Tekijänoikeudet

Kansi: Maria Manner

Tämä on Kustannusosakeyhtiö Otavan vuonna 2008 ensimmäistä kertaa painettuna laitoksena julkaiseman teoksen sähkökirjalaitos.

Teoksen sähköinen jakelu ja osittainenkin kopiointi muuhun kuin lain sallimaan yksityiseen käyttöön ilman tekijänoikeudenhaltijan lupaa on korvaus- ja rangaistusvastuun uhalla kielletty.

ISBN 978-951-1-25821-6

Kustannusosakeyhtiö Otava 2011

1. luku

Mies sai henkeni salpautumaan. Hän oli pitkä, upeavartaloinen ja vähäpukeinen. Hänen kasvoillaan oli venetsialainen naamio, ei kuitenkaan ruttovälskärin pitkänenäinen julma versio, vaikka se olisi sopinut latautuneeseen tunnelmaan. Miehen naamio oli kevyempi, mustaa ja kultaa, peitti paljon, mutta paljasti myös sopivasti. Hänen hymynsä oli hurmaava ja täynnä lupausta sykähdyttävistä eroottisista leikeistä. Hän suuteli kämmentään ja tunsin kuumaa kihelmöintiä omallani. Hän ojensi kätensä kohti kuin sipaistakseen leukaani, mutta veti sen viime hetkellä sivuun. Vapisin oudosta kuumasta halusta, mutta mies ei ollut minua varten. Hän pysähtyi toisen naisen eteen, repäisi pois tarzanmaisen lannevaatteen ja ynähdin nähdessäni sen alla olevat pienet punaiset tangat. Mies alkoi tanssia, ja me kaikki paikalla olevat naiset tuijotimme häntä silmät lasittuneina.

Mies oli polttari-illan loppuhuipennus. Hän oli saapunut palomiehen asussa ja tanssinut rytmikkään musiikin tahdissa vaatteita vähentäen. Kun jäljellä oli ollut enää lannevaate, rytmi oli vaihtunut. Hän oli täysverinen viettelijä. En ollut ainoa, joka oli katsonut häntä kuin kangastusta. Suutani oli alkanut kuivaa ja olisin ollut valmis juomaan mettä miehen navasta niin kuin muutkin naiset. Mies oli kuin itämaisen toriesiintyjän korista nouseva käärme, joka vangitsi huomiomme ja sai meidät unohtamaan kaiken ympärillämme olevan. Me olimme hypnoosissa ja olisimme varmaan tehneet mitä tahansa, mitä mies olisi pyytänyt.

Musiikki vaihtui taas ja mies tuli lähemmäs. Se oli merkki siitä, että meidän pitäisi ryhtyä tunkemaan seteleitä hänen pieniin tangoihinsa. Mies vääntelehti vuoronperään jokaisen edessä, setelin suuruudesta riippuen vähän aikaa tai pitempään. Tavasta, jolla osa tunki rahoja hänen kalukukkaroonsa, näki että he käyttivät tilaisuutta hyväkseen ja samalla kopeloivat miestä. En tuntenut kaikkia naisia entuudestaan, ja nämä härskeimmät olivatkin juuri näitä tuntemattomia, mutta kyllä pari tuttuakin punasteli siihen tyyliin, että oli saanut tuntumaa miehen perhekalleuksiin. Minä sujautin parikymppiseni lantiolla kulkevalle nyörille kuin pyykkinarulle. Mies vilkaisi minua huvittuneena, luuli ehkä, että olin siveä sipuli, jolle koko tilaisuus oli ollut painajainen. Tai sitten hän arvasi ihan oikein, että yritin olla välinpitämättömämpi kuin oikeasti olin. Puutteessa kituva, hän saattoi ajatella. Nainen joka tiesi, että jos antaisi pirulle etusormen ja peukalon ja pujottaisi ne hänen pöksyihinsä, hän tunkisi heti perään molemmat kätensä ranteita myöten ja antaisi palaa muista välittämättä. Ehkä näin, ehkä ei. En ollut siveyden sipuli, mutta viime kerrasta miehen kanssa alkoi jo olla pitkä aika. Mies iski minulle silmää ja siirtyi seuraavan eteen ketkuttelemaan. Kierroksen jälkeen hän kumarsi syvään. Me aplodeerasimme, viheltelimme ja hihkuimme, mutta mies ei riisunut tangojaan vaan poistui vaatteet kainalossa.

