Kansi

Nimiö

Tekijänoikeudet

Ruotsinkielinen alkuteos

Nya röster sjunger samma sånger och andra krönikor 1985–2010

Published by agreement with Salomonsson Agency

Suomenkielinen laitos © Kustannusosakeyhtiö Otava

Kansi: Jaakko Ollikainen

Kannen kuva: Annika Marklund

Tämä on Kustannusosakeyhtiö Otavan vuonna 2012 ensimmäistä kertaa painettuna laitoksena julkaiseman teoksen sähkökirjalaitos.

Teoksen sähköinen jakelu ja osittainenkin kopiointi muuhun kuin lain sallimaan yksityiseen käyttöön ilman tekijänoikeudenhaltijan lupaa on korvaus- ja rangaistusvastuun uhalla kielletty.

ISBN 978-951-1-26382-1

Kustannusosakeyhtiö Otava 2012

Alkusanat

Liza Marklundin nimi tunnettiin Ruotsin mediapiireissä jo 80-luvun lopulla, jolloin hän haki toimittajaksi Arbetaren-lehteen.

Hän oli valmis pudottamaan palkkatasoaan huomattavasti päästäkseen kokeeksi töihin pieneen toimitukseen. Me syndikalistisessa pikku Arbetarenissa, missä olin silloin kulttuuritoimittajana, olimme yhtä uteliaita tutustumaan häneen kuin hän meihin.

Kokeilu onnistui hyvin. Me pidimme hänestä ja hän tuntui pitävän meistä. Muistan vieläkin miten innostuneita me kaikki olimme, kun Liza kirjoitti kerran Tukholman pornoteollisuudesta ja minä samassa numerossa Ruotsin aatelistosta. Arbetarenissa piti pystyä tarkastelemaan kaikkia, ylhäisistä alhaisiin!

Hän kirjoitti hyviä dekkareita, niin hyviä, että eräässä arvostelussa vertasin häntä perustellusti yhdysvaltalaiseen kirjailijaan Sara Paretskyyn. Molemmat käyttävät taitavasti dekkarimuotoa rankkaan yhteiskuntakritiikkiin.

Naisiin kohdistuvaa väkivaltaa hän käsittelee myös niissä kirjoissaan, jotka eivät ole rikosromaaneja.

Arbetarenissa hän oli yksi meistä. Samalla me kaikki toiset taisimme tuntea, että hänellä oli harvinaisia lahjoja ja voimakas sisäinen palo. Kukapa voisi kuvailla tätä sisäistä paloa paremmin kuin hän itse kolumninsa ”Ainutlaatuinen tilaisuus – tartu siihen!” ingressissä Expressenissä vaalipäivänä 2006:

–Minulla on suorastaan naurettavan herkkä oikeudentunto… Jos vain olisin uskaltanut, olisin ryhtynyt poliitikoksi, mutta olen aivan liian arka ja heikko.

Arkuus ja heikkous on inhimillistä, mutta en usko että hän olisi päässyt toteuttamaan lahjojaan parhaalla mahdollisella tavalla poliittisten kompromissien maailmassa.

Lukiessani tähän kirjaan koottuja kolumneja huomaan, miten kiihkeästi hän aina palaa tiettyihin aiheisiin, kuten naisiin kohdistuvaan väkivaltaan ja oikeusvaltiomme toisinaan kauhistuttaviin epäkohtiin.

Kaikki ei kuitenkaan ole yönmustaa. Uusi alku on mahdollinen, niin kuin hän kirjoittaa kolumnissaan ”Pitkän yön matka aamuun”. Siinä hän kuvailee naista, joka viranomaisten auttamishaluttomuudesta huolimatta onnistui jättämään kaiken tuhoisan taakseen:

–Uusi alku on mahdollinen. Olipa elämä miten kurjaa tahansa, melkein aina on mahdollista jättää se taakse ja saada uusi elämä.

En usko Liza Marklundin jatkossakaan jättävän julmaa todellisuutta rauhaan. Siihen hänen oikeudentuntonsa on aivan liian vahva.

Ahto Uisk

Uppsalassa marraskuussa 2010

Kirjailijan elämästä

Ehkä se on taikuutta

Olen kirjoittanut koko ikäni.

