Espanjan kulttuuriministeriön kirja-, arkisto- ja
kirjastohallinto on tukenut tämän kirjan kääntämistä.

Espanjankielinen alkuteos Memorias de Idhún II.

Tríada. Libro 1: Despertar

© Laura Gallego García / Ediciones SM, 2005

Finnish translation published by arrangement with Ediciones SM

All rights reserved.

Otteen Paulo Coelhon teoksesta Valon Soturin käsikirja

on suomentanut Sanna Pernu.

ISBN 978-952-5637-64-9 (sid.)

ISBN 978-952-279-009-5 (epub)

Taitto Jukka Iivarinen / Vitale

Kansi © Alfonso Ruano ja Pablo Nuñez

Suomenkielinen kansi Helin Sepa

www.bazarkustannus.fi

ALKUSANAT

Käärme siristi sateenkaarenvärisiä silmiään ja ilmaisi telepaattisen viestinsä tunteettomasti, värähtämättä: ”He ovat jo täällä.”

− Tiedän, Ashran Nekromanti vastasi huoneen toiselta puolelta vaimealla äänellä.

Hän seisoi tapansa mukaisesti ikkunan ääressä katselemassa kolmannen kuun nousua maailmansa taivaanrannasta.

Käärme kohotti päätään ja suoristautui hitaasti. Se oli valtaisa, vaikkei se ollut edes levittänyt siipiään. Sen jokainen suomu tihkui salamyhkäistä, tappavaa voimaa, joka sai kenet tahansa kuolevaisen vapisemaan kauhusta. Mutta Ashran Nekromanti ei ollutkaan tavallinen ihminen.

Käärmekään ei ollut tavallinen, ei edes omiensa keskuudessa. Se oli Zeshak, shekien herra, siivekkäiden käärmeiden valtias.

”Lohikäärme ja yksisarvinen. Kaksi velhoa, joista toinen on ihminen ja toinen haltija. Ja Nurgonin ritari, joka on puoliksi ihminen ja puoliksi peto”, se luetteli.

− Erikoinen joukkio, Ashran sanoi hymyillen. – Mielenkiintoista nähdä heidät toiminnassa. Mutta tuossa ei tainnut olla vielä kaikki. Mukana on kuudeskin hahmo.

Seurasi lyhyt hiljaisuus.

”Luopio on heidän joukossaan”, Zeshak paheksui hyytävään sävyyn. ”Se jota kutsuit pojaksesi on nyt Vastarinnan kuudes kapinallinen.”

Ashran ei piitannut keskustelukumppaninsa nyrpeästä sävystä. Petoksen jälkeen yksikään shek ei ollut lausunut Kirtashin nimeä ääneen.

– Tiedän että toivot hänen kuolemaansa, Nekromanti sanoi, – ja toiveesi täyttyy vielä. Nyt lohikäärme ja yksisarvinen ovat kuitenkin tärkeämpiä.

Zeshak ei myöntänyt mitään, mutta Ashran aisti hänen epäuskonsa.

– Profetia on täyttymässä, velho valisti. – Kuvitteletko sinä voivasi uhmata kohtaloa?

”Kohtaloa ei ole olemassakaan”, shek vastasi. ”Lohikäärmeet tuomitsivat meidät maailman äärille ikuisiksi ajoiksi, ja katso, tässä me olemme. Me olemme tämän planeetan ja oman kohtalomme herroja. Ja me olemme tehneet kaikista lohikäärmeistä selvän.”

– Ette kaikista, Ashran muistutti.

Shekin kirjavissa silmissä pilkahti viha.

”Joka tapauksessa me shekit toivomme hartaammin kuolemaa kansamme petturille kuin sille käsistämme karanneelle lohikäärmeelle.”

– Mutta kun törmäätte lohikäärmeeseen, vihanne pääsee valloilleen, Ashran hymähti. – Niin on ollut aina. Lohikäärme on vaarallinen vihollinen, vaikka se olisi ainoa ja lajinsa viimeinen.

Shek sihahti äkäisesti.

”Miten sinä voit pitää inhimillisyyden saastuttamaa lohikäärmettä vaarallisena?”

– Miten ihmeessä sinä voit aliarvioida heitä, Zeshak? He eivät ole tavallisia olentoja. He ovat osa profetiaa, ja jokaista profetiaa ohjaavat jumalat.

”Sitten et olisi saanut päästää heitä takaisin”, Zeshak huomautti.

Ashran kohautti olkaansa.

– Maassa he eivät olisi olleet minun ulottuvillani. Ja Limbhadissa he olisivat olleet turvassa, vaikka olisin tehnyt mitä, Nekromanti totesi, kohotti katseensa ja naulitsi hopeaiset silmänsä käärmeeseen. – Vaan eivätpä ole enää.

