etukansi.jpg

Ally Carter

Suloinen huijari

Suomentanut Tytti Träff

Englanninkielinen alkuteos Heist Society

Copyright © 2010 by Ally Carter

ISBN 978-952-5637-33-5 (sid.)

ISBN 978-952-279-010-1 (epub)

Taitto Sisko Honkala

Kannen suunnittelu Kitty Ensby

www.bazarkustannus.fi

Perheelleni

1

KUKAAN EI TIENNYT varmasti, milloin ongelmat Colganin koulussa alkoivat. Osa oppilasyhdistyksen seniorijäsenistä piti kohtalokkaana päätöstä ryhtyä hyväksymään opiskelijoiksi poikien lisäksi myös tyttöjä. Toiset syyttivät uusia liberaaleja ihanteita ja maailmanlaajuista vanhempien kunnioituksen rapautumista. Olipa teoria mikä tahansa, kukaan ei voinut kieltää, etteikö elämä Colganin koulussa olisi muuttunut.

Nurmikentät vihersivät toki edelleen moitteettomasti. Kolmea neljäsosaa päättöluokan oppilaista odotti lämmin vastaanotto huippuyliopistoihin kuten ennenkin. Aulan tummilla paneeliseinillä rehtorin kanslian ulkopuolella komeili yhä kuvia presidenteistä ja senaattoreista ja pääjohtajista.

Mutta entisinä aikoina ei kukaan olisi perunut tuloaan Colganiin lukukauden alkua edeltävänä päivänä, niin että johtokunta joutui etsimään kiireesti korvaavaa oppilasta. Vanhoina hyvinä aikoina jonotuslistalla olisi ollut kilometrin mittainen lista nimiä kärkkymässä vapaata paikkaa, mutta tänä vuonna löytyi jostain syystä vain yksi hakija, joka oli valmis tulemaan oppilaaksi niin lyhyellä varoitusajalla.

Merkillepantavinta oli kuitenkin se, että ennen Colgan oli ollut kunnianarvoisa opinahjo, jossa koulun omaisuutta arvostettiin ja opettajakuntaa kunnioitettiin – rehtorin silmäterää, vuoden 1958 Porsche Speedsteriä, ei olisi milloinkaan hinattu suihkulähteen päälle, niin että vesi ryöppysi sen etulyhdyistä, kuten eräänä epätavallisen lämpimänä marraskuun yönä tapahtui.

Entisinä aikoina kolttosesta epäilty tyttö – se sama, jota oli muutamaa kuukautta aikaisemmin potkaissut onni päästä kouluun viime hetken peruutuspaikalle – olisi ymmärtänyt edes tunnustaa tekonsa ja häipyä koulusta vähin äänin. Mutta ikävä kyllä se aika oli mennyttä, samoin kuin rehtorin autokin.

Kaksi päivää Porschegaten jälkeen, kuten oppilaat olivat alkaneet episodia nimittää, syyllisellä oli otsaa istua hallintorakennuksen aulassa kolmen senaattorin, kahden presidentin ja yhden korkeimman oikeuden tuomarin mustavalkoisen haukankatseen alla pystypäin, ikään kuin hän ei olisi tehnyt mitään väärää.

Sinä päivänä käytävällä parveili tavallista suurempi määrä oppilaita, jotka poikkesivat varta vasten katsomaan nähtävyyttä ja kuiskuttelivat keskenään.

”Tuo se on.”

”Tuo on se tyttö, josta kerroin.”

”Miten luulet, että hän teki sen?”

Kuka tahansa muu olisi kiusaantunut niin kirkkaissa parrasvaloissa, mutta Katarina Bishop oli ollut suuri arvoitus siitä hetkestä lähtien, kun hän oli laskenut jalkansa Colganin kampukselle. Jotkut olivat tietävinään, että hän oli saanut viime hetken opiskelupaikan, koska hänen isänsä, upporikas eurooppalainen liikemies, oli tehnyt koululle erittäin anteliaan lahjoituksen. Toiset panivat merkille tytön uljaan ryhdin ja hillityn käytöksen, pyörittivät hänen nimeään kielellään ja päättelivät, että hän oli venäläisen hallitsijasuvun jäsen – yksi viimeisistä Romanoveista.

Jotkut pitivät tyttöä sankarina, toiset kummajaisena.

Kaikki olivat kuulleet erilaisen tarinan, mutta kukaan ei tiennyt totuutta – että Kat oli varttunut ympäri Eurooppaa vaikkei ollutkaan perijätär. Että hänen hallussaan kyllä oli yksi Fabergén muna, mutta Romanov hän ei ollut. Kat itse olisi voinut lisätä myllyyn tuhat uutta huhua, mutta hän pysyi vaiti, koska tiesi, että ainut asia, jota kukaan ei uskoisi, oli totuus.

”Katarina”, sanoi rehtorin kanslisti. ”Johtokunta tahtoo nyt sinut sinne.”

