cover

Tero Laaksonen – Turkka Talonen

KAIKKIEN AIKOJEN LEIJONAJOUKKUE

E-painos

E-painos

Helsinki

Julkaisutiedot

Copyright © Tero Laaksonen ja Turkka Talonen 2010

Teos on sähköinen laitos painetusta kirjasta, jonka on vuonna 2010 julkaissut Oy European Kyusho Jitsu Tuite Ltd.

ISBN 978-952-6613-01-7 (EPUB)

E-painos Oy 2012

Kaikki oikeudet pidätetään. All rights reserved.

Sisällys

Kansi

Nimiö

Julkaisutiedot

Lukijalle

 

Parhaat Leijonat: Suomen kaikkien aikojen avauskentällinen

Valmentajien ehdottamat pelaajat

 

Kalervo Kummola

Kimmo Leinonen

 

Maalivahdit

Jarmo Myllys

Urpo Ylönen

 

Puolustajat

Ilpo Koskela

Timo Jutila

Pekka Marjamäki

Petteri Nummelin

Teppo Numminen

Pekka Rautakallio

Reijo Ruotsalainen

Kimmo Timonen

Hannu Virta

 

Hyökkääjät

Matti Hagman

Raimo Helminen

Sami Kapanen

Matti Keinonen

Veli-Pekka Ketola

Saku Koivu

Jari Kurri

Jere Lehtinen

Lasse Oksanen

Ville Peltonen

Teemu Selänne

Esa Tikkanen

 

Tekijöiden esittely

Lähdeteokset

Lukijalle

Kirjan synty sai alkunsa Tero Laaksosen mietittyä, minkälainen olisi Suomen kaikkien aikojen Leijonajoukkue. Asiaa pohdittuaan hän otti yhteyttä selostajiin Juha-Pekka Jaloon sekä Turkka Taloseen. Syntyi idea tehdä kirja.

Ongelmana oli miten valita joukkue. Lähes jokaisella lajia seuraavalla suomalaisella lienee oma näkemyksensä joukkueen kokoonpanosta. Yksi mahdollisuus olisi ollut kysyä mielipidettä kansalta. Pohdimme myös eri jääkiekkotoimittajien haastattelemista, mutta miten rajata valitsijat? Siihen ei löytynyt selkeää ja perusteltua tapaa.

Päädyimme viimein Juha-Pekka Jalon ehdotukseen valita listan tekijät Suomen A-maajoukkueen päävalmentajina toimineista. Pyysimme heitä nimeämään 1960–2010 pelanneista suomalaiskiekkoilijoista ihannejoukkueensa.

Yksitoista heistä lähti mielellään mukaan. Gustav Bubník, Seppo Liitsola, Kalevi Numminen, Lasse Heikkilä, Alpo Suhonen, Rauno Korpi, Pentti Matikainen, Curt Lindström, Hannu Aravirta, Erkka Westerlund ja Jukka Jalonen laativat kokoonpanot, joiden pohjalta kerättiin ”Kaikkien aikojen Leijonajoukkue”. Valinta syntyi kolmisen kuukautta kestäneen pohdintatyön tuloksena. Pyysimme nimeämään kaksi maalivahtia, kahdeksan puolustajaa sekä kaksitoista hyökkääjää.

Saimme kaikkiaan 7 maalivahdin, 20 puolustajan ja 33 hyökkääjän nimet, joiden perusteella valitsimme eniten ääniä saaneista pelaajista joukkueen.

Jalo joutui vetäytymään hankkeesta muiden kiireidensä vuoksi, mutta Laaksonen ja Talonen jatkoivat työtä. Teos valottaa suomalaisen jääkiekon historiaa aikalaisten kertomana. Haastattelunauhoja ja videomateriaalia kerääntyi kymmeniä tunteja ja ne ovat tulevaisuudessa tutkijoiden käytössä Suomen Jääkiekkomuseossa heidän niin halutessaan.

Tällä joukkueella ei ole valmentajia, joukkueenjohtajaa, lääkäriä eikä huoltajia – yksinkertaisesti siitä syystä, että selkeää näkemystä näiden tehtävien täyttäjistä ei ollut pelaajilla eikä valmentajilla.

Sen sijaan halusimme tuoda esiin jääkiekkoilumme voimahahmojen Kalervo Kummolan ja Kimmo Leinosen tarinat.

Aineiston keräämisessä oli melkoinen urakka. Kiitämme Suomen Jääkiekkoliittoa ja sen henkilökuntaa avusta, samoin kiitos Suomen Jääkiekkomuseolle ja etenkin Pekka Hellstenille arvokkaasta avusta. Teijo Nurmi on tehnyt suuren työn ”yleismies Jantusena”. Seppo Salminen vastasi kannen suunnittelusta, Kari Aartoma kielenhuollosta ja Mika Rantanen karikatyyrikuvista. Useat kirjan kuvista ovat Hannu Lindroosin, Bo Strandénin ja Ilkka Jaakolan käsialaa. Kiitos Kim Jarlakselle, Michael Brewerille, Iris Laaksoselle, Jussi Keinoselle ja kaikille kuviaan luovuttaneille sekä kirjassa mainostaneille yrityksille. Erityiskiitos Craig Campbellille, joka antoi materiaalia käyttöömme ja tilasi kirjamme Hockey Hall of Fame -jääkiekkomuseoon Torontoon.