–Että se oli ihana, Heta kihersi minulle.

–Upean näköinen, nyökkäsin.

Heta oli vanha ystäväni opintojen alkuajoilta asti, samoin kuin Linda, jonka häitä juhlisimme viikon kuluttua. Aada, kolmas läheinen ystäväni, istui kasvot hehkuvina toisella puolella kabinettia ja leyhytteli itseään servetillä. Muut naiset olivat Lindan työkavereita ja naapureita, osan olin tavannut joskus ohimennen, mutta nimiä en juuri muistanut. Pari heistä oli järjestänyt tämän illan, ja Linda näytti viihtyvän.

–Sinä näytät söpöltä, Heta totesi. –Tuo pitsimyssy sopii sinulle.

Me olimme pukeutuneet pikkutytöiksi, ja ennen ravintolaan tuloa olimme kierrättäneet Lindaa Linnanmäellä. Olimme huvittava näky pikkumekoissamme ja polvisukissamme, hassunvärisissä kengissämme ja myssyissämme. Linda oli kirkunut kauhusta vuoristoradalla ja kaikissa kieppuvissa laitteissa. Hän oli kasvoiltaan välillä vihertävä, mutta piipahtaminen ravintolan terassilla oli palauttanut hänen voimansa ja taas mentiin. Meillä oli hauskaa, paljon hauskempaa kuin teini-ikäisillä pissiksillä, jotka katsoivat meitä nenänvarttaan pitkin. Väheksyntä ja sääli oli ollut käsin kosketeltavaa. Tuumasimme, että tytöt eivät tienneet, mitä heillä vielä oli elämässään edessä. Ehkä hyvä niin, sillä stripparin lähdettyä tunnelma alkoi lässähtää. Puhe kääntyi lapsiin ja joku toivotti Lindalle lykkyä vauvarintamalla. Linda punastui ja vilkaisimme Hetan kanssa toisiamme. Oliko Linda jo raskaana? Ei voinut olla, koska hän oli tyhjentänyt laseja reippaasti.

–Aikeissa on, Heta kuiskasi minulle. –Ei ole vaan tärpännyt vielä.

Uumoilin samaa ja toivoin, että asiasta ei jauhettaisi enempää. Olin allerginen vauvoille ja lapsille, en ollut koskaan ollut vauvakuumeen vallassa ja kiemurtelin pitkästymisestä, kun joku alkoi kuvailla odotustaan ja synnytystään sekä esitteli paksun pinkan valokuvia jälkeläisestään. Eniten minua otti päähän, jos minulle ruvettiin vihjailemaan, että en nuortuisi ja hälytyskellojen täytyi päristä jo usein korvieni välissä. Ne eivät pärisseet, mutta turha sitä oli selittää kenellekään.

–Minun pitää lähteä imettämään, Aada ilmoitti ja katsoi kännykkäänsä. –Mies tekstaa, että vauva on kitannut kaiken, mitä minä lypsin iltaa varten. Voi sitä pientä ahmattia!

Mitähän Aadan mies oli mahtanut kitata, kun oli holvannut maidon kanssa? Varmaan ohi pienokaisen suun. Olin ilkeä, mutta olin pannut merkille viime aikoina, että aina kun Aada oli jossain ilman lastaan, mies soitti pian ja väitti joutuneensa pulaan perillisensä kanssa. Aada lähti aina apuun, tunsi olevansa korvaamaton ja tärkeä, ja se näytti tekevän hänet onnelliseksi. Minua ei olisi tehnyt, mutta enhän minä onneksi joutuisikaan tuollaiseen tilanteeseen.

–Miten se sananlasku menikään? Heta kysyi minulta. –Kolmesti morsiusneitona, vaan ei koskaan morsiamena?

–Muistaakseni niin, nyökkäsin hänelle. –Meillä kahdella on edessä kova kisa. Kumpi jää soittelemaan lehdelle, sinä vai minä?

Olimme olleet reilu vuosi sitten Aadan häissä edustavana triona kermanvärisissä säädyllisissä mekoissa. Lindan häissä olisimme Hetan kanssa roosaan pukeutuneita ja malli oli edelleen klassinen. Täydennykseksi saisimme kaksi Lindan nuorta serkkutyttöä ja Aada seuraisi menoja kirkon penkiltä vauva sylissään.

