cover

Jukka M. Heikkilä

TYRANNI

Romaani

E-painos

E-painos Oy

Helsinki

Julkaisutiedot

Copyright © Jukka M. Heikkilä

Kannen maalaus Jan Heikkilä

Teoksen on ensimmäisen kerran julkaissut Werner Söderström Osakeyhtiö vuonna 1995.

ISBN 978-952-6613-03-1 (EPUB)

E-painos Oy 2012

www.e-painos.fi

Kaikki oikeudet pidätetään. All rights reserved.

Henkilöt

VELJEKSET

Epikydes

Hippokrates

 

HIERONIN SUKU

Hieronymos

Damarata

Adranodoros

Heraklia

Zoippos

 

KARTHAGOLAISET

Bomilkar

Hannibal

Hasdrubal

Himilko

 

MUUT SYRAKUSALAISET

Apollonides

Ariston

Arkhimedes

Berenike

Damippos

Filistio

Filodemos

Laodike

Lysistrata

Sosis

 

ROOMALAISET

Marcellus

 

NIMIÄ HISTORIASTA

Agathokles Syrakusan tyranni, vallassa 317–289 eKr.
Aleksanteri Suuri Makedonian kuningas, vallassa 336–323 eKr.
Dion Syrakusalainen valtiomies, vallassa 357–354 eKr.
Dionysios Suuri Syrakusan tyranni, vallassa 405–367 eKr.
Dionysios Nuorempi Syrakusan tyranni, vallassa 367–357 ja 346–344 eKr.
Hamilkar Barka Karthagolainen sotapäällikkö, Hannibalin isä, –228 eKr.
Hieron Syrakusan tyranni, vallassa 269–215 eKr.
Lutatius Roomalainen valtiomies, konsuli 242 eKr.
Pyrrhos Epeiroksen kuningas, sotaretkellä Sisiliassa 278–275 eKr.

 

AIKAPUITTEET

1. puunilaissota Rooman ja Karthagon välillä 264–241 eKr.

Lutatiuksen rauha 241 eKr.

2. puunilaissota alkaa, Hannibal marssii Alppien yli Italiaan 218 eKr.

Hannibal voittaa Cannaen taistelun 216 eKr.

Romaanin tapahtuma-aika: 215–212 eKr.

Syrakusan kartta

Syrakusan kartta

I

KUNINKAAN VARJOSSA

1. KIRJA

MAATTOMAT KULKIJAT

1

Hannibalin sokea silmä oli kuin irvokas kimppu kasvoille pysähtynyttä kuolemaa, mutta näkevässä silmässä lepatti yhä kirkkaana se leijonan liekki, joka oli kerran saanut meidät tarpomaan yli Alppien. Se oli kyltymätön koston roihu. Roomalaiset väittivät Hamilkarin sytyttäneen sen poikaansa kostonvalallaan, mutta me Karthagon leijonaa itse seuranneet emme halunneet moista uskoa. Ei mikään pelkkä kuolevaisten välinen vannoma olisi voinut antaa miehelle niin paljon voimaa ja päättäväisyyttä. Tuskin mikään isän ja pojan välinen sanailu kaukana menneisyydessä olisi voinut saada karaistuja sotajoukkoja seuraamaan kokematonta nuorukaista läpi tuntemattomien maiden ja mittaamattomien vaarojen, henkensä kaupalla uhmaamaan mahdollisen ja mahdottoman rajoja. Ja usein meille oli riittänyt Hannibalin leiskuva katse. Sellaisen liekin voi kuolevainen saada silmiinsä vain syntyessään.

Mutta toisesta silmästä kohtalo oli jo sammuttanut kaiken valon. Eikä kasvojen kalvakka kuulto enää vetänyt vertoja sille hohdolle, joka oli kerran saanut meidät kulkemaan yli lumisten huippujen. Enää nuo rauhattomasti nykivät huulet eivät lietsoneet samaa luottamusta kuin aikanaan kuunnellessamme lupauksia Rooman kukistumisesta. Cannaessa nuo kädet olivat tuntuneet välittävän jumalten viestejä, nyt ne näyttivät ihmisen käsiltä. Aika oli kolhinut Hannibalia pahemmin kuin roomalaiset.

Yllättävä kutsu sotapäällikköni eteen huolestutti minua. Vaitonaisilta saattajilta olin saanut tietää vain, että Hannibal oli ollut hyvin selväsanainen kutsunsa kiireellisyydestä. Eniten minua vaivasi se, että Karthagon leijonan eteen oli raahattu vain minut ja veljeni: siis armeijamme rohkeimmat ja taitavimmat soturit, ei muita.