Turussa marraskuussa 2010

Tero Laaksonen ja Turkka Talonen

Suomen kaikkien aikojen avauskentällinen

Valmentajien

maalivahti: Urpo Ylönen

puolustajat: Pekka Marjamäki, Teppo Numminen

hyökkääjät: Jari Kurri, Saku Koivu, Teemu Selänne

Pelaajien

maalivahti: Jarmo Myllys

puolustajat: Pekka Rautakallio, Teppo Numminen

hyökkääjät: Jari Kurri, Saku Koivu, Teemu Selänne

Jari Kurri valittiin yhtä ääntä lukuun ottamatta Suomen parhaaksi jääkiekkoilijaksi. Äänen häneltä vei pelaaja, jonka Jari valitsi omaan tähtiketjuunsa. Tiukka sentterikisa käytiin Matti Hagmanin, Veli-Pekka Ketolan ja Saku Koivun kesken. Puolustajista neljä olivat omassa luokassaan kaikki kahden äänen sisällä: Pekka Marjamäki, Teppo Numminen, Pekka Rautakallio ja Reijo Ruotsalainen.

Valmentajien papereissa kolme isä-poika paria oli lähellä mahtua joukkueeseen: Matti ja Niklas Hagman, Timo ja Petteri Nummelin sekä Esa ja Ville Peltonen.

Valmentajien ehdottamat pelaajat

Maalivahdit

Niklas Bäckström

Hannu Kamppuri

Miikka Kiprusoff

Jarmo Myllys

Jukka Tammi

Jorma Valtonen

Urpo Ylönen

Puolustajat

Kari Eloranta

Timo Jutila

Ilpo Koskela

Seppo Lindström

Jyrki Lumme

Esko Luostarinen

Pekka Marjamäki

Janne Niinimaa

Petteri Nummelin

Timo Nummelin

Teppo Numminen

Lalli Partinen

Juha Rantasila

Pekka Rautakallio

Heikki Riihiranta

Reijo Ruotsalainen

Sami Salo

Risto Siltanen

Kimmo Timonen

Hannu Virta

Hyökkääjät

Matti Hagman

Niklas Hagman

Yrjö Hakala

Raimo Helminen

Aarne Honkavaara

Esa Isaksson

Kari Jalonen

Martti Jarkko

Olli Jokinen

Sami Kapanen

Matti Keinonen

Esa Keskinen

Veli-Pekka Ketola

Raimo Kilpiö

Saku Koivu

Jari Kurri

Jere Lehtinen

Lauri Mononen

Matti Murto

Mika Nieminen

Janne Ojanen

Lasse Oksanen

Esa Peltonen

Jorma Peltonen

Ville Peltonen

Heino Pulli

Juha Riihijärvi

Christian Ruuttu

Teemu Selänne

Ilkka Sinisalo

Juhani Tamminen

Esa Tikkanen

Juhani Wahlsten

Kalervo Kummola

21.11.1945 Raisio

Tampere-talon kolmannessa kerroksessa, valoisassa kulmahuoneessa työskentelee Pohjoismaiden suurimman konsertti- ja kongressikeskuksen toimitusjohtaja Kalervo ”Kale” Kummola. Kummola lienee suurelle jääkiekkoa seuraavalle yleisölle tutumpi Suomen Jääkiekkoliiton puheenjohtajana. Toinen hänestä käytettävä kutsumanimi ”Rautakansleri” nousee esille aika ajoin lehdissä ja tuttavien puheissa.

”Lempinimen synnystä kiistelee tällä hetkellä kaksi henkilöä ja minulle on muodostunut sellainen käsitys, että ensimmäiseksi sitä käytti nykyisin eläkeläisenä vaikuttava olympiakomitean entinen valmennuspäällikkö Kalevi ”Kallu” Tuominen. Sain juuri vähän aikaa sitten käsiini Suomen Kuvalehden artikkelin vuodelta 1998, jossa nimen kerrotaan saaneen alkunsa Kallun toimesta. Vastaavasti Ilta-Sanomien myös eläkkeellä oleva toimittaja Timo Nyholm väittää käyttäneensä nimeä jo aikaisemmin omissa jutuissaan”, naurahtaa Kale asialle. ”Oma toimintatapani on tietysti ollut syy nimen syntyyn. Liigan alkuaikoina oli pakko hankkia ”jämiä” kaulukseen ja osoittaa, että olimme itsenäinen, toimiva organisaatio, jota ei kuka tahansa ohjaile ja tulihan siinä tietysti astuttua muutamille varpaille. Saattaa nimi kuvata omaa luonnettani, olen jo lapsesta asti ollut johtajatyyppi. Koulussa häärin kukkona tunkiolla muiden edessä ja halusin viedä asiat eteenpäin oman mieleni mukaan. Tärkeintä on kuitenkin pystyä tekemään päätöksiä. Eivät ne läheskään aina ole oikeita, mutta se on ainut tapa, millä asiat saadaan etenemään. Toisaalta ei pelkällä jyräämisellä kaikkia asioita voi ratkoa, täytyy omata kyky neuvotella ja sovitella.”