”He voivat aina palata sinne.”

– Eivät voi, Ashran kiisti. – Eivät enää… mutta he eivät tiedä sitä vielä.

Zeshak nyökkäsi ja sanoi:

”Minulla on ajatus. Jos se profetia todella on täyttyäkseen ja jos he pystyvät voittamaan meidät, sinun ei pitäisi taistella heitä vastaan. Nyt he ovat täällä Idhunissa ja sinä voit lähettää shekit nitistämään Vastarinnan.”

Ashran harkitsi ehdotusta. Ikivanha loitsu oli estänyt shekejä ja lohikäärmeitä kulkemasta Ulottuvuuksien portista Maahan jo monen sadan vuoden ajan. Siksi Nekromantin valtaa vastustaneet Kazlunnin tornin velhokapinalliset olivat lähettäneet portista vain profetian lohikäärmeen ja yksisarvisen sielut, jotka olivat syntyneet Maassa kahteen ihmisruumiiseen. Ashran oli kiidättänyt perään Kirtashin, ihmispojaksi naamioidun shekin, hybridin joka oli shekien epäonneksi jäänyt melko inhimilliseksi ja lopulta liittoutunut vihollistensa kanssa.

Mutta nyt he olivat Idhunissa, ja he olivat tulleet sinne taistelemaan. Mikään ei estänyt shekejä hyökkäämästä kotikentällään heidän kimppuunsa.

– Tiedätkö sinä, missä he ovat? Ashran kysyi.

Käärmeen silmät välähtivät häijysti.

”Tiedänhän minä. Yhdellä telepaattisella käskyllä voin usuttaa väkeni heidän kimppuunsa.”

Ashran nyökkäsi ja huomautti:

– Saatatte jäädä alakynteen.

Shek jäykistyi loukkaantuneena. Se ei sanonut mitään mutta osoitti Ashranille närkästymisensä.

– Heissä on outo sisäinen voima. Katso tätä tornia, Zeshak. Ennen tämä oli vain kurja, eloton rakennelma, ja nyt jokainen seinä huokuu energiaa. Ja vain sen tytön ansiosta… vain hänen. Hän ei ole pelkkä yksisarvinen. Hän on viimeinen yksisarvinen, ja hänessä elää kaikkien hänen lajitoveriensa voima.

Ashran aisti Zeshakin ärtymyksen ja arvasi, mitä tämä mietti. Kun Nekromanti oli taannoin riistänyt Victoriasta energiaa, shek olisi halunnut päästää vangin päiviltä… mutta tuo tyttö, jonka ruumiissa asui viimeisen yksisarvisen sielu, oli päässyt karkuun. Nyt Victoria ja hänen toverinsa, viimeinen lohikäärme, olivat shekien valtakunnan ainoa uhka.

– Myös lohikäärmeestä tulee vaarallinen vastustaja, kun hän oppii käyttämään voimiaan.

”Sitten meidän on tehtävä heistä selvää heti.”

– Me olemme yrittäneet tehdä heistä selvää yli viisitoista vuotta, Zeshak. Emmekä ole vielä onnistuneet.

”Oletko sitä mieltä, ettei meistä ole kumoamaan profetiaa?” Zeshak sihisi telepaattisesti.

– En. Olen vain sitä mieltä, että meillä on väärä strategia.

Käärme ei sanonut mitään mutta porasi Nekromantiin hypnoottisen, sateenkaarenkirjavan katseensa ja odotti tarkennusta.

– Valitettavasti minä en tunne Vastarintaa niin hyvin kuin haluaisin, Zeshak. Kirtashin tunnen paljon paremmin kuin hän uskookaan; Victoriaa minä tunnen hieman, sillä tapasin hänet täällä tornissa, ja uskon että hän voi olla suunnitelmieni avaintekijä, vaikkei hän itse sitä tiedäkään. Sen sijaan se lohikäärmepoika on minulle yhä täydellinen arvoitus. Ikävä kyllä. Nyt kun he ovat täällä Idhunissa, minulla on mahdollisuus tarkkailla heitä, tutkia heitä, tutustua heihin ja oppia ymmärtämään heitä… löytää heidän heikkoutensa.

Zeshak katsoi Nekromantia ja vilautti pitkää kaksihaaraista kieltään. Käärme näytti melkein nauravan.

”Shekien perusstrategia”, se totesi.

Ashran nyökkäsi.

– Minulla ei ole kuitenkaan mitään sitä vastaan, että te hyökkäätte ensin. Shekien katseelta ei moni asia pakene, ja uskon teidän löytävän heidät mistä tahansa. Ehkä te onnistutte tekemään yksisarvisesta ja lohikäärmeestä saman tien lopun, tai ainakin jommastakummasta, ja silloinhan peli on selvä. Ja jos epäonnistutte, minä ainakin pääsen tutkimaan Vastarintaa tarkemmin ja saan kenties vahvistusta epäilyilleni.

