Esittely

Sannin iloiset kesäleikit ja ekaluokan odotus saavat yllättävän käänteen. Ukki kaatuu polkupyörällään ja makaa päiväkausia sairaalavuoteessa. Yhteiset leikit kivilouhoksella saavat jäädä.

Vierailut suuressa sairaalassa ukin luona eivät enää jännitä yhtä paljon, kun Sanni tutustuu siellä ikäiseensä pyörätuolityttöön.

Louhoksellaan Sanni etsii kuumeisesti taikakiveä, jolla ukin saisi taas hereille. Mahtaako kiitos kuulua kiven voimalle vai pienen lapsen kiintymykselle, kun ukki lopulta avaa silmänsä?

Sanni ja taikakivi

Sannin kesä oli alkanut hyvin. Esikoululaisesta oli tulossa syksyllä pikku koululainen. Mukava odotuksen tunne kipristeli vatsanpohjassa. Kesäleikit olivat täydessä vauhdissa. Sanni oli jo oppinut pujottamaan madonkin ongenkoukkuun ihan itse. Mutta parasta kaikesta oli kivilouhos, jonka rakentamisessa ukki oli auttanut Sannia. Siellä he olivat monena päivänä tutkineet yhdessä kiviä.

Viikko sitten oli kuitenkin tapahtunut jotain tosi ikävää. Sannin ukki oli kaatunut polkupyörällä maantien ojaan ja iskenyt päänsä. Otsassa oli kuhmu ja silmäkulma turvonnut sinipunaiseksi. Nyt ukki makasi sairaalan sängyssä vaaleansinisen peiton alla. Välillä Sanni oli oikeastaan aika vihainen. Miksi ukki ei vain avannut silmiään tai edes puristanut tytön kättä?

Sanni vieraili usein sairaalassa ukin luona. Hän istui tuolilla ikkunan vieressä. Aika kävi pitkäksi, eikä hän keksinyt enää uusia juttuja ukille. Hän oli jo kertonut löydöistä heidän yhteisellä kivilouhoksellaan ja majasta kasvimaan takana. Sanni oli kuvaillut oikein tarkasti, miten hyvää raparperipiirakkaa mummi oli tehnyt kesän ensimmäisistä versoista. Hän toivoi, että ukki haluaisi päästä pian kotiin maistamaan sitä vaniljakastikkeen kanssa. Mutta mitään ei tapahtunut. Ukki vain makasi liikkumatta, niin syvässä unessa, että Sannin oli vaikea ymmärtää.

Äiti tuli huoneeseen. Hän oli ollut käytävällä lääkärin kanssa. Oli aika lähteä takaisin kotiin. Sanni ei olisi halunnut jättää ukkia yksin. Tavallisesti ukki tuntui suurelta aikuiselta, mutta nyt hän oli kuin pieni lapsi, josta jonkun täytyi pitää koko ajan huolta.

- Saattaa kestää vielä monta päivää, ennenkuin ukki herää, äiti kertoi autossa kotimatkalla. - Meidän pitää olla kärsivällisiä ja odottaa.

Mutta Sannihan oli odottanut jo viikon. Se oli ollut koko kesän pisin viikko. Sanni ei ollut varma, voiko äitiä uskoa. Joskus hänestä tuntui, että pienille lapsille ei kerrottu ihan kaikkea. Eikä siitäkään voinut olla varma, osasivatko lääkärit antaa ukille juuri oikeita lääkkeitä. Sanni päätti, että hänen oli viisainta keksiä jotain itse. Kyllä hän saisi ukin terveeksi. Täytyi vain löytää sopiva keino.

Illalla sängyssä Sanni mietti vaihtoehtoja ukin herättämiseksi. Hän osasi yhtä ja toista. Nyt ei kuitenkaan ollut apua runoista eikä lauluista. Hän oli jo yrittänyt kertoa ukille parhaat isoveljen koululaisvitsitkin.

Yöllä Sanni näki ukista unta. He istuivat vierekkäin laiturilla. Ukilla oli käsissään sileitä kiviä. Samanlaisia, joita oli uimarannalla laiturin kupeessa. Sanni yritti heittää niillä leipiä vedenpintaan, mutta parin pompun jälkeen kivet sukelsivat pohjaan. Ukkikin valitsi yhden kiven ja sinkosi sen matalaan lentoon. Kivi hypähteli kevyesti ja jätti jälkeensä loputtoman ketjun renkaita. Sanni nauroi ja taputti käsiään. Hän heräsi hämmentyneenä omaan ääneensä.

Aamulla Sannin suunnitelma oli valmis. Hän päätti löytää aarteen, taikakiven. Nyt tarvittiin sen voimaa. Sanni lähti kiviluohokselleen heti aamiaisen jälkeen. Isoveli oli kavereidensa kanssa urheiluleirillä ja vanhemmat taas mustikassa. Onneksi Sannia ei pakotettu mukaan metsään. Äiti oli sanonut, että Sanni oli jo iso ja reipas tyttö, melkein koululainen. Hän saisi jäädä aamupäiväksi yksin kivilouhokselle, kunhan lupaisi olla varovainen eikä lähtisi mihinkään muualle.