Kat nousi tyynesti seisomaan, mutta kävellessään kuuden metrin matkan kanslian ovelle hän kuuli kenkiensä narisevan. Silloin hänen kämmeniään alkoi kihelmöidä. Jokainen hermo valpastui äärimmilleen, kun hän tajusi, että hänestä oli kolmessa kuukaudessa tullut ihminen, joka käytti narisevia kenkiä.

Hänen tulonsa kuultaisiin, halusipa hän sitä tai ei.

Kat oli tottunut näkemään monenlaisia huoneita ja tarkastelemaan niitä kaikista kulmista, mutta aivan tällaisessa huoneessa hän ei ollut koskaan ennen ollut.

Vaikka ulkopuolella oleva käytävä oli pitkä ja suora, tämä huone oli pyöreä. Katia ympäröi tumma puu, ja matalasta katosta roikkuvat valot olivat himmeitä. Luolamaista vaikutelmaa kevensi vain kapea, korkea ikkuna, josta pääsi sisään ohut valojuova. Katin teki äkkiä mieli ojentaa kätensä ja koskettaa valonsäteitä. Juuri silloin kuului rykäisy, pöydän yli vieri kynä ja Katin kengät narahtivat taas palauttaen hänet takaisin nykyhetkeen.

”Voit istuutua.”

Ääni kuului huoneen perältä, eikä Kat ensin tiennyt, kuka oli puhunut. Kaikki läsnäolijat olivat hänelle tuntemattomia. Oikealla puolellaan Kat näki tusinan rypyttömiä ja raikkaita kasvoja – samanlaisia opiskelijoita kuin hän itsekin (tai niin hänenlaisiaan kuin Colganin opiskelijat ylipäänsä voivat olla). Vasemmalla istuvien kahdentoista hiukset olivat hieman ohuempia tai meikki hieman paksumpaa. Mutta iästä riippumatta kaikilla Colganin koulun kunniajohtokunnan jäsenillä oli samanlainen musta kaapu ja tunteeton ilme, kun he seurasivat Katin siirtymistä pyöreän huoneen keskelle.

”Istukaa, neiti Bishop”, sanoi rehtori Franklin paikaltaan eturivistä. Mustassa viitassaan hän näytti tavallistakin kalpeammalta. Posket olivat liian pulleat, hiukset liian muotoillut. Kat tajusi, että mies luultavasti toivoi olevansa yhtä nopea ja sporttinen kuin autonsa. Sitten Katin oli tilanteesta huolimatta pakko hymyillä. Hän oli näkevinään rehtorin itsensä keskellä suihkulähdettä sylkemässä vettä suustaan.

Kun Kat istuutui, rehtorin vieressä istunut päättöluokan poika nousi seisomaan ja kuulutti: ”Colganin koulun kunniajohtokunnan kokous on täten avattu.” Ääni kimpoili pyöreän huoneen seinistä. ”Kaikki, jotka tahtovat puhua, tulevat kuulluiksi. Kaikki, jotka tahtovat seurata valoa, tulevat näkemään. Kaikki, jotka tahtovat etsiä totuutta, löytävät totuuden. Kunnia yhdelle”, poika sanoi, ja ennen kuin Kat ehti kunnolla sisäistää kuulemaansa, kaksikymmentäneljä ääntä vastasi kuorossa: ”Kunnia kaikille.”

Poika istuutui ja selasi vanhaa nahkakantista kirjaa, kunnes rehtori sanoi: ”Jason…”

”Ai. Juu.” Jason nosti raskaan kirjan pöydältä. ”Colganin koulun kunniajohtokunta käsittelee toisen vuosikurssin oppilaan Katarina Bishopin tapausta. Komitea kuulee todistajanlausunnon, jonka mukaan kymmenentenä marraskuuta neiti Bishop tahallaan… öö… anasti henkilökohtaista omaisuutta.” Jason valikoi sanansa huolellisesti, ja yksi toisella rivillä istuva tyttö tukahdutti tirskahduksen.

”Tällä teollaan kello kaksi aamuyöllä hän rikkoi myös koulun ulkonaliikkumismääräyksiä. Lisäksi neiti Bishop turmeli tahallisesti koulun omaisuutta.” Jason laski kirjan alemmas ja piti tauon – Katin mielestä hieman turhan teatraalisesti – ennen kuin lisäsi: ”Colganin kunniasäännön mukaan näistä syytteistä voi seurata koulusta erottaminen. Ymmärrättekö syytteet, jotka teille on luettu?”

Kat odotti hetken varmistuakseen, että johtokunta todella odotti häneltä vastausta, ennen kuin sanoi: ”En tehnyt sitä.”

”Syytteet.” Rehtori Franklin nojautui eteenpäin. ”Neiti Bishop, kysymys kuului, ymmärrättekö te syytteet.”

”Ymmärrän.” Kat tunsi sydämensä vaihtavan rytmiä. ”En vain hyväksy niitä.”

”Minä…”, rehtori aloitti taas, mutta oikealla puolella istuva nainen kosketti kevyesti hänen käsivarttaan.

Nainen hymyili Katille sanoessaan: ”Rehtori, olen muistavinani, että tällaisissa tapauksissa on tapana ottaa huomioon oppilaan koko opintohistoria. Ehkä olisi hyvä aloittaa neiti Bishopin ansioluettelosta?”