Zeshak siristi silmiään ja antoi Nekromantin puhua loppuun. Ashran katsoi shekiä hymyillen ja ounasteli:

– Ehkä ratkaisu heidän tuhoonsa emme olekaan me vaan he itse.

Zeshak tiesi, mitä shekien ylipappi tarkoitti. Matelijan kasvoille piirtyi pahanilkinen virnistys.

I

KAZLUNNIN TORNI

Victoria avasi silmänsä eikä heti muistanut, mitä oli tapahtunut. Hänen mieleensä juontui sekavia, sadunomaisia muistikuvia, jotka tuntuivat ihmeelliseltä unelta tai oudolta painajaiselta.

Hän nousi kyynärpäittensä varaan ja näki tutut kasvot. Jack oli pitkällään hänen vieressään silmät kiinni. Victorian sydän hyppäsi kurkkuun, mutta pian hän huomasi, että poika ei ollut loukkaantunut vaan nukahtanut tai menettänyt tajuntansa. Jackin ilme oli rauhallinen, ja hän hengitti tasaisesti. Victoria ojensi kätensä ja silitti Jackin kasvoja. Nuorukainen hymyili unissaan mutta ei herännyt.

He olivat tutustuneet kolme vuotta aiemmin, kun Ashran Nekromantin lähettämät murhaajat olivat tappaneet Jackin vanhemmat. Silloin Jack ei ollut vielä tiennyt mitään Idhunista eikä Victorian ja tämän tovereiden Vastarinnasta mutta oli joutunut yhdessä yössä sopeutumaan siihen, että oli mukana sotimassa hänelle vielä tuntemattoman maailman puolesta. Jack oli liittynyt Vastarintaan, joka taisteli Idhunin vapauttamiseksi Ashranin ja shekien, hirvittävien siivekkäiden käärmeiden vallasta, ja hänen oli pitänyt oppia tappelemaan, puolustautumaan ja selviytymään.

Victoria hymyili muistellessaan heidän ensitapaamistaan. Silloin he olivat olleet vielä lapsia, mutta nyt he olivat varttuneet ja heidän ystävyytensä oli syventynyt ja lujittunut entisestään vain muutama viikko sitten, kun oli käynyt ilmi, että heidän kohtalonsa oli kirjoitettu kirjoihin jo ennen heidän syntymäänsä ja että heidät kaksi oli valittu voittamaan Nekromanti ja pelastamaan Idhun. Heidän sisimmässään nimittäin sykkivät Jandrakin ja Lunnarisin, viimeisen lohikäärmeen ja viimeisen yksisarvisen sielut, ja oraakkelien profetian mukaan vain he kykenivät tekemään Ashranin vallasta lopun.

Victoria vavahti ja kohotti katseensa kohti tähtiä. Hän teki niin tahtomattaan, sillä hän tiesi, mitä hän sillä kauniilla, violetinvärisellä taivaalla näkisi. Hän tiesi, että he olivat ottaneet ratkaisevan askeleen eivätkä voineet enää kääntyä takaisin.

Victoria katseli katkerana ja melkeinpä vihaisena Idhunin taivaankannella hohtavia kolmea kuuta. He olivat saapuneet kolmen kuun maailmaan, joka oli periaatteessa hänenkin maailmansa mutta jota hänen Maassa syntynyt ja kasvanut ihmisruumiinsa ei muistanut eikä ollut oppinut rakastamaan. Näky oli kuvankaunis; niiden kolmen taivaankappaleen varjot ja vivahteet olisivat saaneet Maan kiertolaisen himmenemään kateudesta, mutta vaikka kauneus sykähdytti Victorian sydäntä, sitä myös kouraisi tuskallinen tietoisuus siitä että he olivat tulleet Idhuniin taistelemaan… ja kenties kuolemaan.

Victoria tähysi taivaalle vielä hetken. Yksikään kolmesta kuusta ei ollut täysi; keskimmäinen näytti vähenevän, kun taas pienin oli rahtua vailla täysi ja suurinkin kuu kasvoi. Victoria päätteli, että jokaisella niistä oli oma kiertonsa, ja hän mietti, olivatko kuut koskaan samana yönä täydet ja näkisikö hän sellaisen yön joskus.