Yritin kuumeisesti arvailla syytä kokoontumiseemme ja kävin mielessäni läpi retkemme monia vaiheita, jotka oli ollut syytä pitää salassa Hannibalilta. Olisiko hän saanut jotakin selville salaa myymistämme sotavangeista? Olisiko joku satamakaupungin kauppias lipsauttanut väärän sanan ylimääräisestä saaliistamme? Muistini sopukoissa kolkutti myös syömämme viimeinen elefantti, joka ei ollut taittanut jalkaansa, niin kuin olimme väittäneet. Kerta toisensa jälkeen valistin kuitenkin itseäni sillä, että kätemme olivat vapaat ja henkivartioston sotilaat olivat jääneet majan ulkopuolelle. Jos kutsu tiesi loppuamme, valmistelut eivät ainakaan antaneet siitä merkkiä.

”Kirotut roomalaiset!”

Hannibal rikkoi odottavan hiljaisuuden; hän puhui melkein kuin itsekseen.

”Cannaen jälkeen aloite on ollut kiistatta meidän, mutta mitä me olemme sillä saaneet aikaan? Olemme kahakoineet näyttävästi ja marssineet pitkin Italiaa, mutta mitä me olemme voittaneet? Meillä on voimaa pitää roomalaiset pelossa, mutta ei riittävää mahtia lyödä heitä. Missä armeijamme kulkee, voitto on meidän, mutta heti selkämme takana Rooman peto ryöstää työmme hedelmät. Roomalaiset ovat kuin Hydra, heidät voi lyödä hajalle vaikka kuinka moneen kertaan, mutta aina verisistä rippeistä nousee uusi armeija. Me voimme olla vain yhdessä paikassa kerrallaan, mutta roomalaiset ovat aina kaikkialla. Heidän legioonansa roikkuvat uskollisesti kannoillamme, mutta eivät vahingossakaan suostu taisteluun kanssamme kentällä; toisaalla he taas aina puuhastelevat neuvokkaasti ja ahkerasti. Italian liiton hajoamisesta ei näy merkkiäkään: roomalaiset valtaavat kaupunkeja takaisin nopeammin kuin me ehdimme vallata uusia ja niillä alueilla, joilla emme ole vielä käyneet, kaupungit ovat yhä sokean uskollisia Roomalle. Tunnumme olevan alituisessa liikkeessä, mutta tosiasiassa tilanne on armotta pysähtynyt paikoilleen.

”Tulimmeko me Italiaan vain nähdäksemme joukkojemme kuluvan vähitellen pois mitättömissä pikkukahakoissa? Onko meidän jätettävä Italia roomalaisille ja palattava tyhjin käsin kotiin? Valuvatko kalliit uhrauksemme hukkaan? Kuolivatko toverimme turhaan? Ovatko roomalaiset sittenkin meitä sitkeämpiä?”

Veljeni Hippokrates liikahteli kärsimättömänä ikään kuin innokkaana vastaamaan Hannibalin retorisiin kysymyksiin, mutta sisimmässään hänkin ymmärsi, ettei johtajamme kaivannut vastauksia. Meidän osamme oli kuunnella.

”Mitä meidän siis tulisi tehdä? Kutsua luoksemme apuvoimia ja piirityskalustoa Karthagosta? Mutta meillä ei ole turvallista yhteyttä Afrikkaan! Pyytää apuvoimia Hispaniasta? Mutta tie takanamme on suljettu! Huutaa Karthagon merivoimia tukemaan meitä? Mutta me emme hallitse yhtään kunnon satamaa Italiassa! Jumalien nimeen, mitä siis voimme enää tehdä?”

Hannibal huokaisi syvään ja katseli hetken maahan. Vähäisempi kuulija olisi saattanut luulla, että hän oli vajonnut toivottomuuteen. Mutta tunsin herrani liian hyvin: tämä masennuksen vuodatus oli paras tae siitä, että hyviä uutisia oli tulossa.