”Niin.” Rehtori näytti hieman lannistuneelta. ”Olette aivan oikeassa, rouva Connors, mutta koska neiti Bishop on ollut meillä vasta muutaman kuukauden, hänelle ei ole ehtinyt vielä kertyä mainittavaa ansioluetteloa.”

”Ei tämä kuitenkaan liene ensimmäinen koulu, jota tämä nuori neiti on käynyt?” rouva Connors kysyi ja sai Katin puremaan huulta, jottei häneltä pääsisi hermostunut naurahdus.

”Tuota, aivan”, rehtori sanoi vaivautuneena. ”Olemme toki yrittäneet ottaa yhteyttä kyseisiin oppilaitoksiin, mutta Trinityssä oli tulipalo, joka tuhosi koko toimiston ja valtaosan oppilaskortistosta. Ja Bern Institutessa tapahtui viime kesänä paha tietokonehaaveri, joten meidän oli tavattoman vaikeaa löytää… tietoja.”

Rehtori katsoi Katia sen näköisenä, että tämä oli varsinainen pahanilmanlintu. Rouva Connors taas näytti varsin vakuuttuneelta. ”Ne ovat kaksi Euroopan hienointa koulua.”

”Niin. Isäni… työskentelee paljon Euroopassa.”

”Mitä vanhempasi tekevät työkseen?”

Kat silmäili hetken toisella rivillä istuvaa tyttöä, joka oli esittänyt kysymyksen, ja oli vähällä kysyä, mitä väliä hänen vanhempiensa ammatilla oli. Mutta sitten hän muisti, että Colgan oli koulu, jossa vanhemmilla ja heidän yhteiskunnallisella asemallaan oli aina tärkeä sija.

”Äitini kuoli, kun olin kuusivuotias.”

Tieto sai osan kuulijoista huokaamaan hiljaa, mutta rehtori Franklin painoi päälle. ”Entä isänne?” hän kysyi, sillä hän ei halunnut Katin saavan yhtään myötätuntopistettä liian varhain kuolleen äitinsä vuoksi. ”Mitä hän tekee?”

”Hän on taidealalla”, Kat vastasi varovasti. ”Hän tekee monenlaista mutta on erikoistunut taiteeseen.”

Nyt valpastui taideaineiden johtajaopettaja. ”Keräilijä siis?” mies kysyi.

Kat joutui taas taistelemaan hymyä vastaan. ”Enemmänkin… jakelija.”

”Niin kiinnostavaa kuin tämä ehkä onkin”, rehtori Franklin keskeytti, ”se ei kuulu… käsillä olevaan asiaan.” Kat olisi voinut vaikka vannoa, että rehtori oli vähällä sanoa minun avoautooni.

Kukaan ei vastannut. Huoneessa ei liikkunut muu kuin pölyhiukkaset, jotka tanssivat edelleen kapeassa valokiilassa. Viimein rehtori Franklin nojautui eteenpäin ja siristi silmiään. Kat oli nähnyt vähemmän pistäviä lasersäteitäkin, kun rehtori ampui kysymyksensä: ”Neiti Bishop, missä olitte marraskuun kymmenennen päivän iltana?”

”Huoneessani. Lukemassa.”

”Perjantai-iltana? Opiskelitteko te perjantai-iltana?” Rehtori vilkaisi kollegojaan sen näköisenä kuin olisi kuullut törkeimmän valheen, jonka kukaan Colganin oppilas oli kuunaan suustaan päästänyt.

”No, Colgan on poikkeuksellisen vaativa koulu. Minun on pakko päntätä.”

”Ja näitkö ketään?” Jason kysyi.

”En, minä…”

”Jaa, mutta joku näki teidät, eikö niin, neiti Bishop?” Rehtorin ääni oli kylmä ja terävä. ”Meillä on valvontakameroita koulun alueella. Vai ettekö tiennyt sitä?” hän kysyi hörähtäen.

Totta kai Kat kameroista tiesi. Hän epäili tietävänsä Colganin turvatekniikasta paljon enemmän kuin rehtori itse, mutta nyt ei tainnut olla sopiva aika sanoa sitä ääneen. Todistajia oli liian paljon. Aivan liikaa vaakalaudalla. Sitä paitsi rehtori hymyili jo voitonriemuisesti ja himmensi valoja kaukosäätimellä. Kat joutui kääntymään tuolillaan nähdäkseen, kun osa pyöreää seinää liukui syrjään ja paljasti takaansa ison televisioruudun.

”Tämä nuori nainen muistuttaa hämmästyttävästi teitä, vai kuinka, neiti Bishop?” Katsoessaan rakeista mustavalkovideota Kat tunnisti kyllä pihan mutta ei ollut koskaan nähnyt henkilöä, joka juoksi sen poikki mustassa hupparissa.

”En tuo ole minä.”

