Vasen oikea, oikea vasen

Iiro Viinanen – Esko Seppänen

Vasen oikea, oikea vasen

Keskustelukirjeitä

www.minervakustannus.fi
© Iiro Viinanen, Esko Seppänen ja Minerva Kustannus Oy, 2012
Kansi Suvi Sievilä
Sisuksen taitto Taittopalvelu Yliveto Oy
ISBN 978-952-492-588-4
Painopaikka Bookwell Oy, Porvoo 2012

ISBN (EPUB): 978-952-492-616-4

ePub konversio: eLibris Media Oy
www.elibrismedia.fi

Ensimmäinen keskustelu

Iiro Viinanen.
Aatteen paloa

Hyvä Esko

Sinä olet kommunisti ja minä sinun mielestäsi porvari pahimmasta päästä. Niin rohkenen arvella. Oikeassa olet. Minut on kasvatettu aikanaan vierastamaan kommunisteja ja teikäläisten aatemaailmaa. Pienenä oikein pelotti, kun aikuiset yrittivät opettaa, kuinka vaarallisia te olette.

Osaa lapsuuteni elinpiirin perheistä pidettiin avoimesti vasemmistoon kuuluvina. Elin lapsuuteni työläisperheiden lasten kanssa, eikä se häirinnyt minua tippaakaan. Syy siihen oli varmasti se, etten oikein edes ymmärtänyt, mitä se vasemmistolaisuus oli, kommunismista puhumattakaan. Hyvät kaverit olivat hyviä kavereita eikä lapsuudessa muilla ­asioilla ollut merkitystä.

Mutta jotain on takaraivoon aatemaailmojen eroista täytynyt jäädä,kun kerran koskaan en ole vasemmistolaiseksi julistautunut. Kokoomuslaisuus oli itsestään selvä valinta silloin, kun puolensa piti joskus 1970-luvulla valita.

Mutta ei se suinkaan suhtautumista nuoruuden kavereihin muuttanut. Ja uskon heidänkin edelleen ajattelevan minusta samoin, vaikka tiemme ovat sittemmin vieneet kovin eri suuntiin. Mitään syntymäkaunaa kommunisteja kohtaan ei siis ole nuoruudestani jäänyt, mikä kyllä näkyy myöhemmissäkin poliittisissa puuhissani, erityisesti kunnallispolitiikassa toimiessani.

Ainakaan vihollisia kommunistit eivät porvari Viinaselle ole – kunhan vain ette vanhojen kaavailujenne mukaiseen omaisuuden sosialisointiin ryhdy. Onneksi kannatuksenne on pikku hiljaa hiipumassa eikä pelkoa valtaan noususta ole, joten sen puolesta voin nukkua yöni kaikessa rauhassa. Mitä nyt Arhinmäki ajoittain yrittää herätellä, mutta eipä häntä kukaan vakavissaan ota. En minä ainakaan.

Alamäkeänne ei ole estänyt edes se, että puolueesi on välttänyt käyttämästä nimessään sanaa kommunismi piiloutumalla ensin SKDL-nimen taakse ja sitten lopullisena hämäyksenä verhoutumalla Vasemmistoliitto-nimen suojiin. Eihän siinä nimenmuutos auta, jos aate ei kansalaisille kelpaa!

Se minua kuitenkin on monesti ihmetyttänyt, että ikivanhat kansalaissodan muistot, jotka nekin ovat nykypolvelle tuttuja vain kirjoista luettuna, edelleen lietsovat kovin jyrkkiä asenteita porvarien ja vasemmistolaisten välille. Eikö noista sinänsä murheellisista ajoista ole kulunut jo tarpeeksi aikaa? Mielestäni tulisi jo suunnata katseet eteenpäin ja kömpiä ylös juoksuhaudoista, jotka nekin ovat kovin keinotekoisia. Rohkenen jopa väittää, että kaikki eivät edes tiedä, miksi siellä kuopan pohjalla edelleen lymyävät! Kai siksi, kun isoisänisäkin siellä oli. Voi voi!

Ensimmäiset kokemukset täysikasvuisista kommunisteista sain aikuisiällä Riihimäen kaupunginvaltuustossa, josta poliittinen urani lähti liikkeelle vuonna 1975. Silloiseen SKDL:n ryhmään ei kovin montaa jäsentä kuulunut. Osa tuli minulle tutuksi, osa ei. Ne, jotka tutuiksi tulivat, pysyivät vähintään hyvänpäiväntuttavina Riihimäki-ajan taakse jäätyäkin.