Hän nousi istumaan ja katseli ympärilleen. He olivat juuri tulleet Ulottuvuuksien portista. Oikeastaan heidän olisi pitänyt päätyä Kazlunnin torniin, Ashrania vastustavien velhojen linnakkeeseen, mutta he makasivat metsäaukiolla. Ympäristö ei näyttänyt pelottavalta eikä uhkaavalta, mutta silti Victorialla oli levoton olo. Puut olivat suunnattoman kokoisia ja omituisen muotoisia; niiden juuret kiemurtelivat maassa ja niiden oksat takertuivat toisiinsa sotkuisiksi vyyhdeiksi. Jotkin pensaat olivat monen metrin korkuisia, ja kasvien terälehdet avautuivat monimuotoisiksi, isokokoisiksi, häikäisevän kauniiksi kukiksi, jotka kietoivat Victorian huumaavaan tuoksuun. Kaikki oli aivan toisenlaista kuin mihin hän oli tottunut, mutta silti hän ei pitänyt paikkaa mitenkään erikoisena. Tuntui kuin luonto olisi antanut hänelle innoitusta ja voimaa, joita hän tarvitsi viedäkseen loppuun uskaliaimmat unelmansa. Eikä se ollut ihme, kun aisti ilmassa henkivän valtaisan energian.

Victoria etsi ystäviään katseellaan. Hän näki Shailin, Allegran ja Alexanderin, jotka olivat hänen ja Jackin lailla menettäneet tajuntansa matkallaan toiseen ulottuvuuteen. Victoria kurtisti kulmiaan. Hän ei muistanut matkasta juuri mitään muuta kuin portin aukon… kirkkaan valon… kaikki oli pyörinyt silmissä, kunnes hän oli menettänyt suuntavaistonsa eikä ollut tiennyt miten päin oli… häntä oli huimannut… hän oli päästänyt tahtomattaan irti Jackin kädestä… ja Christianin kädestä.

Christianin.

Victoria ponkaisi pystyyn ja katseli ympärilleen, mutta hän ei nähnyt pitkänhuiskeaa nuorukaista missään. Hän kuitenkin aisti tämän olevan lähellä ja rentoutui hivenen. Hän sulki silmänsä, vei huulilleen Christianilta lahjaksi saamansa taikasormuksen Shiskatcheggin kiven ja käveli vaistonsa varassa eteenpäin. Hän tiesi, ettei olisi saanut harhailla yksin tuntemattomassa metsässä, mutta kun kysymys oli Christianista, hän ei kuullut järjen ääntä.

Jokin liikahti puiden latvuksissa, ja Victoria säpsähti. Se oli jokin eläin, arvatenkin pikkulintu. Tyttö hymähti hermostuksissaan ja jatkoi matkaa.

Aukealta ei ollut pitkälti metsän rajalle. Puut harvenivat ja niiden välistä paljastui kolmen kuun valaisema laakea tasanne.

Siellä Christian oli. Victoria näki pojan nojaavan metsän viimeisiä puita vasten ja tähyävän valppaana horisonttiin. Hänen sydämessään velloi ristiriitaisten tunteiden valtameri kuten aina kun hän näki Christianin.

Christian oli Kirtash, nuori tappaja jonka Ashran oli lähettänyt Maahan tekemään valtakuntaansa uhkaavasta Vastarinnasta sekä lohikäärmeestä ja yksisarvisesta lopun. Victoria oli taistellut häntä vastaan, pelännyt häntä, vihannut häntä… mutta myös tuntenut vetovoimaa häneen miltei alusta asti, ja tuo vetovoima oli vahvistunut joka kohtaamisella, kunnes sitä oli alkanut olla mahdoton vastustaa… ja yllättävää kyllä tunne oli molemminpuolinen. Victorian rakkaus ei ollut sammunut, kun hän oli kuullut, että Kirtash oli Ashran Nekromantin, heidän vihollisensa poika… eikä silloin kun oli hän oli saanut tietää, että Kirtash ei ollut kokonaan ihminen vaan sisimmässään shek, samanlainen tappava siivekäs käärme kuin Idhunin valloittajat. Hän ei ollut kyennyt vihaamaan Christiania edes silloin, kun pojan pimeä puoli oli tullut uudelleen esiin ja tämä oli kohdellut häntä julmalla ja tuskallisella tavalla. Loppujen lopuksi Christian oli kuitenkin pettänyt omansa ja liittynyt Vastarintaan. Hänen vuokseen. Siitäkin huolimatta, ettei Victoria koskaan pystyisi valitsemaan Jackin ja Christianin välillä, kuten he hyvin tiesivät, sillä tyttö oli jollakin tavoin rakastunut kumpaankin.

Victoria ei keksinyt ratkaisua rakkausongelmiinsa, mutta sen hän tiesi, että hänen piti odottaa. Hän kielsi epäilynsä ja tunteensa, ryhdistäytyi ja pakottautui toimimaan niin kuin Vastarinnan soturi eikä niin kuin rakastunut tytönhupakko.