”Mutta asuntolan ovet avattiin sinä yönä kerran – kello 2.27 – oppilaan henkilökortilla. Tällä kortilla.” Katin mahaa kouraisi, kun kuvaruutuun ilmestyi huonoin kuva, jonka hän oli eläessään ottanut. ”Tämä on teidän Colganin opiskelijakorttinne, eikö niin, neiti Bishop?”

”Kyllä, mutta…”

”Ja tämä” – rehtori Franklin kumartui ottamaan jotain tuolinsa alta – ”löytyi etsinnöissä teidän tavaroidenne joukosta.” Erikoisrekisterikilpi – COLGAN-1 – näytti hehkuvan, kun rehtori nosti sen päänsä yläpuolelle.

Katista tuntui kuin kaikki ilma olisi paennut hämärästä huoneesta. Hänet valtasi aivan outo tunne. Syytettynä hän olisi toki pärjännyt, mutta väärin syytettynä oleminen oli hänelle täysin uutta.

”Katarina”, sanoi rouva Connor kuin olisi anonut Katia todistamaan, että rehtori oli väärässä.

”Tiedän, että nuo vaikuttavat hyvin raskauttavilta todisteilta”, Kat sanoi samalla kun hänen aivonsa kävivät ylikierroksilla. ”Ehkä vähän liiankin raskauttavilta. Tarkoitan, että olisinko tosiaan käyttänyt omaa henkilökorttiani, jos olisin tehnyt sen?”

”Eli sen, että teostanne on löytynyt todisteita, pitäisi osoittaa, ettette ole syyllinen?” Nyt kuulosti jo rouva Connorskin epäilevältä.

”Niin”, Kat sanoi. ”En minä tyhmä ole.”

Rehtori nauroi. ”No, millä lailla te olisitte sen tehnyt?” Mies pilkkasi Katia – härnäsi häntä – mutta Kat ei voinut olla miettimättä vastausta:

Warren Hallin takana oli oikotie, joka oli suljettu ja valaisematon eikä siellä ollut yhtään kameraa…

Ovien avaamiseen ei tarvittu henkilökorttia, jos oli tarpeeksi purkkaa sensorin peittämiseen…

Jos on tarkoitus tehdä moinen kepponen, ei kannata ryhtyä siihen aamuyöllä, jos tietää huoltomiesten heräävän paljon aikaisemmin kuin oppilaat…

Rehtori Franklin hymyili omahyväisesti ja nautti Katin vaikenemisesta kuin olisi ollut hyvinkin fiksu.

Kat oli kuitenkin jo huomannut, että Colganin opettajat erehtyivät tämän tästä – kuten italianopettaja, joka oli väittänyt, että Katin aksentti erottuisi ilman muuta Rooman kaduilla (vaikka Kat oli jo näytellyt uskottavasti fransiskaaninunnaa eräässä erityisen vaikeassa tehtävässä Vatikaanissa). Kat ajatteli, miten hölmöltä taidehistorian opettaja oli kuulostanut heittäytyessään runolliseksi ja muistellessaan Mona Lisan näkemistä (vaikka Kat tiesi, että Louvren alkuperäinen maalaus oli korvattu jäljennöksellä jo vuonna 1862).

Kat oli oppinut monta asiaa ennen Colganiin tuloaan – mutta asia, jonka hän parhaiten tiesi, oli se, ettei hän voisi koskaan puhua tiedoistaan täällä.

”Trinity Collegesta ja Bern Institutesta en tiedä enempää kuin muistakaan Euroopan kouluista, mutta Colganissa noudatetaan sääntöjä.” Rehtorin nyrkki paukahti pöytään. ”Me kunnioitamme toisten omaisuutta. Me noudatamme tämän oppilaitoksen kunniakoodia ja tämän maan lakeja.”

Kyllä Kat kunniasta oli selvillä. Hän oli kasvanut oman säännöstönsä mukaan. Ja Katarina Bishopin perheen ensimmäinen sääntö oli yksinkertainen: Älä jää kiinni.

”Katarina”, sanoi rouva Connors, ”onko teillä mitään lisättävää tämän selitykseksi?”

Kat olisi voinut sanoa: Tuo en ole minä tai Tässä täytyy olla jokin erehdys. Surkuhupaisinta oli se, että jos tämä olisi ollut tavallinen konnankoukku, hän olisi selvinnyt siitä vaivatta valehtelemalla. Mutta toden puhuminen? Siinä hän ei ollut hyvä lainkaan.

Katin henkilökortti oli kopioitu. Rekisterikilpi oli piilotettu hänen huoneeseensa. Joku oli pukeutunut häneksi ja pitänyt huolen siitä että näkyi valvontakamerassa.

Hänet oli lavastettu syylliseksi. Eikä Kat uskaltanut sanoa mitä ajatteli: Se, joka niin oli tehnyt, oli erittäin, erittäin taitava.

