I.

Laiva Delphin.

Ensimäinen virta, jonka aallot ovat vaahdonneet höyryaluksen rattaansiipien alla, on Clyde. Tämä oli 1832. Höyryaluksen nimi oli Comet ja tämä kulki säännöllisesti Glasgowin ja Greenochin väliä kuuden peninkulman [peninkulmilla tässä kirjassa aina ymmärretään Englannin peninkulmia, joita menee noin 6 Suomen peninkulmaan] nopeudella tunnissa. Siitä ajasta asti on enemmän kuin miljoona höyryjä ja pakettiveneitä kulkenut ylös ja alas tämän Skotlannin virrau vuota pitkin, ja asukkaiden tuossa isossa kauppakaupungissa luulisi siis jo hyvinkin harjaantuneen näkemään lhmeitä sillä merikulun haaralla, jota höyryn avulla harjoitetaan.

Kuitenkin olivat Joulukuun 3 päivänä 1862 Glasgowin likaiset kadut täytetyt lukemattomalla ihmislaumalla, jossa oli laivan-isäntiä, kauppiaita, tehtaan-haltijoita, työmiehiä, merimiehiä, naisia ja lapsia, kaikki matkalla erääsen suureen, Kelwindock-nimiseen, Tod'ille ja Mac Gregor'ille kuuluvaan laivanrakennuslaitokseen. Tämä viimeinen nimi todistaa enemmin kuin kyllin, että Skotlannin ylänköläisten kuuluisista jälkeisistä oli tullut keinoilijoita ja että vanhain klanien kaikki läänimiehet olivat luontuneet kelvollisiksi työmiehiksi.

Kelwindock on muutamain minuutien matkan päässä kaupungista Clyde-virran oikealla rannalla. Sen äänettömät lavat olivat kohta uteliaiden katsojain vallassa. Ei yhtään joutilaaksi jäänyttä paikkaa ollut rantasilloilla, varvin muureilla eikä makasiinien katoilla. Joella liikkui kaikenlaisia aluksia ristin rastin, ja Gowanin kunnaat vasemmalla rannalla olivat katsojia täynnä että vilisi.

Ei täällä kumminkaan ollut hommana mikään erinomainen juhlallisuus; tahdottiin vain nähdä erään laivan lähtöä veistämöltä. Näyttäisi kuin Glasgowin asukkaiden pitäisi huolia aivan vähän tuonlaisista hommista; mutta kentiesi Delphin – tämä oli Todin ja Mac Gregorin rakentaman aluksen nimi – oli jotenkin omituinen näöltänsä? Eipä ollutkaan, totta puhuaksemme. Se oli iso alus, noin viidentoista sadan tonnin kantavuutta, teräslevyillä peitetty ja jota paljolla työllä ja äärettömillä kustannuksilla oli koetettu saada niin nopeaksi kulussaan kuin mahdollista, sen kone, tehty Lancefieldin työpajoissa, oli kovavoimaiskone, ja sillä oli viidensadan hevoisvoiman nimellinen väkevyys. Sitä pani liikkeelle yksi propelli kummallakin puolen perävannasta, jotka molemmat oiivat aivan erillään toisistansa. Tämä oli ihan uusi, Dudgeon de Millwalin keksimä laitos, joka antaa aluksille suuren nopeuden samalla kuin sallii niiden liikehtiä sangen ahtaalla alalla. Mitä Delphinin syvällykseen tulee, ei se ollut erittäin suuri.

