Kansi

Nimiö

Tekijänoikeudet

Copyright © Pentti Saarikosken oikeudenomistajat ja Kustannusosakeyhtiö Otava

Kansi: Jarkko Hyppönen

Tämä on Kustannusosakeyhtiö Otavan vuonna 1984 ensimmäistä kertaa painettuna laitoksena julkaiseman teoksen sähkökirjalaitos.

Teoksen sähköinen jakelu ja osittainenkin kopiointi muuhun kuin lain sallimaan yksityiseen käyttöön ilman tekijänoikeudenhaltijan lupaa on korvaus- ja rangaistusvastuun uhalla kielletty.

ISBN 978-951-1-26524-5

Kustannusosakeyhtiö Otava 2012

Lukijalle

Pentti Saarikoski aloitti päiväkirjansa vuonna 1951, mutta hävitti myöhemmin ensimmäiset kolme vihkoa. Säilyneet merkinnät alkavat syyskuussa 1953, päivää sen jälkeen kun hän oli täyttänyt 16 vuotta.

Päiväkirjojen taustaa valaiseva toimittajan jälkisana on sijoitettu teoksen loppuun.

Toimittaja

Neljäs kirja. Toinen ystävä. Löytämistä ja uusia suuntaviivoja

Neljäs kirja

TOINEN YSTÄVÄ

Löytämistä ja uusia suuntaviivoja

Aloitettu päiväkirja 3.9.1953 ynnä lopetettu

23.11.1953.

II osa on erään ihmisen epätoivoista etsintää.

19.12.1953–27.1.1954 ajalta on sitten kirjoitettuna

pieniä tyhjäntäytteitä.

Seuraavilla sivuilla olevat katkelmat olen ottanut vanhasta päiväkirjastani (ajalta 3.9.–13.10.1953). Tahdoin hävittää alkuperäiset muistiinpanoni, mutta jotta minulle jäisi edes jonkinlainen kuva tuosta ajasta, talletin tällä tavoin joitakin kohtia. Se, mitä olen jättänyt pois, koskee pääasiassa erästä ystävääni, johon olin hyvin kiintynyt tuolloin. Hän asui kaukana Helsingistä, mutta olimme jokseenkin säännöllisessä kirjeenvaihdossa noin puolen vuoden ajan. Muutenkin olen polttanut kaiken sellaisen aineiston, joka olisi omiaan paljastamaan asioita, joiden tahdon säilyvän salaisuutena. Toivon ainoastaan, että itsekin ne unohtaisin. Ainakin toistaiseksi haluan säästää muut päiväkirjamerkintäni sellaisinaan, myöskin siltä ajalta, jolloin nainen ensimmäisen ja toivottavasti myös viimeisen kerran pani täydellisesti pyörälle pehmeän pääni. Aikaisemmin olen tuhonnut kolme päiväkirjavihkoa (vuosilta 1951–53).

5.päivänä tammikuuta 1955.

P.S.

Erään Jumalan onnettoman narrin päiväkirja. Jatkoa edelliseen päiväkirjaan »Ystävään». Muistiinpanot alkavat vuodesta jälkeen Herramme ja Opettajamme Jeesuksen Kristuksen syntymän MCMLIII, sen vuoden syyskuusta. Varoitetaan erikoisesti siitä, että tämän kirjan lukeminen ei ole terveellistä – nämä sanat ovat tarkoitetut vain niiden luettavaksi, jotka voivat ymmärtää todellista ihmistä. Pysykööt siis tavalliset ihmiset omien seiniensä sisäpuolella nauramassa omalle elämälleen. Ystävät, jos jaksatte, seuratkaa minua! Nämä rivit osoittavat minne olen menossa ja mistä olen tullut ja toivottavasti myös mitä olen.

3.9.1953

Kesä on taas mennyt mailleen ja olemme muuttaneet kaupunkiin. Mielessäni kaikki on aivan sekaisin. En ole koskaan tuntenut oman pienuuteni tuomaa tuskaa näin hirvittävänä. Kaupunki on helvetti! Maailmani on järjestymätön kaaos. En pysty suhtautumaan koulunkäyntiin vakavasti; ihmettelenpä, kuinka joskus olen voinut olla ns. primus! Tunnen oman erikoislaatuisuuteni ja henkisen ylivoimaisuuteni tovereitteni rinnalla. Minäkin himoitsen elämää, mutta en voi tyydyttää janoani samalla tavalla kuin muut.