Laukkujen pakkaaminen ei vienyt kuin kaksikymmentä minuuttia. Kat olisi voinut viivytellä, jäädä hyvästelemään, mutta ketäpä hän olisi hyvästellyt. Kolmen Colganissa viettämänsä kuukauden jälkeen hän ei voinut olla miettimättä, tulisiko hänen erottamisestaan sisäoppilaitoksesta suvun pitkän ja värikkään historian suurin ylpeydenaihe. Hän kuvitteli heidät kaikki vuosien päästä Eddie-enon keittiönpöydän ääreen, missä muisteltaisiin sitä aikaa, kun pikku Katarina varasti kokonaisen toisen elämän ja painui sitten matkoihinsa jälkeäkään jättämättä.

No, melkein jälkiä jättämättä, Kat ajatteli kantaessaan laukkunsa ennen niin täydellisen nurmikentän yli. Keskellä pihaa olevalle turmellulle suihkulähteelle johtivat kahdet kuraiset renkaanjäljet, jotka muistuttaisivat tapahtumasta ainakin seuraavaan kevääseen saakka.

Kat kuuli takaansa naurua ja kääntyi katsomaan. Siellä seisoi joukko kahdeksasluokkalaisia poikia, jotka kuiskuttelivat keskenään, kunnes yksi rohkea irrottautui ryhmästä.

”Kuule…”, poika aloitti ja vilkaisi sitten kavereitaan kuin kerätäkseen rohkeutta. ”Meitä kiinnostaisi tietää… öö… miten sinä sen teit?”

Koristeellisista porteista ajoi sisään pidennetty limusiini, joka pysähtyi Katin eteen. Takaluukku ponnahti auki. Kun kuljettaja ryhtyi lastaamaan laukkuja tavaratilaan, Kat katsoi poikia ja loi sitten vielä viimeisen silmäyksen Colganin kouluun. ”Hyvä kysymys.”

Kello soi. Oppilaat kiirehtivät pihan poikki luokkiinsa. Kun Kat kömpi limusiinin takaistuimelle, hän ei voinut olla tuntematta lievää surua, tai niin syvää surua kuin ihminen voi tuntea menettäessään jotain, mikä ei ollut alun alkaenkaan hänen. Kat painautui pehmeää selkänojaa vasten ja huokaisi: ”No, se on sitten ohi.”

Ja niin se olisi kai ollutkin… ellei toinen ääni olisi sanonut: ”Itse asiassa se on vasta alkamassa.”

2

KAT HÄTKÄHTI. Autossa oli sen verran hämärää, ettei hän ollut huomannut takaistuimen toisessa reunassa istujaa, joka hymyili hänelle.

”Hale?” Kate kysyi kuin olisi epäillyt poikaa huijariksi. Mutta sitten hänen mieleensä nousi ihan toinen kysymys. ”Mitä sinä täällä teet?”

”Arvelin, että tarvitset kyydin.”

”Rehtorin kansliasta tilattiin minulle auto.”

Hale kohautti harteitaan huolettoman huvittuneena. ”Ja minä tulin sukellusveneellä.”

Kun limusiini lähti liikkeelle, Hale kääntyi katsomaan ikkunasta. Kat näki hänen silmäilevän aluetta hienoinen hymy huulillaan, ikään kuin maailmassa ei olisi ainuttakaan paikkaa, jossa hänen tarvitsi välttämättä olla. Joskus Kat mietti, saiko sellaisen itsevarmuuden vain isolla rahalla ostamalla. Toisinaan hän taas pohti, voisiko sellaisen varastaa.

Kun Colganin portit jäivät taakse, Hale kohotti kättään. ”Hyvästi, Colgan!” hän sanoi ennen kuin kääntyi Katiin päin. ”Heippa, Kattiseni.”

”Hale, mistä sinä tiesit, että olin…”

Kat ei sanonut kysymystään loppuun. Äkkiä hän ei istunutkaan enää limusiinin takapenkillä vaan kovalla tuolilla ja tuijotti mustavalkoista valvontakameran kuvaa, jossa joku juoksi mustassa hupparissa koulun pihan poikki. Sitten television kuvaruutuun ilmestyi suurennos hänen omasta opiskelijakortistaan. Ja lopuksi hän näki rehtori Franklinin esittelevän autonsa kolhiintunutta rekisterikilpeä.

”Hale, hei”, Kat huokaisi. ”Rehtorin auto! Eikö se nyt sentään ollut sinulle vähän liian vanha vitsi?”

”Olen vanhanaikainen tyyppi”, Hale puolustautui. ”Sitä paitsi temppu on klassikko.” Hale nojautui ikkunaa vasten. ”Mukavaa nähdä taas, Kat.”

Kat ei tiennyt mitä sanoa. Mukavaa nähdä sinuakin? Kiitos, kun hankit minulle lähtöpassit? Onko mahdollista, että olet entistäkin vetävämmän näköinen? Minulla on tainnut olla sinua ikävä?

Lopulta Kat tyytyi vain kysymään: ”Isäkö sinut pani asialle?”

Hale naurahti pikaisesti ja pudisti päätään. ”Isäsi ei ole vastannut minun soittopyyntöihini Barcelonan jälkeen.” Hale nojautui lähemmäksi ja kuiskasi: ”Taitaa olla edelleen vihainen minulle.”

”No, sitten meitä on kaksi.”