Hän lähestyi Christiania hiirenhiljaa. Poika tiesi hänen olevan lähellä, vaikkei nähnyt eikä kuullut mitään.

– Joko te heräsitte?

Victoria pudisti päätään ja askelsi Christianin viereen.

– Vain minä, hän sanoi. – Muut eivät ole vielä tajuissaan. Mitä meille oikein tapahtui?

− Me törmäsimme valliin, Christian selvitti hiljaa. – Minun piti kääntää porttia kesken kaiken.

– Missä me nyt olemme?

– Emme kovin kaukana määränpäästä. Katso.

Christian osoitti horisonttiin, ja Victoria haukkoi henkeään.

Yötaivasta vasten leikkautuva jykevärakenteinen, korkea, terävähuippuinen torni näytti puhkaisevan kuista suurimman. Rakennus oli niin kaukana, ettei Victoria nähnyt sen yksityiskohtia, mutta ensivaikutelma oli komea… ja pahaenteinen. Jotakin tuttua siinä oli.

– Onko tuo Kazlunnin torni? Victoria kysyi varovasti.

Christian nyökkäsi.

– Meitä ei päästetty sisään. Se ei ole mikään ihme, sillä velhot suojaavat tornia niin voimakkaalla loitsulla, etten minä eikä isäni eikä yksikään shek ole koskaan onnistunut valtaamaan sitä. Mutta toisaalta… teitä profetian sankareita on odotettu vuosikaudet. Heidän olisi pitänyt huomata, että tulimme Limbhadista. Heidän olisi pitänyt päästää meidät sisään.

Victoria vilkaisi Christiania epävarmana. Jos Christian ei tiennyt, mistä oli kysymys, niin sitten ei kukaan. Yleensä shek oivalsi kaiken ennen muita.

– Ehkä he havaitsivat minut, Christian jatkoi. – Ehkä he pitivät tätä ansana. Mutta…

− Ikkunoissa ei ole valoja, Victoria totesi äkkiä. – Ikään kuin sisällä ei olisi ketään.

– Huomasin, Christian myötäili jännittyneenä. – Jotakin mätää tässä kyllä on.

Christian vei vaistomaisesti käden selkänsä taakse mutta muisti sitten, ettei Haiassin huotra enää riippunut hänen olallaan. Victoria näki hänen puristavan kätensä nyrkkiin ja katsoi poikaa hieman huolissaan.

– Pitäisiköhän meidän herättää muut? Ehkä isoäiti tajuaa, mistä on kysymys.

Christian nyökkäsi. Victoria kääntyi palatakseen metsäaukealle mutta pysähtyi samassa nähdessään, ettei Christian tullut perässä vaan oli lähtenyt hiipimään kissamaisin askelin kohti tornia. Victoria kiiruhti perään ja kysyi:

– Minne sinä kuvittelet meneväsi?

Christian vilkaisi häntä puoliksi kiusaantuneena, puoliksi huvittuneena.

– Tunnustelemaan maaperää. Jos tornissa on jotakin outoa, sitä täytyy tutkia lähempää.

– Ei puhettakaan, Christian. Et kyllä mene yksin, onko selvä? En halua, että pääset hengestäsi.

Vaitonaisena Christian piti katseensa kiinni tytössä. Victorian sydän alkoi hakata vimmatusti, ja taivaalla hohtavat kolme kuuta kiihottivat heidän tunteitaan ja tekivät hetkestä todellistakin maagisemman. Victoria otti kuitenkin itseään niskasta kiinni ja torjui Christianin lempeästi, kun tämä yritti suudella häntä.

– Meidän täytyy herättää muut, hän muistutti.

Silloin Christian kohotti katseensa ja tunnisti heitä kauempaa tarkkailevan hahmon; siellä oli Jack. Victoria meni pojan luo luontevasti, välittämättä ystävänsä synkästä ilmeestä, ja sanoi:

– Kazlunnin torni on aivan lähellä. Christian ei tiedä, miksi portti ei vienyt meitä sinne. Ovatko kaikki jo hereillä?

– Ovat, Jack vastasi, tarttui tyttöä käsivarresta ja odotti, kunnes Christian oli mennyt menojaan ja he olivat jääneet kahden. – Älä enää ikinä tee minulle näin, Jack sähähti äreissään.

– Tee mitä? Victoria älähti. – Älä vain väitä, että olet mustasukkainen. Tiedäthän sinä, että…

− Jos olisin mustasukkainen, en tunnustaisi enkä ainakaan näyttäisi sitä, Jack keskeytti harmissaan. – Olen sanonut jo kerran, etten koskaan pyrkisi ohjailemaan tunteitasi. Minä tarkoitin sitä että katosit odottamatta ja jäit hänen kanssaan kahden. Mitä jos hän yhtäkkiä menettää malttinsa niin kuin silloin kerran? Tajuatko yhtään, miltä minusta tuntuu herätä, kun sinua ei näy missään? Kaikkien kokemustemme jälkeen.