–Verinen taisto morsiuskimpusta edessä, Heta vahvisti. –Minä hankin kunnon rakennekynnet sitä varten.

–Minä luovutan suosiolla, sanoin ja katsoin hänen sormiaan. Kynnet olivat jo nyt kuin petolinnulla.

–Turoko ei ehdi häihin? Heta kysyi.

Se oli kuin retorinen toteamus, enkä selittänyt Hetalle mitään. Minulla ei todellakaan ollut toivoa päästä morsiameksi lähiaikoina, sillä avomieheni matkusteli ympäri maailmaa koppakuoriaisten ja muiden hyönteisten perässä erilaisissa retkikunnissa. Hänen piti palata Etelä-Amerikasta jokin aika sitten, mutta tämänkertaisella retkikunnalla oli vaikeuksia tutkimuslupien kanssa. Ystäväni olivat tottuneet siihen, että edustin useimmiten yksin. Olin itsekin alkanut tottua, ja välillä säpsähdin ja mietin, oliko se merkki jostain.

–Miksi synkkä ilme? Linda lennähti luoksemme.

Lindalla oli suussaan iso tutti ja hän mässytti sitä antaumuksella. Unohdin ikävät asiat ja skoolasimme kuohuviinillä Lindan onneksi. Aada lähti vähän haikean näköisenä ja me muut siirryimme kabinetista ravintolan yökerhon puolelle. Herätimme hilpeää huomiota asiakkaissa ja suurin osa päätyi saman tien tanssimaan. Meno oli villiä ja katsoin vähän huolestuneena Lindaa, joka näytti ottavan kunnolla ilon irti viimeisestä naimattoman naisen illastaan. Hän uitti tuttiaan tanssittajiensa suussa ja imeskeli sitä sitten vihjailevan himokkaasti.

–Olisi pitänyt mennä gay-ravintolaan, Heta tuumasi minulle. –Olisi tanssittu omalla porukalla koko ajan. Tuolla menolla Linda saa herpeksen tai hammasmädän.

Virnistin Hetan puheille ja olin samaa mieltä. Aikuisen naisen tekemisiin ei kuitenkaan voinut puuttua. Linda ehtisi rauhoittua ennen häitä. Hän oli lentoemäntä, vaihtanut matematiikan opinnot parin vuoden jälkeen sinivalkoisiin siipiin eikä ollut katunut uranvaihdostaan. Hän lentäisi vielä pari kertaa Pekingiin ennen häitään ja toivoi tietenkin, että lennot eivät myöhästelisi ja hän ehtisi alttarille ajoissa. Sitten olisi vuorossa kuukauden häämatka Uuteen-Seelantiin. Hänen tuleva miehensä oli ehdottanut samoilulomaa Lapin tuntureilla, mutta Linda oli kieltäytynyt hyttysten ja muiden verenimijöiden vuoksi. Hän oli käskenyt minut vaikenemaan siitä, mitä ötököitä Uudessa-Seelannissa oli. En saisi kysyä Turolta, mihin heidän mahdollisesti pitäisi varautua. En ollutkaan kysynyt, sillä suurimman osan ajasta Turo oli ulottumattomissani sademetsässä. Silloin kun sain häneen yhteyden, oli paljon tärkeämpiäkin asioita puhuttavana kuin Lindan häämatka.

–Vielä pari viikkoa lomaa, Heta huokaisi.

Heta oli matematiikan opettaja yläasteella Espoon puolella. Hän asui Helsingin keskustassa Mannerheimintien varrella isoäitinsä omistamassa kaksiossa. Asunto oli tilava, mutta ison remontin tarpeessa. Isoäiti oli asunut jo vuosia palvelutalossa ja oli vuokrannut asunnon Hetalle. Tätä nykyä isoäiti oli vuodepotilaana sairasosastolla sydänvaivojen vuoksi ja hänen tilansa oli heikentynyt kevään aikana. Heta perisi asunnon ja hän oli jo alkanut katsella lehdistä vaihtoehtoja. Välillä hän oli lähdössä kokonaan pois pääkaupunkiseudulta, välillä taas pohti punais...