Kirjoittamisesta on tullut minulle tapa pysyä järjissäni.

Kun kaikki tuntuu hajoavan, tekstin luominen on osoittautunut pettämättömäksi pelastusköydeksi.

Luulajan ankarina talvina 1980-luvun puolivälissä pidin ahdistukseni kurissa Canon-kirjoituskoneella, jonka olin hankkinut postimyynnistä. Sen ääressä syntyivät ensimmäiset romaanitekeleeni, keskeneräiset, eksistentiaaliset ja yhtä pikimustat kuin minua ympäröinyt Norrbottenin yö. Kukaan ei ole koskaan saanut lukea niitä.

Ei ole aivan yksinkertaista kuvailla prosessia epämääräisestä ajatuksesta valmiiksi käsikirjoitukseksi.

ASIAKASLEHTI LÄSVÄRLD

Ehkä se on taikuutta

Alku on pyöreä ja sokaiseva valo.

Se on vain lyhyt leimahdus, mutta sen jättämässä tyhjyydessä erottuu jälkikuva, savuava ja epämääräinen, jotain uutta ja tuntematonta, jota ei ole koskaan aiemmin ollut. Ei aivan tällaista, ei juuri tämän näköistä, ei aivan tätä sävyä.

Ymmärrän että se kuulostaa kummalliselta, mutta kun ensimmäisen kerran koin leimahduksen ja näin sen omalaatuisen lopputuloksen tiesin heti: tämähän on kirja. Kaksi asiaa, jotka koskettavat minua syvästi ja henkilökohtaisesti, törmäävät päässäni yhteen ja siinä on valo, pang.

Näin on ollut ja näin tulee olemaan.

Ei pelkästään minulla vaan myös muilla kirjailijoilla. Stephen King on kertonut samasta kokemuksesta kirjassaan Kirjoittamisesta.

Kaaoksesta kohoaa selkeä idea, melkein valmis romaani.

Sitten onkin vain työ jäljellä.

Taustatutkimus, jossa selviää onko leimahduksen näyttämä outo tapahtumakulku mahdollinen.

Pitkiä tunteja tietokoneen ääressä niska jäykkänä, pukemassa tarinaa sanoiksi. Panen henkilöhahmoja puhumaan ja lentämään, houkuttelen heitä toimimaan omasta aloitteestaan ja tarkistan rutiinijuttuja kuten auringon nousu- ja laskuaikoja, katujen sijaintia, tapahtumapaikkojen näkymiä, ihmisten puhetapoja.

Joka ikisen kirjaimen on tultava oikealle paikalleen, ja niitä on minun kirjoissani yleensä runsaat kuusisataa tuhatta (välilyönnit mukaan lukien).

Pahinta on työn aloittaminen ja lopettaminen.

Ensin täytyy löytää oikea sävy, väri, tarinan vire, sen vaatima kieli ja rytmi. Se vie aikansa. Se vaatii monta kierrosta. Annika Bengtzonin kanssa olen joutunut peruuttamaan ja kirjoittamaan uusiksi melkein joka kerta, en aluksi löydä häntä, hän livahtaa karkuun, joudun ajamaan häntä takaa.

Löydettyäni viimein tien työ alkaa sujua. Olisi valehtelua väittää että helposti, sillä helppoa se ei ole koskaan. Se on raskasta ja pirullista ja joskus suorastaan tylsää, se vaatii aikaa ja voimia ja nopeita hiilihydraatteja.

Sitten tulee loppu ja silloin täytyy pitää itsensä kurissa, tunne on samanlainen joka kerta, olen vapaassa pudotuksessa ja koko kertomus kieppuu ympärilläni, kaiken voi kirjoittaa uudelleen tai täydentää tai hylätä, osaan ulkoa kirjan joka ikisen lauseen ja keskityn niin että olen tukehtua, se on melkein sietämätöntä ja sitten se onkin yhtäkkiä ohi, äkkiä se vain loppuu ja minä retkotan maassa kuin kuivaksi väännetty tiskirätti ja ympärillä on hiirenhiljaista.

Hei äiti, lapset sanovat. Kiva kun tulit takaisin.

Kirja syntyi taas tänäkin vuonna.