Victoria pohti asiaa ja ymmärsi ystävänsä huolen.

– Jack, ei hän tee minulle pahaa, Victoria lupasi hiljaa.

– Siitä minä en voi olla varma. Etkä sinä.

– Olen valmis ottamaan riskin.

Jack katsoi Victoriaa vakavana silmiin.

– Minä en.

Victoria avasi suunsa muttei löytänyt sanoja. Hän hamusi Jackin käden omaansa, puristi sitä lujaa, ja käsi kädessä he palasivat metsäaukealle.

Heidän toverinsa olivat heränneet, ja nämä kuuntelivat totisina Christianin selkeää, ytimekästä esitystä.

– Heidän olisi pitänyt päästää meidät sisään, Allegra tiivisti.

Victoria huomasi, että Allegra oli luopunut taikanaamiostaan. Tämä ei enää näyttänyt vanhalta rouvalta vaan oli paljastanut iättömän keijun eteeriset kasvot, hopeaiset hiukset, eksoottiset, sirot piirteet ja sysimustat silmät jotka olivat yhtä pupillia ja näyttivät sisältävän maailman kaiken viisauden. Victoriasta oli edelleen omituista ajatella, että tuo nainen, jota hän piti isoäitinään, oli todellisuudessa mahtava idhunilaisnoita.

Shail, joukon toinen velho, pudisti päätään.

– He eivät tiedä, että onnistuimme pelastamaan Victorian Drackwenin tornista. Ellen aivan erehdy, Nekromanti sai mitä halusi, ja torni on jälleen voittamaton, hän sanoi ja katsoi Christiania, joka nyökkäsi vahvistukseksi. – Velhot saattavat luulla, että Victoria kuoli tornissa, ja siinä tapauksessa he ovat menettäneet kaiken toivonsa.

– Mutta eivät he voi jättää meitä tänne! Alexander huudahti. – Kazlunnin torni on meidän ainoa turvamme. Täällä me olemme haavoittuvia…

− Puhumattakaan siitä, että Ashran mitä todennäköisimmin tietää meidän saapuneen, Christian lisäsi.

Alexander manasi itsekseen. Jack suoristi selkäänsä.

– Minä ehdotan, että menemme tornille ottamaan selvää, mistä oikein on kysymys.

– Entä jos se on ansa? Christian kysyi.

Shail katsoi häntä.

– Kuka meille ansan olisi virittänyt? Ei Kazlunnin torni ole sinun isäsi hallinnassa. Hän ei ole onnistunut valtaamaan sitä viidessätoista vuodessa eikä siis ole voinut vallata sitä sillä aikaa kun minä olen ollut poissa.

Christian ei sanonut mitään, mutta Victoria näki epäilyksen häivähtävän hänen kasvoillaan.

Kazlunnin torni kohosi korkealla merenrannassa samanlaisen metsikön keskellä, jollaisesta he olivat juuri lähteneet. Heidän oli noustava pitkä matka jyrkän rantakallion reunaa.

Matka oli vaivalloinen. Kun tie kaartui lähemmäs jyrkännettä, Jack yritti kurkistaa alas. Christian tarttui hänestä kiinni ja moitti:

– Hulluko sinä olet? Nyt on nousuveden aika.

– Entä sitten? Jack ihmetteli. – Mitä sillä on…

Hän ei ehtinyt esittää kysymystään loppuun, kun raju aalto paiskautui kallioon niin että jytinä kävi. Jack perääntyi likomärkänä ja henki salpautuneena. Hänen toverinsakin väistyivät varovasti kauemmas.

– Oletin kalliota paljon korkeammaksi, vähintään viisitoistametriseksi, poika takelteli häkeltyneenä.

– Korkea se onkin, Shail totesi hymyillen.

Victoria tarttui Jackia käsipuolesta ja osoitti hänelle taivasta mitään sanomatta. Jack ymmärsi, mitä tyttö tarkoitti. Idhunin kolme kuuta aiheuttivat väkisinkin voimakkaamman vuoroveden kuin Maassa oli koskaan nähty. Jack nielaisi, siirtyi vielä loitommas rantakallion reunasta eikä tuntenut oloaan turvalliseksi, ennen kuin he olivat tornin juurella.

Vastarinta pysähtyi ovelle, joka oli visusti kiinni. Rakennuksessa ei näkynyt ihmisiä eikä ympäristössä liikettä.

– Pahalta vaikuttaa, Shail mutisi. – Heidän olisi pitänyt nähdä meidät jo.