Mikä tässä maailmassa on enää varmaa? Arvot ovat käyneet arvottomiksi. Kukaan ei ymmärrä lähimmäisensä puhumaa kieltä. Olen menettää hermoni. Olen lähdössä kouluun, missä olen vain kurja pelle.

Öisin olen rauhallinen, mutta päivien humua en kestä. Narrin kaapu on liian painava. Täytyykö minun todellakin menehtyä saamatta aikaan yhtään mitään?! Olenko liian heikko kasvi tässä koleassa talvessa? Onko minua kasvatettu väärässä mullassa, väärin lannoittein? Mutta en saa särkyä, sillä minun maljani vesi on liian kallisarvoista hukattavaksi!

10.9.1953

Katselen hyvin korkealta maallisen minäni hupaisia seikkailuja. Voi tuota raukkaa! Hänen pitäisi pysyä lestissään, ettei tulisi ikävyyksiä voimistelunopettajan kanssa!

12.9.1953

Kuljeskelin tänään kaupungilla kummallisissa vaatteissa herättäen huomiota. Ei ole suinkaan hauskaa olla vakavien ihmisten narrina, mutta määrätyssä mielessä himoitsen sitä.

Minusta ei koskaan tule kunnollista kristittyä. Mikä sija on tällaisella himojen orjalla Kristuksen opetuslasten joukossa? Mutta ehkä Mestari punnitsee asioita eri tavalla kuin me. En voi vieläkään alistua, sopeutua. Tahdon riehua ja nauraa, telmätä kuin lapsi!

13.9.1953

Olen aivan ilmetty narsisti. Miten moniaita ovatkaan olleet ne kerrat, jolloin olen peilin äärellä ihastellut omia kasvojani ja himoinnut omaa ruumistani! Tuo kaukainen ystävä – mitä hänkään on muuta kuin peilikuvani? Eikö maailmakin ole olemassa vain, jotta siinä itseäni heijastelisin? Ihmiset, jotka eivät kumarra minua, ovat halveksittavia, koska he eivät ymmärrä, että minä – klovni – olen heidän kuninkaansa! Kas, miten turhamainen olen! Olen totta vieköön pahan kerran rakastunut itseeni, ja eikö tämä rakkaus ole muka yhtä kaunista kuin rakkaus naiseen tai – Jumalaan?! Olen Narkissos, joka jumaloin omaa kuvaani. Olen Ikaros, jonka tuhoaa hänen ylpeytensä. Lennän, lennän, varoituksista välittämättä!!!

14.9.1953

Kaikki täällä on outoa ja kummallista. Ihmiset rakentelevat onneloitaan suklaasta ja marzipaanista, mutta heidän sydämensä ovat autioina. Tässä on jotain painostavaa ja ahdasta. Ei voi uskoa todeksi mitään. Miksi en saa asua maalla. Siellä jossain, mullan lähellä… syntyä, elää, kuolla… tyytyväisenä! Mutta tässä on minun kärsimykseni: vaeltaa kuolemansairaan ajan läpi kohti auringon kirkkautta. Olisi onnellista päättää kulkunsa tähän, tähän, mutta se olisi – rikos!

Luettu. Leo Tolstoi: Anna Karenina. Aikaisemmin samalta herralta: Sota ja rauha I–IV, Ylösnousemus, Lapsuus, poikaikä, nuoruus. Paras näistä Anna Karenina voimakkaan totuudellisuutensa ja elämänläheisyytensä vuoksi.

16.9.1953

»Tietköön löytäjä suurin:

etsi en, tähän jään.

Kaipaajat, perin juurin

köyhät, löydetään.»

Niin olen minäkin pyrkinyt päin Jumalaa, mutta minkäs mahdan sille, että luontoni on kieltäjän luonto, että yli Jumalan rakastan itseäni? On taas tartuttava etsijänsauvaan ja lähdettävä raskaalle taipaleelle.

Sinne menen, mistä tulin.

Siksi kuljen järkkymättä,

siksi lennän, sana pieni,

loppuun kolkon taivastieni,

koskaan lepoon pyrkimättä

lennän, revityinkin sulin.