Alussa oli sana

Lapsena lukemani kirjat saivat minut ymmärtämään, että rajoitukset olivat pelkästään maantieteellisiä. Koko maailma oli minulle avoin, ei muuta kuin matkaan.

Tiesin jo varhain että minusta tulisi kirjailija, itse asiassa siitä hetkestä kun oivalsin, että kirjaimista muodostui sanoja.

Kerron tässä lapsuuden lukukokemuksista ja siitä, miksi aloin kirjoittaa juuri rikosromaaneja.

AFTONBLADET, SYYSKUU 1999

Alussa oli sana

Ensimmäinen lukemani kirja oli Neiti Etsivä ja henkimaailman huijarit. Sain sen lahjaksi serkultani kun täytin seitsemän. Vaivalloisesti tavasin kirjan läpi ja muistan ajatelleeni: tämähän on mahtavaa! Kirjan sivuille painettujen kiemuroiden kautta päädyin aivan toiseen maailmaan: River Heightsiin, Paulan kuvitteelliseen kotikaupunkiin.

Heti luettuani ensimmäisen kirjan loppuun aloin ahmia seuraavaa. Kahdessa vuodessa luin kaikki Neiti Etsivä -kirjat, joita oli viitisenkymmentä. Lainasin niitä kavereilta ja kulutin niihin kaikki viikkorahani kaupungin isossa tavaratalossa.

Ei kestänyt kauankaan kun tajusin, etteivät Neiti Etsivät olleet mitään ”hienoa” kirjallisuutta. Niitä ei nimittäin löytynyt sen enempää koulun kuin kyläkirjastonkaan hyllyiltä. Kirjastotäti tuhahti ja sanoi:

–No eihän meillä nyt sellaisia.

Ja sitten kirjastotäti teki anteeksiantamattoman virheen: yritti tyrkyttää minulle Josefinin ystävää, jota hän piti rakentavana ja oikeana kirjallisuutena. Maria Gripe parka, en ole vieläkään antanut hänelle anteeksi.

Minusta on suorastaan vaarallista leimata roskaksi se, mitä lapsi rakastaa. Silloin tukahduttaa jotain suunnattoman tärkeää ja arvokasta, nimittäin ilon ja innostuksen. Tämä koskee erityisesti sellaisia valmiuksia kuin lukeminen, keskustelu ja kuuntelu, jotka ovat samastumisen ja vuorovaikutuksen perusta.

Viime kesänä luin uudestaan Neiti Etsivä ja henkimaailman huijarit -kirjan. Siinä ei ole kerrassaan mitään vikaa. Se on oikoluettu erittäin huolellisesti, kielioppi on moitteetonta ja pilkutus kohdallaan. Tarina on jännittävä ja, tietysti, täysin tuulesta temmattu. Sen tajusin jo seitsemänvuotiaana. Paula eksyy aina jossain vaiheessa konnien jäljiltä mutta törmää heihin taas sattumalta. Eihän sellaista oikeasti tapahdu! Kyllä minä sen käsitin!

Ja ennen kaikkea Paula on hyvä feministinen esikuva. Hän on sekä nokkela että vahva, hän ottaa tilansa ja tekee mitä haluaa, rajoituksia tuntematta.

Lastenkirjallisuuden sukupuolikäsityksiä koskeva tutkimus osoittaa, että melkein kaikki päähenkilöt ovat poikia. Jopa eläimet ovat urospuolisia. Tytöt ja naiset latistetaan sivuhahmoiksi tarinan laitamille.

Mutta ei koskaan Neiti Etsivä -kirjoissa. Paula ja hänen tyttökaverinsa Bess ja George valtasivat koko näyttämön. Yhteisvoimin he ratkoivat mysteerejä, kukin omien taitojensa avulla. Bess oli arka ja äidillinen, George vahva ja rohkea, Paula älykäs ja ovela.

Oli miten oli, paremman puutteessa aloin kirjoittaa omia seikkailukirjoja. Sankarittaren nimi oli Annika, hän joutui aina vaikeuksiin mutta selvisi lopulta kaikesta juuri niin kuin Paulakin.

Sekä minä että Annika olemme kasvaneet aikuisiksi ja seikkailukirjat ovat vaihtuneet rikoskirjallisuudeksi – ja aivan...