Australiaan, Kiekko-67:n peräsimestä Turun Palloseuran leipiin

”Meidän ukolla oli aina sellainen kaukomaan kaipuu, en oikein tiedä mistä se oli tarttunut. Hänellä oli ihan menestyvä firma, mutta isä päätti muuttaa maasta pois, teimme muuttokuorman ja matkasimme Australiaan. Lieneekö yksi lähtöä vauhdittanut tekijä itänaapurin pelko yöpakkashallitusten vuosilta? Isä oli sodan käynyt ja sukellusveneessä palvellut mies, joka ei luottanut Neuvostoliittoon. Asuimme Australiassa riittävän pitkän ajan, että opin kielen, mistä minulle koitui verraton apu tulevia tehtäviä ajatellen. Koulussa olin todella eloisa oppilas, joka vuosi luokan priimus, mutta vastaavasti sain jälki-istuntoa lähes päivittäin. Opettaja oli tosin niin fiksu, että pystyi erottamaan oppimisen ja muut vilkkaan pojan kohellukset toisistaan. Perheemme palasi joksikin aikaa Suomeen ja muun perheen lähtiessä takaisin jäin tänne armeijaan. Minun piti mennä perässä, mutta mielessä pyöri jalkapallo, jääkiekko, työ ja tulihan sitä mentyä kihloihinkin. Lähteminen venyi ja siirtyi, muita asioita kerääntyi ja lopulta juurruin Suomeen.”

Turussa on ollut 1900-luvulla useita seuroja kotimaisessa pääsarjassa jääkiekossa ja varsinkin jalkapallossa. ÅIFK oli ja on ruotsinkielisen turkulaisväestön lempilapsi ja useita vuosia sen toimintaa rahoitti P.C. Rettig & Co. Seuran kakkosjoukkueessa Kale pelasi nuoruudessaan jalkapalloa. ÅIFK oli mukana myös jääkiekossa ja nousi keväällä 1967 maakuntasarjasta silloiseen Suomi-sarjaan, joka oli maan toiseksi korkein sarjataso. Pelaajia kalasteltiin paikallisista seuroista, Turun Tovereista ja Palloseurasta, jotta joukkueella olisi mahdollisuus menestyä. Kuusi pelaajaa oli siirtymässä Tovereista IFK:hon, mutta TuTo asetti heille karanteenin ja rupesi pyytämään kavereista maksua.

”Gilbert von Rettig, joka oli 1980-luvulla useina vuosina Suomen rikkain ihminen, ilmoitti, että me emme tule maksamaan työväenseura Tovereille ainuttakaan markkaa karanteenimaksuja pelaajista ja lopetti samalla jääkiekkojoukkueen. Nousu oli pedattu pitkälti siirtyjien varaan ja pohja lähti alta. Silloin päätettiin perustaa uusi jääkiekkoseura Turkuun, perustamiskokous oli Saukko-baarissa ja seuran nimeksi tuli Kiekko-67. Minut valittiin tuoreen seuran puheenjohtajaksi ja seuraavana päivänä muistaakseni täytin peräti 22 vuotta ja Turun Sanomissa raportoitiin asiasta edellisellä viikolla otetun kuvan kanssa. Kannattamani Turun Korpit hävisi yhdellä äänellä nimikilpailun ja Martinin Hassen ansiosta äänestys ratkesi. Hän ei suostunut pelaamaan sen nimisessä porukassa. Mietin ja näin silmissäni jo silloin, miten hienoja otsikoita olisi saatu korpit sanasta: Korpit raatelivat Tepsin, Korpit tekivät uuden pesän Mestaruussarjaan, Korpit nokkivat vastustajan silpuksi…

Nousimme jääkiekon pääsarjaan kaudeksi 1970–1971 ja ensimmäinen ottelu oli maajoukkuemiehiä vilisevää HJK:ta vastaan Kupittaalla. Johdimme tiukkaa peliä 1–0 hyvin pitkään, mutta 1–2 tappio siitä loppujen lopuksi tuli. Voitimme kolme ottelua peräkkäin, mm. TPS:ää ja KooVeetä vastaan. Koko kaudella saimme kuusi pistettä ja ne saalistettiin syksyllä. Lopuista peleistä tuli turpiin, välillä tiukoissa taistoissa. Putosimme sarjasta ja sen jälkeen Kiekko-67 ei noussut enää pääsarjaan.

Juhani ”Juuso” Wahlsten otti vastatakseen TPS:n valmennuksesta, näki nuoren, innostuneen kaverin ja otti minuun yhteyttä. Juuso puhui TPS:n puheenjohtajan Erkki Tannisen ympäri ja tehtiin eräänlainen fuusio TPS:n ja Kiekon välillä. Sopimus oli niitä ensimmäisiä farmisopimuksia ja minä siirryin vetämään Tepsiä.