Tuntijat eivät sen suhteen erehtyneet, ja he syystä siitä päättivät, että tämä alus oli aiottu käymään kohtalaisen syvillä vesillä. Mutta kaikista näistä erityisistä asianhaaroista ei käynyt millään muotoa tuota yleistä malttamattomuutta selittäminen. Delphinissä ei ollut mitään enemmin tahi vähemmin outomaista nähtävää kuin monessa muussakaan aluksessa. Oliko siis sen lähtö veistämöltä yhdistettynä johonkin koneelliseen vaikeuteen, joka oli voitettava? Eipä niinkään. Clyde-virta oli jo helmaansa vastanottanut monta paljon kantavampaa alusta, ja Delphinin laskeminen vesille oli käypä niin mutkattomasti kuin suinkin maailmassa. Työt alkoivat heti kuu vesi seisahtui, samassa silmänräpäyksessä kun pakovesi alkoi tuntua. Kurikat paukahtivat yht'aikaa kuloja vasten, jotka olivat aiotut kohottamaan aluksen emäpuuta. ennen pitkää tutisi koko tuo kookas rakennus, ja niin vähän kuin se kohosikin, havaittiin kumminkin sen järkkyvän asemaltansa. Vipuminen aikoi, se kiihtyi kiihtymistänsä, ja muutamain silmänräpäysten perästä Delphin, jätettyänsä huolellisesti valitun lavansa, sukelsi Ciyde-virtaan, sakeiden, valkoisten savutuprujen keskelle. Sen perä hetkahti joen mutapohjaa vasten, mutta kohahti erään jättiläisaallon harjalla, ja tämä muhkea höyry olisi vauhdissaan rusahtanut rikki rantasiltoja vasten Gowanin luona, jos eivät kaikki ankkurit, jotka yht'aikaa heitettiin alas hirmuisella jytäkällä, olisi ehkäisseet sen vauhtia.

Delphin oli onnellisesti ja hyvästi lähtenyt veistämöltä ja keinui nyt kauniisti virralla. Kaikki katsojat taputtivat käsiänsä, aluksen nyt ollessa luonnollisessa elementissään, ja väkeviä hurrahuutoja kuului molemmilta rannoilta.

Mutta mikä oli siis syynä näihin huutoihin ja mieltymyksen osoituksiin? Varmaan ihastuneimpain katsojain olisi ollut sangen työläs selittää innostustansa. Mikä erityinen mielenkiinto voi se siis olla, jonka tämä alus nostatti? Minkälaista kauppaa varten se oli käytettävä, sitä ei tietty, ja jos sitä kysyit noilta erinäköisiltä parveilta uteliaita, niin syystäpä taisit hämmästyä niistä erilaisista mielipiteistä, joita oli käymässä tästä tähdellisestä asiasta.

Kuitenkin pitivät paremman tiedon saaneet, taikka jotka luulivat niiden lukuun kuuluvansa, siinä yhtä että tällä höyryllä oli joku tehtävä toimitettavana siinä julmassa sodassa, joka silloin kymmennitteli Amerikan Yhdysvaltioita. Mutta sen enempää he eivät asiasta tienneet, eikä olis yksikään heistä saattanut sanoa, oliko Delphin kaapparilaiva vaiko tavara-alus, oliko se liittolaisten aluksia vaiko Yhdysvallan laivastoon kuuluva.

– Hurraa! – huusi joku, vakuuttaen, että Delphin oli rakettu etelä-valtiota varten.

– Hurraa, hurraa! – huusi toinen, vannoen, ettei nopeampaa laivaa ollut kryssäillyt Amerikan rantavesillä.

Jos mieli taitaa sanoa jotakin vissiä tässä asiassa, niin täytyy olla osakas tahi ainakin hyvin uskottu ystävä kauppahuoneessa Vincent Playfair ja Kumpp. Glasgowissa.

Vincent Playfair ja Kumpp. oli rikas, arvossa pidetty ja kokenut toiminimi. Sen päämies kuului vanhaan, kunniassa pidettyyn sukuun, joka juontui Tobacco-nimisistä lordeista, jotka rakennuttivat kauneimmat korttelit kaupungissa. Nämä taitavat kauppamiehet olivat perustaneet etevimmät konttoorit Glasgowissa ja kävivät kauppaa tupakilla, jota toivat Virginiasta ja Marylannista. Äärettömät tavarat koottiin; uusi keskipaikka kaupalle luotiin. Ennen pitkää tuli Glasgowista teollisuus- ja tehdaskaupunki; kehruutehtaita ja valinpajoja syntyi joka haaralla, ja muutamissa vuosissa oli kaupungin varallisuus noussut ylimmällensä.

Kauppahuone Playfair ja Kumpp. kumminkin pysyi uskollisena esi-isäinsä toimekkaalle hengelle. Se antautui mitä rohkeimpiin keinoitteluihin ja kannatti Englannin kaupan arvoa. Sen nykyinen päämies, Vincent Playfair, noin viidenkymmenen vanha, mielialalleen hyvin käytänuöllinen ja vakava, ehkä vähän rohkea mies, oli laivain varustaja mitä puhtainta verta. Ei mikään muu liikuttanut häntä kuin toimintoasiat. Muuten oli hän kunniallinen ja rehellinen mies.

