Andrésille,

ensimmäiselle joka uskalsi käydä portista kanssani

ja kuunteli tämän tarinan kolmen kuun kumossa.

Riippumatta työstä mitä tekee, jokainen ihminen maan päällä näyttelee keskeistä osaa maailman historiassa. Yleensä ihminen ei edes tiedä sitä.

PAULO COELHO, Alkemisti

ENSIMMÄINEN OSA

Etsintä

I

JACK

Oli jo ilta, pimeä toukokuun lopun ilta, kun nuori kolmetoistavuotias poika polki korkeiden havupuiden reunustamaa maantietä mäen päälle kotiin, pienen metsikön laidalla sijaitsevalle maatilalle.

Pojan nimi oli Jack. Hän oli asunut jo pari vuotta vanhempiensa kanssa tanskalaisen pikkukaupungin Silkeborgin ulkopuolella maalaistalossa ja ajoi joka päivä koulumatkat pyörällä, jos sää suinkin salli. Hän liikkui mielellään, ja yleensä metsätiellä pyöräillessä hänen huolensa haihtuivat ja hänen mielensä lepäsi.

Jostakin syystä se päivä oli poikkeus.

Hänellä oli ollut koko päivän omituinen, ikävä ennakkoaavistus kodistaan ja vanhemmistaan. Hän ei osannut sanoa mitä se oli, mutta hänen oli ollut pakko soittaa puoliltapäivin äidilleen ja varmistaa, että vanhemmat olivat kunnossa. Koulusta lähtiessä koko päivän kaihertanut pelko oli kuitenkin palannut entistä vahvempana. Ilman mitään suoranaista syytä hän vaistosi perheensä olevan vaarassa. Hän tiesi, ettei hänen ajatuksissaan ollut tolkkua ja ettei tuntemukselle ollut järkevää selitystä, mutta hän ei mahtanut sille mitään. Hänen oli päästävä mahdollisimman pian kotiin tarkistamaan, että kaikki oli hyvin.

Kun hän viimein saapui tilalle, hän oli polkenut itsensä läkähdyksiin. Hän ei ajatellutkaan viedä pyörää vajaan, vaan kaatoi sen seinän viereen ja riensi ovelle.

Äkkiä hän nauliutui sydän läpättäen paikalleen.

Hänen koiransa Joker ei ollut tullut vastaan niin kuin yleensä. Haukuntaakaan ei kuulunut takapihalta. ”Se on varmaan metsässä”, Jack tuumi rauhoitellakseen itseään.

Hän ei silti saanut asiaa mielestään. Hän pinkaisi uudelleen ovea kohti. Se oli raollaan, ja hän astui sisään.

Jokin sai hänet pysähtymään.

Ulkoisesti kaikki näytti olevan kohdallaan. Olohuoneessa oli valo, ja sieltä kuului television vaimeaa hälyä.

Mutta ilmassa oli jotakin outoa.

Vapisten hän meni olohuoneeseen. Isä istui sohvalla television ääressä, selin häneen. Isän pää lepäsi sohvan selkänojaa vasten.

– Isä…

Vastausta ei kuulunut. Televisiosta tuli tyhjänpäiväinen ohjelma jossa imitoitiin kuuluisia laulajia, ja epätoivon vallassa Jack tarrautui siihen täysin uskottavaan mahdollisuuteen, että isä oli nukahtanut.

Hän kiersi sohvan ja hieman epäröityään katsahti isäänsä.

Tämä lojui kalpeana ja hervottomana paikallaan, ja tämän lasittuneina ammottavat silmät toljottivat tyhjyyteen. Missään ei näkynyt verta eikä väkivallan merkkejä.

Jack kuitenkin tiesi, että isä oli kuollut.

Se oli kova kolaus. Aika tuntui seisahtuvan, ja samalla hänen sydämensä. Sitten maailma hänen ympärillään keinahti ja alkoi pyöriä vinhaa vauhtia. Hän syöksyi nutuuttamaan isäänsä ja yritti saada tähän eloa. Vaikka kaikki oli turhaa, hän ei millään halunnut heittää toivoaan.