Muistan hyvin, kun olin Turun Urheilutoimittajien tapahtumassa TPS:n Ruissalon majalla saunomassa. Kirjoitin silloin juttuja Ilta-Sanomiin. Illan isäntänä oli Erkki Tanninen ja kävin esittäytymässä hänelle kertoen olevani Kalervo Kummola, Kiekko-67:n puheenjohtaja. Eki tokaisi siihen, että onko sellainen seura olemassa. Silloin totesin, että haista p…a ja iso sellainen. Episodin jälkeen meistä tuli Ekin kanssa ihan hyvät kaverit.

Toimin vielä Unilever Finland Oy:n palveluksessa kun perustimme urheilukauppa Spoman ja haimme suurta kauppaa, kaikkien aikojen huikeinta juttua. Neuvottelimme Jääkiekkoliiton kanssa sopimuksen 300 000 jääkiekkoaiheisen palapelin tekemisestä. Niihin oli kuvattu maajoukkueen pelaajat ja niitä näkee aina silloin tällöin vielä liikenteessä. Tampereen Uusi Kivipaino valmisti ne kaikki ja huonoksi onneksemme tuotevalvonta petti pahemman kerran. Tuotantovaiheessa leikkurin terä oli tylsä eikä mennyt leikatessa kunnolla läpi. Paloja irrotettaessa ne repeilivät ja jouduimme vetämään suurimman osan pois markkinoilta. Onneksi Rautakirja tuli apuun osallistuen kustannuksiin ja pääsimme omillemme. Spoma jäi osaltani sivujuonteeksi ja siirryin Turun Palloseuran markkinointiin päätoimisesti.”

SM-liiga syntyy

SM-liigan perustamisesta oli vuosien varrella puhuttu jo jonkin aikaa. Jääkiekkoliitto eli murrosvaiheessa ja sen jäsenten intressit olivat erilaiset. Jokaisella seuralla oli yksi ääni päätöksiä tehtäessä. Tilanne alkoi muodostua isojen seurojen mielestä kestämättömäksi.

”Liittokokouksia oli 1970-luvun alussa kaksi vuodessa ja keväällä päätettiin, millainen sarjamuoto olisi seuraavalla kaudella. Tampereen yliopistolla oli 1970 toukokuussa liittokokous, jossa päätettiin ainutlaatuisesta systeemistä, jossa kuusi seuraa jatkaa pelaamista mestaruudesta helmikuun jälkeen ja lopuilla pelit päättyvät. Samaan aikaan olimme elvyttämässä mestaruussarjajoukkueiden kanssa Sarjaseurat-nimistä yhteenliittymää vastavoimaksi Jääkiekkoliitolle, sillä se ei ottanut kuuleviin korviinsa meidän näkemystämme. Esimerkkinä huonoista ratkaisuista voidaan pitää liigan perustamisen aikana päätöstä, missä hyvin tasaisesta 10 joukkueen Mestaruussarjasta putoaa suoraan kaksi joukkuetta ja kaksi uutta nousee tilalle perustettavaan SM-liigaan. Sarja oli silloin hyvä ja tasainen, mutta TuTo ja SaiPa putosivat. Selkeästi huonommat joukkueet Vaasan Sport ja Forssan Palloseura nousivat tilalle.

Hölmöily johti siihen, että Lappeenrannan liittokokouksessa 1974 koko sarjaseurojen porukka marssi kesken kaiken ulos ja tästä osittain johtuen alkoi jonkunlainen järjen valo vilkahdella liitossa. Harry Lindblad oli jäämässä pois sen johdosta ja päätettiin hankkia ulkopuolinen konsultti tekemään organisaatiomuutosta. Palkattiin Vihurikosken ex-toimitusjohtaja Markku Mäenpää ja hänen apulaisekseen Pekka Juutilainen, joka tunnetaan paremmin Suomen maajoukkueesta 800 metrin juoksijana. Koko organisaatio myllättiin, muutoksia tuli ja perustettiin liittovaltuusto. Kokoukset päätettiin pitää vain joka kolmas vuosi ja koottiin huippukiekon työryhmä: Göran Stubb, Seppo Helle, Erkki Turunen Lappeenrannasta sekä allekirjoittanut. Konsultin kanssa kehittelimme yhdessä liigamallin ja SM-liiga perustettiin keväällä 1975.”

Ensiaskeleet

Kymmenen joukkueen sarjana aloitettiin ja piti hakea toimitusjohtaja ja tukikohta. Tampere oli siihen aikaan selkeä valinta liigan kotikaupungiksi, mutta toimitusjohtajasta neuvoteltiin.

”Helsingin suunnalla voimahahmo Aimo Mäkinen ja HIFK olivat selkeästi liputtamassa Göran Stubbin puolesta. Muut seurat pitivät oman kokouksensa, jossa en ollut läsnä, lähinnä tamperelaisten, raumalaisten ja porilaisten voimin ja heidän tavoitteenaan oli minun saaminen johtoon. Asiasta soitettiin ja tiedusteltiin halukkuuttani. Halusin pari päivää miettimisaikaa. Olin monesti tuuminut, että jos Turusta pitää jonnekin Suomessa muuttaa, ainoa paikka on Helsinki. Jääkiekko poltti voimakkaasti suonissani, päätin ottaa tarjouksen vastaan sekä siirtyä Tampereelle ja täytyy sanoa etten ole muuttoani katunut.”