Kuitenkaan ei tainnut hän kuuniakseen lukea sitä tarkoitusta, jota varten Delphin oli rakettu ja varustettu, sillä sen oli kokonansa keksinyt hänen veljensä poika James Playfair, komea kolmikymmen vuotias mies ja rohkein kippari yhdistetyn kuningaskunnan kauppalaivastossa.

Luettuansa vihoissaan eräänä päivänä Tontine-nimisessä kahvilassa Amerikan sanomalehtiä, teki James Playfair sedälleen varsin uskaliaan ehdoituksen.

– Setä Vincent – sanoi hän vasten silmiä – me saatamme ansaita kaksi miljoonaa vähemmässä kuin kuukauden ajassa.

– Ja mitä asiassa pannaan alttiiksi? kysyi setä Vincent.

– Laiva ja lasti.

– Eikö mitään muuta?

– Pannaanpa niinkin, laivaväen ja kapteinin nahat, mutta niitä ei oteta lukuun.

– Annas kuulla, mitä mielit – vastasi setä.

– Olettehan lukeneet Tribune-, Newyork-Herald-, Times-, Enquirer be Richmond ja Americain Review-sanomalehtiä? – jatkoi James Playfair.

– Olen, olenpa kaksikymmentäkin kertaa.

– Luuletteko siis niinkuin minä luulen, että Yhdysvaltioiden sotaa kestää kauan vielä?

– Kauan kyllä.

– Te tiedätte hyvin kyllä, kuinka isosti tuo taistelu haittaa Englannin ja erittäinkin Glasgowin etuja.

– Niiden seassa erikoisesti Playfairin ja Kumppanin etuja – keskeytti hänen setä Vincent.

– Aivan oikein – jatkoi kapteini.

– James, siitä olenkin joka päivä levotonna, enkä taida kauhistuksetta ajatella niitä suuria onnettomuuksia kauppaliikkeen alalla, mitkä tuo sota on aikaansaattava. Kyllähän huone Playfair ja Kumpp. on vakavarainen, mutta se on yhdistyksessä huoneiden kanssa, jotka voivat joutua vararikkoon. Oih, hiisi vieköön nuo amerikalaiset, lienevät sitte orjapuoluelaisia tahi orjuuden hävittäjiä.

Jos Vincent Playfair, ihmisknnnan suuriin perus-aatteihin nähden, jotka aina ja joka paikassa ovat asetettavat edelle yksityisiä harrastuksia, tekikin väärin näin puhuessaan, niin hänellä yhtähyvin oli oikeus katsella asiaa pelkän kauppaliikkeen kannalta. Tärkeintä Amerikan vientitavaraa ei saatukaan Glasgowin markkinoille. Pumpulinälkä, käyttääksemme tätä paljon merkitsevää englantilaista sananpartta, kävi päivä päivältä yhä uhkaavammaksi. Tuhansittain työmiehiä häätyi elämään yleisen laupiuden varassa.

Glasgowilla oli viisikolmatta kierutinta, jotka ennen Yhdysvaltioiden sotaa joka päivä valmistivat kuusisataa viisikolmatta tuhatta meteriä pumpulilankaa, se on viisikymmentä miljoonaa naulaa vuosittain. Näistä numeroista voi päättää, mitä sekaannuksia oli syntyvä kaupungin teollisessa elämässä, kun raaka-aineita kehruutehtaille miltei peräti puuttui. Tavaran luovutuksia tapahtui joka tunti, työt lakkautettiin kaikissa tehtaissa ja työmiehet kuolivat nälkään.

Se oli tämän äärettömän kurjuuden näkeminen, joka saatti James Playfairin tuumimaan rohkeata yritystänsä.

– Minä hankin pumpulia – sanoi hän – ja tuon sen tänne, maksakoon niitä maksaa.

Ja ollen kauppamies yhtä paljon kuin setä Vincentkin, päätti hän esittää tuumansa tavallisen toiminnon muotoisena.

– Kuulkaapa nyt tuumani, setä

– Annas kuulla, James!

– Se on aivan mutkaton. Me rakennutamme tavattoman nopean ja paljon kantavan aluksen.

– Se käy laatuun.

– Me lasta...