– Kukaan ei ole voinut nähdä meitä, Shail, Allegra sanoi synkkänä, − koska tornissa ei ole enää ketään.

– Mitä…?

– Avatkaa tuo ovi, Christian sanoi. – Meidän on päästävä sisään niin pian kuin suinkin.

– Miksi? Alexander kysyi ja katsoi Christiania epäluuloisesti.

– Christian on oikeassa, Jack totesi, tähyili varjoihin ja veti miekan huotrastaan. – Tämä on ansa. Ettekö huomaa?

Siinä samassa varjoista ilmestyi kymmenittäin kiiluvia silmäpareja. Jyrkänteen alta kiemurteli suunnattomia, vettä valuvia olentoja, jotka saartoivat heidät; jotkin niistä levittivät siipensä ja peittivät tumman yötaivaan. Victoria vavahti kylmästä ja mietti, miksi he eivät olleet havainneet niitä aikaisemmin, mutta viekkaina ja älykkäinä olentoina shekit olivat pysytelleet kärsivällisesti piilossa, kunnes he olivat olleet motissa tornin muuria vasten. Nyt ne tarkkailivat heitä turvallisen välimatkan päästä silmä kovana, kuin arvioiden, haastaakseen heidät minä hetkenä hyvänsä ylivoimaiseen taisteluun. Ainoa mahdollisuus selvitä hengissä oli paeta torniin, mutta Victoria ymmärsi, etteivät Allegra ja Shail onnistuisi murtamaan ovea edes yhteisvoimin. Huikaiseva valonvälähdys heitti heidät taaksepäin, kun tornin taikasuoja torjui kahden velhon iskun.

Yksi käärmeistä sihahti hurjistuneena, ampaisi heitä kohti ja näytti tappavia hampaitaan. Jack, Christian, Victoria ja Alexander perääntyivät muutaman askeleen aseet valmiina, suojasivat velhojaan ja vahtivat shekejä yrittäen pysytellä tyylikkäiden pylväiden takana valtavan katoksen suojissa.

– Avatkaa se ovi, tai me olemme mennyttä! Alexander kähähti.

– Tämä on minulle tuntematon taika, Allegra mutisi itsekseen. – Ovea ei ole suljettu tavallisten velhojen taikavoimalla.

– Se on suljettu minun isäni taialla, Christian kuiskasi.

Hän ei sanonut muuta, mutta kaikki ymmärsivät, mitä se merkitsi.

Kazlunnin torni oli kärsinyt tappion. Jollakin tavoin Ashran oli vallannut sen. Siellä asuneiden velhojen kohtalon saattoi vain arvata. Vaihtoehdot eivät olleet järin rauhoittavia.

Silloin shekit hyökkäsivät.

Ne syöksyivät heidän kimppuunsa kita avoinna, silmät pimeässä hehkuen, niin vikkelästi koukerrellen, että liikettä oli vaikea seurata.

Jackin oli kohdattava kaksi voimakasta, hirvittävää tunnetta. Ensinnäkin hän joutui jälleen kaikenlaisia käärmeolentoja kohtaan tuntemansa järjettömän kauhun valtaan ja toiseksi hänen sielustaan sai otteen uusi, kavala tunne, viha joka oli pimeä ja syvä kuin pohjaton kurimus. Pelkoaan taltuttaen ja vihaansa hilliten hän karjaisi, kohotti legendaarisen Domivat-miekkansa, jonka terässä syttyi heti lohikäärmeen tuli, ja kohtasi ensimmäisen käärmeen. Shek perääntyi hieman, sihisi raivokkaasti ja katseli miekkaa vihaisesti ja varauksellisesti. Jack sivalsi uudelleen, mutta sillä kertaa olento vilahti sivuun ja väisti lyönnin kevyen sulavalla liikkeellä. Ennen kuin Jack ehti huomata, käärmeen pää oli hänen yläpuolellaan. Jack nosti miekkaansa tietoisena siitä, että vastustaja oli tunnistanut aseen lohikäärmeiden, shekien ikiaikaisten vihollisten tulella taotuksi. Mutta hänen oli peräännyttävä uudelleen, sillä hän ei osunut käärmeeseen, joka liikkui ajatustakin nopeammin.

