiljua, kun huomasin puseroni rintaan takertuneen erityisen suuren torakan. En...