17.9.1953

Tulin juuri Kansallisteatterista, jossa esitettiin Tšehovin Kirsikkapuisto. Näytelmä sinänsä vaikutti mainiolta, mutta näyttelijöidemme suorituksiin en voinut nytkään olla tyytyväinen.

Nuoruus on suurten sanojen ja mahtavien, itsetietoisten eleiden aikaa. Aikaa myöten revitään yltämme kaikki tarpeeton rihkama.

18.9.1953

Tänään eräs opettaja moitti minua yksityisesti. Syytti vetelyydestä, kieroonkasvamisesta ja ties mistä. Miksi minun täytyykin kuunnella noiden vajaamielisten lehtoreiden lörpötyksiä, istua ahtaassa pulpetissa… Kunpa velkojani jo jättäisivät minut! Kaikki odottavat, että minusta tulisi »jotakin». Pettykööt!

Sanon itselleni yhä uudelleen: Kasva pieneksi, mutta… Mikään ei minulle tekisi parempaa kuin muutaman vuoden elämä luostarissa! Sielläpä sitten oppisin itseäni rakastamaan! Totuushan on, että minun on joko sopeuduttava yhteiskuntaan tai erottava siitä.

19.9.1953

Miksi he huutavat? Mihin heillä on kiire? Raitiovaunu! Missä minä olen? Tämä on unta. Näen itseni ––.

Irti näistä pienistä puitteista, irti, pois! Tie on nyt selvä, ja Kristus odottaa sen päässä pelastaakseen jokaisen vaeltajan, olipa hän sitten pappi tai herjaaja…

Minun täytyisi erota seurakunnasta. Sehän on uskovien yhteys! Olen narri, –mutta tie se on tämäkin.

21.9.1953

Tappioitteni kuorma käy yhä raskaammaksi. Aina on palattava alkuun. Kristuksen seuraaminen on Sisyphoon työtä.

Minä rakastan syntiä, tahdon olla likainen! Mutta eiköhän Kristus kerran ole kulkeva vieläkin syvempää tietä?

22.9.1953

Ei, minä EN usko Kristukseen. Seurakunnassa käyn tapaamassa ihmisiä, koska en jaksa elää ilman heitä. Jatkan ilveilyäni. Katastrofi ei ole kaukana. Petän itseäni. Mutta kohta repeää naamio, jonka olen valheesta rakentanut. En osaa rakastaa ihmistä –– Mutta Kristus odottaa, kunnes viimeinenkin matkamies on ehtinyt sisälle.

24.9.1953

Ryömin taaksepäin kuin krapu. Jotakin, mikä ennen oli niin selvää, sortuu. –– Kuka se oli? –– Hei!! –– Revetköön kaikki! Saastukoon siis tämäkin puhdas sydän! Kirottu olkoon se ihminen, jolla on minun lokaanpoljettu nimeni! Jumala, sinäkin menet pois. Jumala, ovatko he tappaneet sinut? Eeli, Eeli, lama sabaktani.

Vaelsin hautuumaan ohitse ja katselin, miten tuuli kuljetteli vaahteranlehtiä mustien kivien lomassa. Kuolema ei enää näyttänytkään vapahtajalta; ei, se oli inhottava syöpäläinen, joka hävittää ja tuhoaa kaiken. Kreikkalais-katolisen kalmiston siunauskappeliin tuotiin vainajaa. Jäin katselemaan itkevää naista, joka seurasi paareja… Kuolema, kuolema!

26.9.1953

Valtavat voimat etsivät minussa purkautumistietään. Tiedän, tiedän… Minun täytyy löytää joku, jota rakastaa. Mutta olen mahdoton ihminen, kuka edes uskaltaisi rakastaa minunlaistani pelleä? Kunpa joku näkisi, miten paljon osaisin rakastaa!

28.9.1953

»Yksi on laulu ylitse muiden: ihmisen, aattehen, hengen ankara laulu.» Toissapäivänä paljastettiin Eino Leinon patsas Esplanaadin puistikossa. Suuri runoilija näyttää kovin yksinäiseltä kaikessa ylpeydessäänkin.

1.10.1953

Todellinen kristitty kulkee Herransa tien. Ensin Getsemane: Kaikki ihmiset jättävät. Sitten Golgata: Jumalakin...