”Hei”, Hale älähti. ”Se apina vaikutti meistä kaikista hyvin koulutetulta.”

Kat pudisti päätään. ”Sinä hankit minulle lemput, Hale.”

Hale virnisti ja kumarsi hitaasti. ”Eipä kestä.”

”Romutit rehtorin auton.”

”W. W. Hale neljäs osti sen auton rehtori Franklinille, vai unohtivatko ne mainita siitä? Hopan oli tarkoitus hyvittää se tulipalo, jonka W. W. Hale viidennen väitettiin sytyttäneen kahdeksannessa luokassa – ennen kuin koulu ehdotti, että kaikki nykyiset ja tulevat W. W. Halet hankkivat jatkossa koulutuksensa jossain muualla – mikä sopi minulle hyvin. Nyt olen kirjoittautunut Knightsbury Instituteen.”

”En ole ikinä kuullutkaan siitä.”

”Isä sai juuri viime viikolla kirjeen, jossa ilmoitettiin, että minusta on tullut oikea Knightsburyn mallioppilas.”

”Onneksi olkoon”, Kat sanoi epäilevän näköisenä.

”No jaa, olen sen oppilaitoksen ainoa opiskelija.” Pojan virnistys oli hyvin halemainen. ”Fiktiivisen koulun huono puoli on tietysti siinä, että sen lacrossejoukkue on surkea. Mutta niin tai näin, oman autoni minä romutin, jos tarkkoja ollaan.”

Kat silmäili W. W. Hale viidettä. Poika näytti kuuttatoista ikävuottaan vanhemmalta: vaaleanruskea hiuspörrö, kullanruskea iho ja etunimi, joka ei ollut kahden vuoden ponnisteluista huolimatta vieläkään selvinnyt Katille.

”Colganin koulussa tuskin ajatellaan niin, Wesley”, hän arvuutteli.

Hale hymyili. ”Ei sinnepäinkään.”

Kat oli käynyt läpi jo kaikki w-kirjaimella alkavat nimet, jotka osasi suinkin kuvitella, mutta Hale ei ollut myöntänyt olevansa Walter eikä Ward eikä Washington. Warrenin ja Waverlyn hän oli kiistänyt jyrkästi. Watson oli saanut hänet matkimaan Sherlock Holmesia – erittäin huonosti – melkein koko junamatkan ajan, kun he olivat matkustaneet Edinburghiin, Skotlantiin. Wayne taas kuulosti niin väärältä, ettei Kat ollut edes ehdottanut sitä.

Hale oli Hale. Ja W:n jääminen arvoitukseksi muistutti Katia alituisesti siitä, että on asioita, jotka voi saada lahjaksi mutta ei varastamalla.

Tietenkään se ei estänyt Katia yrittämästä.

”Kauanko siitä on, kun murtauduit koulun kansliaan?” Hale kysyi. ”Viikkoko?” Kat tunsi poskiensa lehahtavan punaisiksi. ”Et silti löytänyt minusta mitään raskauttavaa, vai?” Hale kohotti toista kulmaansa. ”Kat”, hän huokaisi. ”Tosi söpöä. Ja viatonta. Naiivius pukee sinua.”

”Älä totu siihen.”

Hale pudisti päätään. ”En tietenkään.”

Limusiini lipui maaseudun läpi hiljaa hyristen.

”Miksi teit sen, Hale?”

”Sinä et kuulu siihen paikkaan.”

”Miksi teit sen?” Kat kysyi uudestaan. Hänen kärsivällisyytensä alkoi huveta. ”Olen tosissani, Hale.”

”Niin minäkin, Kat.”

”Sinulla on…”

”Tehtävä sinulle”, Hale sanoi. ”Ja vain sinulle”, hän lisäsi, ennen kuin Kat ehti sanoa vastaan.

Kukkulat muuttuivat pikkuhiljaa jyrkemmiksi. Ilmassa leijui putoavia lehtiä, ja etäällä kimalteli aurinkoinen järvenselkä. Mutta Kat ei irrottanut katsettaan Halesta sanoessaan: ”En halua mitään tehtävää.”

”Tämän haluat.”

”Olen jättänyt perhebisnekset. Vai etkö ole kuullut?”

”Selvä.” Hale nosti kädet puuskaan ja vajosi syvemmälle istuimella. Hän painoi päänsä selkänojaan ja sulki silmänsä. Kat olisi voinut vannoa, että poika oli jo puoliunessa, kun tämä kysyi: ”Mutta oletko jättänyt perheenkin?”

3

KAIKISTA SUKUNSA OMISTAMISTA asunnoista W. W. Hale viidennen suosikki ei ollut Park Avenuen kattohuoneisto (liian pröystäilevä) eikä Hongkongin kerrostalohuoneisto (liian meluisa) eikä edes kartano Martha’s Vineyardissa (aivan liian paljon hiekkaa). Ei, Halen suvun nuorimmainen oli todella kiintynyt vain vanhaan neljänkymmenen hehtaarin maatilaan New Yorkin osavaltion maaseudulla. Ainakin se oli ainut paikka, jossa Kat oli kuullut Halen sanovan:

”Kotona ollaan.”