Myöhemmin jonkinlaisen aseman valtuustoryhmässä saavutettuani jouduin vasemmistolaisten kanssa läheisempään yhteistyöhön. Vaikka eri puolilla istuntosalia istuttiin, toimeen tultiin. Ainakin osan kanssa. Ilman sarvia ja hampaita on helppo myöntää, että sen varmemmin ei asioista voinut sopia kuin SKDL:n neuvottelijoiden kanssa. Puheet pitivät aina. Yhtä hyvin ei asia ollut demareiden suhteen, muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta. Ja mitä kepulaisiin tulee, olivat he puheidensa pitämisen suhteen toivottomia.

Uskallan senkin tunnustaa, että muutamasta kommarista tuli valtuustoajan mittaan melko hyviä kavereitani. He olivat niitä, joiden ei tarvinnut esittää mitään roolia. Asiat olivat asioita, ja ongelmat oli ratkaistava. Ei siinä kumpienkaan tarvinnut aatemaailman painotuksia juurikaan korostaa, tai asioita aatteen takia riitauttaa.

Siviilissäkin kanssakäyminen sujui letkeästi. No, tulihan siitä moitteitakin oman ryhmän kaavoihin kangistuneilta. Mutta jos ei omasta ryhmästä riittävästi tukea saanut, oli se haettava muualta, jotta hyvät hankkeet saatiin liikkeelle.

Sitä vain en ole koskaan ymmärtänyt, että puolue, jonka kannatus laskee kuin lehmän häntä, ei reivaa aatettaan vastaamaan kulloisenkin ajan vaatimuksia. Saattaa olla tietysti niinkin, että suomalaisessa puoluekentässä ei ole sellaista rakoa, joka mahdollistaisi uuden nousun.

Toisaalta perussuomalaiset näyttävät tuon raon löytäneen. Kaikki vain eivät samaan suoritukseen pysty, vaikka kuinka räksyttäisivät muiden tekemisiä vääriksi. Puheenjohtajalla pitää olla synnynnäistä karismaa. Jos sitä ei ole, niin sitten sitä ei ole.

Oli puolueenne suuri vahinko – ja muiden onni – että Suvi-Anne Siimeksen tie aikanaan nousi pystyyn. Hänessä oli mielestäni vaarallisen hyvää vastusta suurillekin puo­lueille. Mieleeni palaa elävästi eräät hallitusneuvottelut, joissa hän herätti suurta arvostustani tunnustaessaan tosiasiat sellaisiksi, että jämeriä päätöksiä oli tehtävä. Hänellä oli sekä tietoa että asennetta. Mutta omapa on vikanne, jos ette hyviä hyväksy.

Oikein täytyi eduskunnan kirjastossa poiketa vanhoja pöytäkirjoja tutkimassa voidakseni palauttaa mieleeni ensimmäiset ryöpyt sinulta, uskomattoman taitavalta sanansäilän heiluttajalta. Sen toki muistan, että kyllä pelotti niinä ensimmäisinä kertoina, kun olimme vastakkain istunnossa ja sinä minua höykytit.

Taisit pitää vastusta kevyenä, vai kuinka? Saat itse kommentoida tuota ensiotteluamme, joka ei minulle kuitenkaan traumaa jättänyt. Mutta taitava väittelijä sinä kyllä olet. Se, että olit näennäisesti niskan päällä, johtui tietysti siitä, että olit radiotoimittajana harjaantunut ja sujuvasanainen puhuja, selvä lahjakkuus. Olit jo ennestään koko kansan tuttu kärkevine mielipiteinesi. Mutta vaikka olit todella taitava, eivät mielipiteesi mielestäni olleet tästä maailmasta.

Puheisiisi ja hyökkäyksiisi tottui kuitenkin nopeasti, varsinkin kun kiihdyksissäsi usein lauoit sellaisia ylilyöntejä, ettei niihin ollut kovin vaikea vastata, kun vain itse malttoi suhtautua tilanteeseen rauhallisesti. Ärsyttävä toki olit välihuutoinesi, sillä juuri niiden kuuleminen meinasi moneen kertaan pistää puhujan pasmat sekaisin.