– Isä! Isä, isä, ole kiltti ja herää…

Hänen äänensä särkyi kauhistuneeksi itkuksi. Sen jälkeen hän tuli ajatelleeksi, että ehkä ei sittenkään ollut myöhäistä, että hänen oli soitettava ambulanssi, ja kenties… Hän kiirehti puhelimeen ja nosti kuulokkeen.

Valintaääntä ei kuulunut. Raivoissaan ja hädissään Jack paiskasi kuulokkeen alas. Hän pyyhki kyyneleensä puseronhihaan, kääntyi ja rynnisti portaikkoon.

– Äiti! hän huhuili. – Äiti, ota kännykkä mukaan ja tule heti alas!

Jack kompastui portaissa ja kolhi polvensa, mutta se ei pysäyttänyt häntä. Hän nousi pystyyn ja ampaisi yläkertaan.

– Äiti!!

Sitten hän mykistyi, sillä käytävän perällä oli joku. Eikä se ollut hänen äitinsä. Hän jähmettyi häkeltyneenä paikoilleen. He katsoivat hetken toisiaan.

Siellä oli mies, jolla oli pähkinänruskeat silmät, tummat, kähärät hiukset ja hienopiirteiset kasvot, mutta kova ja lievästi ivallinen katse. Yllään miehellä oli tunikantapainen kokopitkä halatti.

– Kuka… kuka te olette? Jack sopersi hämmentyneenä ja silmät vielä kyynelissä.

Sitten hänen huomionsa kiinnittyi toisaalle. Tunikamiehen jalkojen juuressa parketilla makasi eloton mykkyrä. Jack tunnisti hahmon, ja hänen polvensa alkoivat lyödä loukkua. Hänen oli otettava seinästä tukea, jottei hän olisi tuuskahtanut maahan.

Lattialla makasi hänen äitinsä, kalpeana, kasvot häntä kohti ja silmät selällään.

Jack tunsi veren hyytyvän suonissaan. Se ei voinut olla totta…

Ei epäilystäkään. Äidin katse oli tyhjä ja ilmeetön.

Silmät olivat kuolleet.

– Äitiiiii! poika kiljui poissa tolaltaan.

Hän lähti juoksemaan äitiä kohti välittämättä vähääkään mustatukkaisesta miehestä…

Kaikki kävi nopeasti. Tuntematon tunkeilija ärjäisi jotakin kielellä, jota Jack ei ymmärtänyt (mutta joka kuulosti ihmeen tutulta), ja jokin kumautti poikaa rintaan, salpasi hänen hengityksensä ja sinkosi hänet taaksepäin.

Jack paiskautui seinään, ravisti typertyneenä päätään ja haukkoi henkeään. Hänellä ei ollut aavistustakaan, mikä häntä oli tyrkännyt niin rajusti taaksepäin; tunikamies oli ollut kaukana, kun omituinen voima oli lingonnut hänet seinään.

Mutta sitä hän ei jäänyt miettimään. Isku palautti hänet todellisuuteen.

Jack käsitti, että omaperäinen vieras oli mitä todennäköisimmin vastuussa hänen vanhempiensa kuolemasta, ja hänen piilevä, uinuva puolensa, joka heräsi vain tietyissä, tutuissa tilanteissa, ulvoi tuskaa, vihaa ja kostonhimoa.

Toisaalta Jack tiesi, että olisi ollut viisainta kääntyä kannoillaan ja sännätä pakoon, ilmoittaa poliisille…

Omaksi onnekseen hän pystyi nielemään kiukkunsa ja kuunteli järjen ääntä. Hän hyppäsi seisomaan vikkelämmin kuin vastustaja oli olettanut. Hän paineli portaikkoa kohti ja kuuli huutoa takanaan, mutta ei pysähtynyt. Hän juoksi henkensä edestä, kompastui hermostuksissaan uudelleen ja kieri raput alas olohuoneeseen.

Juuri kun hän oli nousemassa, hän tunsi takanaan jäätävää kylmyyttä, joka nosti vääjäämättä hänen ihokarvansa pystyyn. Hän kääntyi hitaasti ympäri…

Siinä oli hivenen häntä vanhempi, hoikka ja jäntevä, mustiin pukeutunut poika. Siloisia kasvonpiirteitä kehysti ohut, suora, vaaleanruskea tukka. Siniset silmät tapittivat häntä kysyvästi.