Uusi sarja toi mukanaan muutoksia totuttuihin käytäntöihin; ensimmäistä kertaa suomalaisessa palloilussa pelattiin pudotuspelit.

”Liigan perustamisen aikana oli päätetty pudotuspeleistä, mutta niitä haluttiin siirtää vuodella eteenpäin, koska 1976 oli sekä olympialaiset että MM-kisat. Runnoin väkisin läpi niiden pelaamisen, tosin vielä pienimuotoisena neljän joukkueen kesken, paras kolmesta periaatteella.”

SM-liigan ja muiden jääkiekkoseurojen sekä liiton yhteistyö ei kuitenkaan vielä tuossa vaiheessa ollut pelkkää auvoista yhdessäoloa.

”Teuvo Holopainen oli Jääkiekkoliiton vt. toiminnanjohtaja 1975 ja hän oli sopinut maajoukkueelle syksyksi kaksi harjoitusottelua Itä-Saksaa vastaan. Soitin Teuvolle ja kysyin, millä porukalla he aikoivat ottelut pelata. Sarja alkoi saman viikon sunnuntaina eikä yksikään liigapelaaja lähtenyt Itä-Saksaan. Maaottelut jouduttiin peruuttamaan. Liigan avaus oli mielestäni tärkeämpi asia. Sarjan piti saada arvostusta ja tämä oli yksi koetinkivi pitkällä aikavälillä. Samana vuonna olivat myös Innsbruckin olympialaiset sekä Katowicen MM-kisat Puolassa. Maajoukkueen valmentajan Seppo ”Kimi” Liitsolan ja pelaajien välit olivat erittäin tulehtuneet ja kaikenlaisia juttuja tuli korviimme näistä asioista. Olin liittohallituksessa liigan mandaatilla ja ehdotin Liitsolalle lopputiliä tai siirtämistä muihin tehtäviin. Asiasta äänestettiin, ehdotukseni hävisi äänin 3–4 ja Kimi sai jatkaa. Pelaajat kuitenkin nousivat kapinaan ja tamperelaiset, turkulaiset ja raumalaiset halusivat jäädä pois tulevista kisoista. HIFK:n pelaajat olivat mukana lojaalisuudesta Liitsolaa kohtaan ja joitakin kiekkoilijoita muualta lähti mukaan Puolaan, kuten Nummelinin Timo Turusta ja Vehmasen Jorma Raumalta.

Me SM-liigassa emme olleet kovin pahoillamme syntyneestä tilanteesta ja näin jälkeenpäin arvioiden toimissamme oli ripaus lapsellisuutta. A-sarjapaikka kuitenkin säilyi voitolla Itä-Saksasta ja sen jälkeen otettiin uudelleen esiin Liitsolan jatkaminen maajoukkueen valmentajana. Puheenjohtaja Väinö Lassila käänsi kelkkansa edellisestä äänestyksestä ja äänin 4–3 Kimi sai potkut. Lasse Heikkilä valittiin A-maajoukkueen valmentajaksi ja hän vastaavasti jätti joukkueestaan pois mm. Seppo Lindströmin, Urpo Ylösen, Pekka Marjamäen ja Martti Jarkon. Uusi valmentaja teki virheen juuri kun kaiken piti alkaa puhtaalta pöydältä ja tapaus herätti pahaa verta joissakin pelaajissa. Pertti ”Pedro” Valkeapää, joka oli valittu joukkueeseen, tuli palaveriin ja ilmoitti suoraan ettei hän tule pelaamaan kokoonpanossa. Pedron mielestä Seppo Lindströmin jättäminen joukkueen ulkopuolelle oli verrattavissa rakennustyömaalla pääluottamusmiehelle annettuihin potkuihin. Kantansa ilmaistuaan hän kääntyi ympäri ja poistui paikalta.”

Sarjan kulminaatiopisteet

”Alusta asti katsojaluvut olivat liigassa hyvät, pohjaa oli rakennettu jo 60-luvulta lähtien ja varsinaisia yleisöpiikkejä ei kausien osalta huomannut. Toki Hartwall Areenan valmistuminen näkyi hetkellisesti jossain vaiheessa, mutta katsojalukujen kasvu oli tasaista. Yksittäisissä otteluissa oli tietysti eroja. Syksyllä 1976 Kupittaalla kohtasivat TPS ja HIFK ja siihen otteluun myytiin varmasti yli 10 000 lippua, saattoi olla jopa 12 000. Edesmennyt Aulis Virtanen kuulutti: ’tiivistäkää, tiivistäkää’. Ihmiset seisoivat toistensa varpailla. Hetkellinen ahneus valitettavasti iski hieman takaisin loppukauden aikana ja osa ihmisistä jäi kotiin.