Eteishalli oli kahden kerroksen korkuinen ja varmaankin kymmenen metriä pitkä. Hale käveli edellä ja ohitti kiireesti seinällä komeilevan Monetin maalauksen, ikään kuin se olisi estänyt Katia huomaamasta taulua – tai varastamasta sitä. Hale viittasi portaiden suuntaan. ”Marcus on laittanut sinisen huoneen valmiiksi sinulle. Voit mennä yläkertaan jos tahdot. Tai voidaan mennä vilpolaan ja pyytää Marcukselta jotain syötävää. Onko sinulla nälkä? En huomannut edes kysyä. Haluatko…”

”Haluan, että kerrot minulle, mitä on tekeillä.”

Katseltuaan tuntikausia ohi lipuvaa Uuden-Englannin maaseutua ja kuunneltuaan Halen kuorsausta Kat oli kyllästynyt miettimään ja suunnittelemaan, miten saisi sisäoppilaitoselämänsä takaisin. Vaihtoehdot olivat vähissä, joten hän turvautui jokaisen varkaan vanhimpaan ja luotettavimpaan konstiin, kauniiseen pyyntöön.

”Ole kiltti, Hale.”

Poika ei vastannut, jatkoi vain matkaansa päähallin poikki ja ohjasi Katin hämärään huoneeseen, jota hän ei ollut koskaan ennen nähnyt. Kuunvalo lankesi sisään yhdellä seinällä olevista ikkunoista. Huoneessa oli kirjahyllyjä ja nahkasohvia, konjakkikarahveja ja vanhojen sikareiden ja vielä vanhemman rahan eltaantunut tuoksu. Kat ei epäillyt hetkeäkään huoneen tärkeyttä. Tärkeiden miesten tärkeä huone. Silti hän marssi Halen ohi sen kummemmin ajattelematta… ennen kuin näki maalauksen.

Maalausta kohti kävellessään hän tunsi lähestyvänsä ikkunaa toiseen maahan, toiselle vuosisadalle. Kat tutki reheviä värejä ja voimakkaita siveltimenvetoja. ”Se on kaunis”, hän kuiskasi ihaillen vanhan mestarin teosta kuunvalossa.

”Vermeer.”

Kat kääntyi katsomaan ovensuuhun jäänyttä Halea. ”Se on varastettu.”

”Mitäpä tuohon voisi sanoa?” Hale siirtyi Katin taakse ja katsoi maalausta tytön olkapään yli. ”Tapasin mukavan miehen, joka löi vetoa, että hänellä oli Istanbulin paras turvajärjestelmä.” Kat tunsi Halen lämpimän hengityksen niskassaan. ”Mies erehtyi.”

Kat seisoi hievahtamatta paikallaan, kun Hale meni ison huoneen peränurkassa komeilevan kirjoituspöydän luo ja tarttui puhelimeen. ”Marcus, me olemme kotona. Voisitko tuoda – jep. Kirjastoon.” Hale peitti kuulokkeen kädellään. ”Pidätkö säilykelihasta?” Kat mulkaisi Halea, mutta poika vain hymyili. ”Se on Katin herkkua!” hän sanoi, laski luurin alas ja heittäytyi yhdelle nahkasohvista kuin omistaisi paikan – niin kuin omistikin, Kat muistutti itseään.

”No”, Hale sanoi hymyillen huolettomasti, ”oliko sinulla minua ikävä?”

Hyvä varas on aina erinomainen valehtelija. Se kuuluu hänen ammattitaitoonsa, hänen työkalupakkiinsa. Ja sillä hetkellä Kat ajatteli, että ehkä hänen poissaolonsa oli ollut hyvä juttu, koskapa Halen hymy leveni entisestään, kun hän vastasi: ”Ei.”

”On tosi hienoa nähdä taas, Kat.”

”Sinun on ehkä hyvä muistaa, kuka olen, ennen kuin yrität huijata minua.”

”Ei.” Hale pudisti päätään. ”Sinun on ehkä hyvä muistaa, kuka olet. Haluat siis palata Colganiin, niinkö? Vaikka juuri pelastin sinut sieltä?”

”Ei Colgan niin paha paikka ollut. Siellä olisin voinut olla normaali.”

Hale nauroi. ”Usko huviksesi, ettet sinä voisi koskaan olla normaali Colganissa.”

”Olisin voinut olla siellä onnellinen.

”Sinut potkittiin sieltä pois, Kat.”

”Koska sinä lavastit minut syylliseksi!”

Hale hymähti. ”Myönnetään.” Hale ojensi käsivartensa sohvan selkänojalle. ”Järjestin sinut ulos sieltä, koska minulla on sinulle viesti.”

”Eikö sukusi omista yhtään matkapuhelinyhtiötä?”

”Vain ihan pienen.” Hale havainnollisti pienuutta sormillaan. ”Sitä paitsi tämä on enemmänkin suusta suuhun välitettävä viesti.”