”Kolmena viimeisenä vuotena olemme monesti venyneet saavutuksiin, jotka ovat ylittäneet hurjimmatkin unelmamme. Olemme asettaneet rohkeudelle uudet mitat, mutta roomalaisten nujertamisesta emme voi vieläkään uneksia. Alppien ylityksellä saavuttamamme etu on kääntynyt paradoksiksi: saapumalla Rooman alueelle luulimme rikkovamme Italian liiton, mutta olemmekin itse tulleet eristetyiksi keskelle vihamielistä Italiaa! Me olemme kentällä voittamattomia, mutta voimattomina maiseman valtiaan puristuksessa, etäällä lönkyttelevän, mutta sitkeän suden vankeja. Uskolliset ystäväni, meidän on pakko avata yhteydet Karthagoon ja Hispaniaan, siinä on viimeinen toivomme!”

Hannibalin ääni värisi vaikuttavasti, ja tumma soturi tuntui vaipuvan hetkeksi ajatuksiinsa.

Minun ei edes tarvinnut nähdä veljeni kasvoja tietääkseni, että ainakin toinen kuulijoista oli sanoista haltioissaan, miltei leijui ilmassa outo kiilto silmissään. Minä olisin voinut selittää veljelleni samat asiat, mutta hän ei olisi siitä välittänyt. Nyt hän uhkui intoa, koska itse Hannibal halusi jakaa syvimmät tietonsa hänen kanssaan. Hän näytti valmiilta hyppäämään hevosen selkään ja ratsastamaan taisteluun, kunhan vain Hannibal osoittaisi suunnan.

”Mutta ehkäpä nyt tilaisuutemme on tullut!”

Hannibalin kasvoille levisi valoisa hymy. Henkäisin helpotuksesta: mitä tahansa hän meille aikoikin kertoa, se oli vihdoinkin tulossa.

”Syrakusa aikoo vaihtaa puolta!”

Kesti hetken, ennen kuin sanojen koko vavisuttava merkitys levisi tajuntaani.

”Hieronin kuolemasta on vasta pari kuukautta, mutta kaupunki on jo hylkäämässä vanhan liittolaisensa. Sisilian uskollinen ja uuttera vahtikoira on poissa. Uudet tuulet puhaltelevat. Syrakusan lähettiläät saapuivat tänään leiriimme mukanaan viesti uudelta kuninkaalta, Hieronymokselta: hän haluaa neuvotella kanssamme liitosta. Vallan perijä on hyvin nuori, vielä pelkkä lapsi, mutta ilmeisestikään kirottu Hieron ei saanut juurrutettua sokeaa uskollisuuttaan pojanpoikaansa. Kuningas näkee tilanteen uudessa valossa ja hakee paikkaansa vailla menneisyyden rasitteita: hän haluaa mittailla etujaan liitossa Karthagon kanssa. Viime vuodet ovat himmentäneet Rooman mainetta liittolaistensa suojelijana.

”Virallisesti Syrakusa on yhä Rooman liittolainen eikä Hieronymos ole vielä heittäytynyt syliimme, mutta tämä pyyntö neuvottelujen aloittamiseksi on kuin lupaileva porton katse. Sen takana on halua ja valmiutta, kunhan hinta on sopiva. Ja meillä on hyvinkin varaa luvata Hieronymokselle Sisiliasta pari kaupunkia, jotka eivät vielä edes ole meidän! Ystäväni, meidän on voitettava tämä liitto, sillä se vihdoin avaa meille kaipaamamme sillan Italian ja Afrikan välille.”

Hannibal piti lyhyen tauon ja tuijotti meitä silmiin vuoron perään. Jos olisimme olleet koiria, olisimme heiluttaneet häntää.

”Helleeni lapsikuningas on kuitenkin varsin epäluotettava liittolainen. Vaikka saisinkin houkuteltua pojan puolellemme, hän voi jo seuraavana päivänä pelästyä roomalaisten uhkailua tai muuten vain muuttaa mieltään. Jos sopimus syntyy, tarvitaan Syrakusaan jotakin, mikä varmistaa liiton kestävyyden. Haluaisin lähettää sinne vahvan varuskunnan, mutta kaikki miehet tarvitaan täällä. Karthagossa olisi joukkoja, mutta neuvostolla ei ole uskallusta ylittää merta roomalaisten ohi.”

Hannibal oli hetken vaiti. Olin seurannut häntä riittävän kauan arvatakseni tauon jälkeen seuraavat sanat.

”Onneksi minulla on teidät, Hippokrates ja Epikydes. Te olette oikeat miehet yhdistämään Syrakusan ja Karthagon voimat Roomaa vastaan. Olette syntyneet Karthagossa, mutta väitätte itseänne syrakusalaisiksi isoisänne vuoksi. Näytätte helleeneiltä, mutta ajattelette kunnon karthagolaisen tavoin. Olette osoittaneet poikkeuksellista urhe...