Mutta et sinäkään mitään ollut verrattuna Esko-Juhani Tennilään. Hän varasti julkisuutta räikeän kärkevillä puheenvuoroillaan, mutta ei niissä ollut sellaista sisältöä kuin sinun puheissasi. Moinen tyhjänpuhuminen sai luvattoman paljon esimerkiksi tv-aikaa. Vuodesta toiseen Tennilä esitti asiansa samalla vakaumuksen rintaäänellä, mutta mitä hän sai todellisuudessa aikaan? Ei mitään konkreettista, ja silti paikka säilyi istuntosalissa kaudesta toiseen.

Sinä sentään uskaltauduit Euroopan parlamenttiin. Se on mielestäni jotain, se.

No, eipä sieltä korviini juuri tietoja tekemisistäsi kuulunut, mutta etköhän sinä ole siellä paikkasi täyttänyt monen muun maan hiljaisen ohella. Vai oletko?

Terveisin

Iiro

Esko Seppänen.
Porvari nukkuu hyvin

Arvoisa herra Viinanen

Jos minä olen sinulle kommunisti ja sinä olet minulle oman käsityksesi mukaan porvari pahimmasta päästä, vastakkainasettelun aika ei ole ohi. On kai niin, että mielikuvien viidakossa ”mä oon, mikä oon, en muuksi voi tulla”, ja sama pätenee myös sinuun.

Olemme suurin piirtein samanikäisiä, sinä insinööri ja minä ekonomi, molemmat veteraanipoliitikkoja (ja molemmat saman neurologin potilaita). Lähes rakkaana säilyvät rinnassain muistot yhteenotoistamme eduskunnassa, joka vielä parikymmentä vuotta sitten oli arvovaltainen puhepaikka – toisin kuin tänään? Kirjeesi jälkeen kävin eduskunnan pöytäkirjoista selvittämässä, missä asiassa olimme ensimmäisen kerran oikein kunnolla eri mieltä. Se oli sen ajan jytky: markan kytky EU:n silloisen virtuaalirahan ecun arvoon. Tuoreena ministerinä esittelit asian 4.6.1991 ja puolustit kovan markan politiikkaa ja markan arvon ecu-kytkentää. Minä tuomitsin hallituksen esityksen deflaatiopoliittiseksi julistukseksi ja arvioin sen johtavan massatyöttömyyteen. Se tuli, ja te teitte sen sisäisen devalvaation politiikalla. Siitä myöhemmin.

Olit reilu vastustaja, vaikka minä olin joskus sinua kohtaan epäreilu sparraaja. Oppositiossa ollaan sillä tavalla. Nyt olen pannut hanskat naulaan enkä tunne kaipuuta poliittisen varjonyrkkeilyn kehiin.

Kerrot, että sinä et nuoruudessasi tiennyt, mitä oli vasemmistolaisuus ja että sinua peloteltiin kommunisteilla, kai sellaisilla, jotka syövät pieniä lapsia. Minunkaan lapsuudenkodissani ei tiedetty kertoa vasemmistolaisuudesta, mutta kun rupesin siitä tietämään ja yhteiskunnallisen eriarvoisuuden tiedostamaan, valitsin puoleni, ja vasen olikin oikea. En ole itse köyhä enkä syrjäytynyt, mutta heitä puolustan teitä porvareita vastaan. Jokainen ei voi olla oman onnensa seppä, ja siksi tarvitaan lisää välittämistä ja enemmän yhteisöllisyyttä.

Tarkalleen ottaen minä en ole kommunisti, enää. Jos joku käyttää sitä nimitystä haukkumasanana, leimakirveenä tai lyömäaseena, olen silloin sille kiusallakin kommunisti. Se on kunnianosoitus niille vilpittömille ja ahkerille suomalaisille työläisille, jotka eivät ole tehneet mitään laitonta tai väärää rakentaessaan demokraattisten pelisääntöjen mukaan pohjoismaista hyvinvointivaltiota vastoin teidän kokoomusporvareiden tahtoa. Me emme ota harteillemme niitä verisiä hirmutekoja, joita muualla on tehty kaiken maailman kommunististen puolueiden johdolla. Jos Suomen kommunisteja potkitaan päähän sillä, mitä Stalin on tehnyt, mieleni tekee panna kaikki kapitalismin ja kolonialismin hirmuteot Suomen porvariston piikkiin, mutta enpä viitsi. On teillä oma ristinne kannettavana Suomenkin historiassa.

Kohtalonkolmiomme on Tukholma–Moskova–Berliini. Suomalaiset eivät ole rakastaneet Ruotsin tai Venäjän v...