Selkeä kulminaatiopiste oli omat MM-kisat 1982, yritimme parhaamme sekä panostimme niihin. Pyrimme tekemään kaikkien potentiaalisten pelaajien kanssa sopimuksen heidän pelaamisestaan Suomen riveissä. Hankkeemme ei onnistunut täysin, Kurrin Jari ei suostunut antamaan sitoumusta ja valitettavasti muutama muu pelaaja sopimuksesta huolimatta siirtyi ulkomaille. Tärkeintä kuitenkin oli, että 1980 syksyllä kiersimme Kalevi ”Kallu” Nummisen ja Kimi Liitsolan kanssa lähes matkasaarnaajien tavoin puhumassa puoliammattilaisuuden sekä ammattilaisuuden puolesta. Asian perille menemiseksi kolusimme kaikki seurat kahteen kertaan ja viestimme oli, että amatööritouhu on tullut tiensä päähän.

Pelaajat kävivät lähes poikkeuksetta siviilityössä ja iltaisin treenattiin. Oli päästävä harjoituksiin kahdesti päivässä. Sanoma rupesi menemään perille kovalla pänttäämisellä ja seurat palkkasivat päätoimisia työntekijöitä. Markkinointia tehostettiin, ammattimainen asenne tuli vallalle. Enää ei puuhasteltu oman toimen ohella. Kimi taisi lähteä ulkomaille ja jäimme Kallun kanssa kahdestaan viemään asiaa eteenpäin. Projekti oli pitkä, reilun vuosikymmenen mittainen. Alkutaivalta haittasi muutaman vuoden ajan tietynlainen takametsien miesten rintama. Takavuosina hävettiin, jollei jääkiekkoilijalla ollut siviilityötä. Muistan tarinan 70-luvun alkupuolelta kun kadunmies Hesassa kysyi toiselta: ’Tiedätkö mitä Lauri Mononen tekee työkseen?’ Kun kaveri ei tiennyt, niin kysyjä vastasi: ’Ei mitään’. Kysyjä heti perään: ’No tiedätkö sitten mitä Seppo Repo tekee työkseen?’ Kysyjä ei saanut vastausta, joten hän kertoi Revon auttavan Monosta. Jääkiekkoilua ei kansan syvissä riveissä arvostettu ammattina ja pelkkänä kiekkoilijana olit toisen luokan kansalainen. Niin ne ajat muuttuvat”, naurahtaa Kale.

Jääkiekon pääsarja kasvoi ja kukoisti. Halleja korjattiin ja uusia entistä hienompia peliareenoja rakennettiin. Katsojamäärät nousivat ja ottelujen määrää lisättiin. Palkkiot kohosivat, hallien ravintoloiden tarjontaa monipuolistettiin ja liikevaihto kasvoi koko liigalla. Vuoden 1995 Suomen MM-kultamitalin jälkeen jääkiekko otti paalupaikan suomalaisessa urheilussa. Kaikesta tästä hyvästä huolimatta ajauduttiin talouden osalta tilanteeseen, jossa oli pakko keksiä uusia keinoja kulujen rajoittamiseksi. Taloudellinen kilpailu seurojen välillä oli saatava aisoihin ja sarja päätettiin sulkea kolmen vuoden ajaksi.

”Liigan sulkemisella oli ihan hyvä tarkoitus, toimenpiteellä pyrittiin saamaan pelaajapalkkiot kuriin. Samalla haluttiin karsia turhat luulot nousun osalta seuroilta, joilla ei siihen ollut käytännössä todellista pohjaa. Näin jälkeenpäin ajatellen, vaikka itse olin päätöstä puoltamassa ja tekemässä, lopputulos ei ollut kovinkaan hyvä. Sulkeminen oli suoranainen moka, koska toiminnat seurojen sisällä eivät muuttuneet. Mahdollisesti ensimmäinen virhe tehtiin siinä, kun lahtelaisen Pelicansin annettiin jäädä vaikeuksistaan huolimatta sarjaan. Kärppien voitettua karsinnat oli myös oululaiset nostettava mukaan ja joukkueiden määrä on nykyisin liian suuri. Suomessa riittäisi pääsarjaan vallan hyvin 12 seuraa ja samalla Mestiksen elinvoimaisuus pysyisi parempana. Alun pitäen liigan piti olla suljettuna vain kolme vuotta; Urpo Helkovaaran kanssa otin tästä asiasta yhteen aika ajoin. Hänellä oli vain yksi oppi. Muuten olemme hyviä kavereita, mutta tämän asian osalta Upi oli täysi jääräpää. En halunnut silloin ryhtyä riitelemään asiasta, vaikka näkemyksemme erosivat täysin.