Myös Jackin tovereilla oli ongelmia. Shail oli luonut taikasuojan heidän ympärilleen, mutta käärmeet pyrkivät sen läpi ja Jack tiesi niiden ennen pitkää onnistuvan. Victoria ja Alexander käyttivät omia aseitaan. Tytön sauva oli tavallista tappavampi, sillä Idhunissa se johti paljon enemmän energiaa kuin Maassa ja Limbhadissa, ja lisäksi se näytti olevan muita miekkoja, jopa Alexanderin miekkaa tehokkaampi. Sauvansa avulla Victoria pystyi sinkoamaan taikahyökkäyksen menemättä liian lähelle käärmeitä. Alexanderilla oli samanlaisia vaikeuksia kuin Jackilla, mutta kamppailu oli herättänyt hänessä henkiin saman eläimellisen vimman, jonka valtaan hän joutui täydenkuun öinä ja silloin kun hän ei pystynyt hallitsemaan itseään. Vastarinnan johtajan silmät kiiluivat pimeässä, ja Jack kuuli hänen murisevan ja näki hänen lyövän aseellaan ärhäkästi ja loikkivan puolelta toiselle yli-inhimillisen ketterästi.

Allegra yritti edelleen murtaa ovea, ja hänen äänensä kantoi varmana ja vakaana, kun hän lausui mahtavimpia loitsujaan. Ovi pysyi kuitenkin kiinni.

Jack havaitsi liikettä yläpuolellaan ja kohotti vaistomaisesti miekan. Hän kuuli hirvittävää sähinää ja haistoi palaneen lihan katkun, kun Domivatin terä osui shekin suomuiseen nahkaan. Hän näki olennon väistyvän hetkeksi ja hymyili tyytyväisenä, mutta hänen hymynsä hyytyi, kun hän katsahti taas ylös.

Siellä oli kymmenittäin shekejä. Kenties puolisataa. Ne kaartelivat ilmassa kuin korppikotkat ja vain odottivat Vastarinnan antautumista tai tuhoutumista ja olivat valmiita laskeutumaan, mikäli niiden toverit jostakin kumman syystä jäisivät alakynteen. Kauhuissaan Jack käsitti, ettei heillä ollut mitään mahdollisuutta voittaa ja että heidän ainoa pakotiensä oli… päästä tornin suojaan tai minne tahansa muualle… Epätoivoisena Jack mietti, miksi Shail ja Allegra eivät olleet käyttäneet kaukosiirtotaikaa. Mitään ei ollut enää tehtävissä.

– Jack! Christian huusi silloin.

Jack kääntyi ympäri kuin unissaan ja näki Christianin seisovan paikallaan aseettomana. Tämä oli menettänyt Haiassin jo kauan sitten ja kieltäytynyt tarttumasta toiseen miekkaan. Christian ei kuitenkaan näyttänyt pelkäävän.

– Muuta muotoasi, Jack! Christian kailotti. – Ei sinusta tuossa muodossa ole mitään vastusta!

Sen Jack tiesi. Hänen sisimmässään asui Jandrakin, viimeisen lohikäärmeen sielu, ja periaatteessa hän pystyi muuttumaan lohikäärmeen muotoon. Periaatteessa. Käytännössä hän ei ollut onnistunut. Ei kertaakaan.

Hän loi Christianiin epäluuloisen katseen.

– Muunnu jo, hitto soikoon! Me tarvitsemme sinua! shek kovisti.

Jack nyökkäsi. Hän näki, kuinka Christian käänsi hänelle selkänsä ja aloitti oman muuntautumisensa. Seitsemäntoistavuotiaan nuorukaisen paikalla kohosi kohta valtaisa siivekäs käärme. Christian päästi vihan ja vapauden ulvahduksen ja nousi shekinä ilmaan uhmaamaan entisiä tovereitaan, entistä perhettään, entistä kansaansa. Hammasta purren Jack yritti löytää lohikäärmeen itsestään.

Victoria huomasi Jackin ongelman ja juoksi suojaamaan poikaa, jotta tämä sai keskittyä. Shailin taikasuoja oli alkanut rakoilla, ja jokunen shek oli onnistunut pääsemään sen läpi. Victoria ja Alexander yrittivät saada niitä perääntymään.

Christianilla oli ilmataistelussaan suuri vaara hävitä. Shekinä hän oli voimakas, mutta hän joutui kohtaamaan monia kaltaisiaan, ja vastus oli ylivoimainen.

– En onnistu! Jack huudahti silloin lannistuneena. – En tiedä mitä tehdä!

– Älä herpaannu, poika! Alexander huikkasi. – Tartu miekkaasi, ellet muuta voi!

Jack nyökkäsi helpottuneena ja totteli. Lohikäärmeenä hänellä olisi ollut paremmat mahdollisuudet peitota shekejä, mutta miekkaansa hän ainakin osasi käyttää. Hän kuuli Allegran äänen raikuvan metelin yli, mutta ovi pysyi kiinni.

– Christian! Victoria huusi silloin.

Jack näki pitkän shekin solahtavan heidän yllään pitkänä elohopeasuikerona ja tiesi että se oli Christian, sillä tämä taisteli yksin ...