He eivät olleet tavanneet aikaisemmin, siitä Jack oli varma, mutta hän ei voinut välttää äkillistä inhontunnetta ja väristyksiä, joita nuorukainen aiheutti pelkällä läsnäolollaan.

Hän karisti kylmät väreet iholtaan ja katsoi poikaa silmiin.

Ja samassa hän tunsi sisällään outoa riepotusta, ikään kuin jokin olisi tunkeutunut hänen sieluunsa koluamaan hänen salaisimpia ajatuksiaan ja henkilökohtaisimpia tunteitaan.

Ja sitten.

Kylmyys.

Mustiin pukeutuneen nuorukaisen katse sai Jackin lamaantumaan.

”Olenkin etsinyt sinua”, kuului ääni hänen päässään.

Silloin Jack tiesi kuolevansa, aivan kuin hämähäkinseittiin takertuva kärpänen, aivan kuin käärmeen katseen kohtaava hiiri.

Jokin kuitenkin reuhtaisi hänet kauas mustiin pukeutuneesta nuorukaisesta. Jack lakosi matolle, puisteli päätään ja käännähti katsomaan, mitä oli tekeillä ja kuka hänet oli tempaissut pois kuoleman katseen edestä.

Hänen pelastajansa, joka oli ilmestynyt nuorten väliin kuin tyhjästä, oli pitkä ja raamikas parikymmenvuotias nuorukainen, jolla oli lyhyet ruskeat hiukset ja iloton vakava katse. Jokin tulokkaassa herätti kunnioitusta tämän kummallisesta vaateparresta huolimatta. Mustiin pukeutunut poika vilkaisi tätä värähtämättä, tyynenä mutta varuillaan. Sen jälkeen auttaja veti Jackin tyrmistykseksi huotrastaan miekan ja asettui vastustajansa eteen. Poika otti selvästi haasteen vastaan, sillä hän paljasti selän takaa oman miekkansa ja torjui vastustajansa iskun miltei yli-inhimillisen nopeasti ja ketterästi. Kauhusta kankeana Jack katseli, kuinka nuo kaksi tuntematonta ryhtyivät mittelöön hänen omassa olohuoneessaan. He kellistivät kumoon ruokasalin pöydän, riipivät verhot, rikkoivat television. Jack tuijotti romutusta neuvottomana eikä uskaltanut hievahtaakaan. Uusi tulokas liikkui varmasti ja rauhallisesti ja iski vastustajaansa voimakkaammin, mutta mustissaan taisteleva poika oli paljon kerkeämpi, äänettömämpi ja kuolettavampi. Jack huomasi, että aina miekkojen kalahtaessa yhteen niiden terät välähtivät yliluonnollisella tavalla.

Se ei ollut todellista, se oli painajainen, ei sellaista voinut tapahtua. Jack olisi halunnut huutaa, mutta joku otti hänestä kiinni ja painoi kämmenen hänen suulleen.

Jackia huimasi. Ensin hän yritti pyristellä otteesta irti, muttei onnistunut. Hän kääntyi ja näki pitelijänsä olevan solakka kahdeksan- tai yhdeksäntoistavuotias poika, jolla oli mustat hiukset, suuret tummat silmät, miellyttävät kasvonpiirteet ja totinen katse. Jack yritti kiemurrella itsensä vapaaksi, mutta nuorukainen oli vahvempi. Poika katsoi Jackia silmiin ja pyöritti päätään, mistä Jack ymmärsi että tämä oli ystävä ja tahtoi auttaa. Jack tarttui tätä epätoivoisesti käsistä.

– Ole kiltti…, Jack nyyhkytti. – Olkaa kilttejä ja auttakaa… Minun vanhempani…

Nuorukainen vain pudisti päätään ja sanoi jotakin vieraalla kielellä, jolloin Jack käsitti etteivät he ymmärtäneet toisiaan. Hän osoitti sohvaa, jolla virui isän ruumis, mutta ...