Seurapomoille oma joukkue on kaikki kaikessa, eletään kädestä suuhun kvartaalitaloudessa, eikä nähdä pienimmässäkään mittakaavassa suomalaisen jääkiekkoilun kokonaisuutta. Tällä hetkellä ainoat, jotka tässä systeemissä tienaavat, ovat pelaaja-agentit sekä pelaajat, ikävä kyllä. Heti kun talous on hieman paremmassa kunnossa, maksetaan taas lisää pelaajille. Palkkakatosta on puhuttu joka vuosi, mutta aina löytyy joku, joka vetää välistä. Yksimielisyyttä ei saavuteta seurojen kesken, mikä on pelaajien etu. Varmaan jos rahaa löytyisi lisää, ruvettaisiin kilpailemaan KHL:n tai NHL:n kanssa palkoista. Toivoisin seurapomojen näkevän kokonaisuuden ja tukevan sitä. Pelkästään Mestiksen hyödyntäminen olisi hyvä askel palkkioiden kurissa pitämiseksi. Jotkut seurat osaavat hyödyntää sarjaa, mutteivät kaikki. Loppujen lopuksi se on kaikkein halvinta pelaajatuotantoa ja luulisi Mestiksen toimintaedellytysten takaamisen olevan lähellä liigapomojen sydäntä. Lahjakkaiden nuorten kouluttaminen liigapelaajiksi käy nykyisin parhaiten ja halvimmin juuri tämän sarjan kautta. A-juniorin nostaminen suoraan edustusjoukkueeseen on nykyisin aika harvinaista ja liian iso askel, huippulahjakkuudet ovat tietysti erikseen.”

Suomalaisen jääkiekon kansainvälistyminen

SM-liiga näki päivänvalon aikana, jolloin Suomessa ei kovinkaan paljon vielä tiedetty maailman muista jääkiekkoliigoista. Olettamuksia, arvailuja ja toisen käden tietoa oli saatu NHL:stä. Ruotsin Elitserien oli perustettu vuotta aikaisemmin ja itänaapurin sarjoja tunnettiin todella vähän. Suurelle yleisölle tuntui riittävän kotimainen sarja sekä jokavuotiset MM-kisat.

”Ottaessani vastaan toimitusjohtajan tehtävät olin asettanut ehdoksi Suomen mandaattipaikkaa kansainvälisessä jääkiekkoliitossa. Sitä kautta aukesi mahdollisuus laajempiin kuvioihin ja itselleni oli muodostunut visio, että jääkiekon kehityksen suunta tulee vääjäämättä olemaan kansainvälisessä toiminnassa. Ajan hengessä suunta oli länteen.

Olimme Juuso Wahlstenin kanssa 1971 ensimmäistä kertaa New Yorkissa katsomassa loppuottelua Rangers vastaan Boston Bruins. Lähtiessä ottelulippujen piti olla kunnossa, mutta päästyämme perille Yhdysvaltoihin Finnairin päällikkö tuli kentälle ja ilmoitti: ’Sorry vaan kundit, tikettejä ei ole saatu hankittua’. Siitä paikasta marssimme NHL:n varapresidentin juttusille, esittelimme itsemme ja tiedustelimme löytyisikö lippuja finaaliin. Vastaus oli suora: ’Vaikka oma äitini soittaisi, niin yhtään tikettiä ei ole vapaana, mutta yleensä joku kausikorttilainen jättää oikeutensa lippuun lunastamatta ja sitä kautta yritämme auttaa’. Yöllä soi puhelin huoneessamme ja ilmoitettiin, että pääsemme kahteen matsiin.

Minulle kynnys kansainväliseen toimintaan oli aika matala. Kielitaitoni oli kunnossa kiitos Australian vuosieni. Ennen liigatehtäviä jouduin paljon tekemisiin ruotsalaisten seurojen kanssa ja olin hankkinut Neuvostoliitosta Suomeen joukkueita. Ensi työkseni organisoin ottelut, jossa miteltiin Pohjolan mestaruudesta. Kaksi parasta joukkuetta Ruotsista ja Suomesta pelasivat keskenään. Meillä oli paljon yhteistyötä ruotsalaisten kanssa ja järjestin seuroille harjoitusotteluita heitä vastaan.

Aloin pitää yhteyttä WHA:n pääkonttoriin ja tein jenkkien kanssa sopimuksen siirtokorvauksista. Maksuista sovittiin myös 1981 NHL:n kanssa. Diili kesti aina 1990-luvun loppupuolelle asti, jolloin kansainvälinen jääkiekkoliitto teki asiassa yhtenäisen sopimuksen. Suomi oli siihen asti ainut eurooppalainen maa, jolla oli siirtokorvaussopimus WHA:n ja NHL:n kanssa.

Liigan toimitusjohtajana järjestin kansainvälisiä harjoitusotteluja ja Winnipeg Jets oli ensimmäinen WHA-joukkue, joka pelasi Suomessa. Myös Edmonton Oilers teki täällä kiertueen. Muistan hyvin, kun Glen Sather tuli Wienissä esittäytymään ja kysyi onko Edmonton Oilersin mahdollista saapua pelikiertueelle Suomeen. Sanoin että totta kai, mutta vasta vuoden päästä. NHL-joukkueiden kanssa sovin vierailuista, Washington Capitals pelasi Oulussa ja New York Rangers oli vastaavasti HIFK:n vieraana.