”Luulin, ettet ole puheväleissä isän…” Katilta jäi virke kesken. Hale pudisti päätään. Äkkiä Kat ymmärsi kaiken hieman paremmin. Hän istahti vastapäiselle sohvalle ja kysyi: ”Mitä Eddie-enolle kuuluu?”

”Hyvää.” Hale nyökkäsi. ”Hän lähetti terveisiä. Sanoi, että Colganin koulu riistää sinulta sielun.” Kat aikoi väittää vastaan, mutta Hale vaiensi hänet. ”Mutta ei se ole se viesti.”

”Hale”, Kat huokaisi kyllästyneenä.

”Kat”, matki Hale. ”Haluatko kuulla Eddie-enon viestin vai et?”

”Haluan.”

”Hänen pitää antaa ne takaisin.”

”Mitä?” Kat oli varma, että oli kuullut väärin. ”Eddie-enon pitää antaa takaisin – mitä?”

”Ei, vaan viesti on se. Sanasta sanaan: ’Hänen pitää antaa ne takaisin.’”

Kat pudisti päätään. ”En ymmärrä.”

”Puhun keikasta, Kat. Viikko sitten. Italiassa.”

”En ole kuullut mistään keikasta”, Kat intti ennen kuin muisti että oli ollut poissa maailmasta. Piireistä. Elämästä. Hän tiesi kyllä, mitä Colganin kahvilassa oli tarjottu kunakin päivänä tässä kuussa, mutta tämä…

”Yksityiskokoelma”, Hale jatkoi. ”Erittäin arvostettuja maalauksia. Erittäin hieno turvasysteemi. Erittäin suuri riski. Vain pari kolme koplaa maailmassa olisi pystynyt siihen, ja…”

”Isä on listalla ykkösenä, vai?”

Hale pudisti päätään. ”Ei ole mitään listaa. On vain…”

”Isä.” Kat istui hetken mietteissään ja huokaisi sitten. ”Joten?” hän kysyi. Äkkiä kaikki tuntui älyttömältä. ”Entä sitten? Sitähän isä tekee, Hale. Sitähän me kaikki teemme. Mikä tästä tekee erikoistapauksen?”

Kat nousi pystyyn ja lähti kävelemään ovelle päin, mutta Hale oli tuossa tuokiossa hänen vierellään ja nappasi häntä ranteesta.

”Tämä on erikoistapaus siksi, että tämä tapaus on erilainen. Se mies – se maalausten haltija – on pahis.

”Minä olen Bobby Bishopin tytär, Hale. Tunnen paljon pahiksia.”

Kat yritti jatkaa matkaa, mutta Halen lämpimät kädet eivät päästäneet häntä. Pojan äänessä oli uudenlaista terävyyttä, kun hän kuiskasi: ”Kuuntele, Kat. Se mies ei ole sellainen pahis kuin sinun isäsi ja Eddie-eno.” Hale veti syvään henkeä. ”Eikä niin kuin minä. Tämä tyyppi on nimeltään Arturo Taccone, ja hän on aivan eri luokan pahis.”

Niiden kahden vuoden aikana, jotka Kat oli Halen tuntenut, hän oli nähnyt pojan kasvoilla monenlaista: leikkimieltä, juonikkuutta, pitkästymistä. Mutta pelkoa hän ei ollut koskaan ennen niillä nähnyt, ja se jos mikä sai hänet sävähtämään.

”Se mies haluaa taulunsa takaisin.” Halen ääni oli nyt pehmeämpi. Kova särö oli poissa. Sen tilalle oli tullut jotain muuta. ”Ellei hän saa niitä kahden viikon sisällä, niin…” Hale ei ilmeisesti halunnut sanoa, mitä sitten tapahtuisi, mikä sopi kyllä. Kat ei halunnut kuulla sitä.

Istuutuessaan takaisin sohvalle Kat ei muistanut, milloin oli viimeksi jäänyt sanattomaksi. Mutta ei hän muistanut sitäkään, milloin hänet oli viimeksi lavastettu sellaisen rikoksen tekijäksi, jota hän ei ollut tehnyt, potkaistu pellolle sisäoppilaitoksesta, johon sisään keplottelu oli vienyt häneltä kokonaista kolme kuukautta, ja kaiken kukkuraksi joutunut sellaisen tyypin sieppaamaksi, jolla oli varaa ostaa Monetin maalaus mutta joka ei voinut vastustaa kiusausta varastaa Vermeerin taideteos. Sanattomaksi jääminen tuntui näissä olosuhteissa luonnolliselta.

”Ennen isä toimi huolellisemmin”, hän totesi viimein hiljaa.

”Ennen isälläsi oli sinut.”

Kat söi säilykelihavoileipänsä ja joi osan limusta. Hän oli hämärästi tietoinen siitä, että Hale tarkkaili häntä, mutta se johtui vain siitä, että kyse oli Halesta eikä Katin sisäinen tyttö pystynyt unohtamaan Halen läsnäoloa. Muuten Kat oli hiljaa kuin hiiri. Perhe olisi voinut olla ylpeä hänestä.

Kun Mar...