Ainoastaan HIFK oli siihen aikaan omillaan ulkomaisten kontaktien osalta. Kaikkien muiden liigaseurojen osalta olin rakentamassa kansainvälisiä otteluja sekä hankkimassa myös siirtokorvauksia muille maille siirtyvistä pelaajista. Neuvottelin sopimuksia aika monen seuran puolesta. Suomalaisia pelaajia siirtyi Ruotsiin ja pidin huolta, että summat olivat riittävät. Arto Sirviöstä saimme 550 000 markkaa hänen siirtyessään Jokereista Mora IK:n joukkueeseen 80-luvun alussa. Kun kysyin alan ihmisiltä mitä Artosta saatiin, veikkaukset liikkuivat 30 000–100 000 markkaan ja kavereiden silmät pyörähtivät päässä, kun paljastin saadun korvauksen, mikä oli iso raha tuohon aikaan.

Kansainvälisen jääkiekkoliiton osalta Günther Sabetzkilla oli pitkään välit poikki Pohjois-Amerikkaan ja hän alkoi lämmitellä niitä Kanadaan päin. Ensimmäinen Canada Cup päätettiin pelata 1976 ja neuvottelut käytännön asioista aloitettiin marraskuussa 1975. Pidin tarkalleen huolen siitä, että olin mukana näissä tapaamisissa. Siellä sain kontaktin kaikkiin tärkeisiin vaikuttajiin kuten promoottori Alan Eaglesoniin, jonka vaikutusvalta silloisessa Kanadassa oli vähintään pääministerin tasoa, tosin hänen uransa päättyi myöhemmin varsin rumasti.

WHA-joukkueista Phoenix Roadrunners piti 1976 treenileiriään Tampereella ja pelasi kymmenkunta harjoitusottelua. Varsin suomalaispitoisessa joukkueessa kiekkoili sen ajan isoja suomalaisnimiä: Seppo Repo, Pekka Rautakallio, Lauri Mononen ja Juhani Tamminen. Muitakin suomalaisia pelaajia kävi näyttämässä taitojaan ja ainakin Pekka Laksola, Seppo Ahokainen, Kari Makkonen sekä Juhani Wallenius kävivät training campilla. Lopetettuani liigan tehtävissä kansainvälinen toiminta ei valitettavasti pyörinyt enää samalla tasolla.”

Siirtyminen bisnesmaailmaan

Suomalaisessa mediakentässä toiminta vilkastui 1980-luvulla. Paljon oli käyty keskustelua eri kabineteissa kun maahan haluttiin perustaa uusi, erillinen TV-kanava kaupalliselle toimijalle. MTV 3:lla oli lähetysaikaa Ylen kahdella kanavalla 22 tuntia, mutta oman kanavan myötä sitä tuli kolmannes lisää. Samalla lisääntyi tarve myös kotimaisen ja itse tuotetun ohjelman saamiseksi.

”Perustimme VIP Visionin ja iskimme syntyneeseen markkinarakoon kiinni. Veljeni Ari sekä ohjaajaguru Jarmo Porola saivat puhuttua minut mukaan tähän projektiin. Ohjelmia tuotettiin muutama vuosi viihteestä urheiluun ja vähän muutakin, olimme kolmosen hovihankkijoita.”

Kummola on menettänyt sydämensä jääkiekolle ja tuskin ketään yllätti tieto siitä, että Kale oli jälleen mukana suomalaisessa kiekossa, nyt yhtenä Jokereiden omistajista.

”Kun lopetin liigassa kesällä 1987, olin jo silloin kiinnostunut Jokereista. Seura oli erityisen rakas, sillä käytin paljon aikaa sen asioiden selvittämiseen. Aimo Mäkinen hääri tavalla jolla ”tulipaloja” syttyi jatkuvasti ja sain sammutella niitä. Mäkisen jälkeenkin oli vaikeaa ja joukkue putosi sarjasta. Halusin kuitenkin antaa hieman pölyn laskeutua, ottaa aikalisän ja etäisyyttä. Palasin Jokeri-mietteisiini uudelleen seuraavana talvena, kun näin Tampereella seuran A-junioreiden voittavan SM-kultaa. Se oli loistava joukkue, sellaista määrää lahjakkuutta ei ollut nähty aikoihin: Teemu Selänne, Keijo Säilynoja, Waltteri Immonen, Markus Ketterer, Mika Strömberg ja monia muita. Miesten joukkue pelasi divarissa ja majaili keväällä sijalla seitsemän. Nuoret lupaukset olivat lähdössä, asia päätettiin estää ja ottaa koko seura haltuun. Tavoitteenamme oli saada suomenkielinen joukkue jääkiekon pääsarjaan Helsingissä. Maksoimme Jokereista muutama sata tonnia. Tuolloin pelaajilla oli karanteenit ja pahimmillaan jouduimme maksamaan 400 000–500 000 markkaa pelaajasta. Koska summaa ei voitu lisätä taseeseen, niin se näytti kirjanpidollisesti huonolta. Helpottaaksemme tilannetta laskimme liikkeelle kahden miljoonan osakeannin. Jouduimme merkitsemään siitä itsellemme 1 100 000 markan edestä, koska kauppa ei käynyt odotusten mukaan. Kun vielä tähän lisättiin myyntisopimus 25 % palkkiolla edellisille omistajille koko annista, tilanne näytti huolestuttavalta ja palkkiosta kinattiin toista vuotta, kunnes molempien osapuolien hyväksymä ratkaisu saatiin aikaiseksi. Tapasin Hjalliksen...