Omistuskirjoitus

Ihanalle agentilleni Elizabeth Hardingille

Ensimmäinen luku

”Rakas päiväkirja”, Elena kuiskasi, ”eikö ole onnetonta? Unohdin sinut tuonne takakonttiin, ja kello on kaksi yöllä.” Hän tökkäsi sormella jalkaansa yöpaidan läpi kuin painaisi kynällä pisteen lauseen loppuun. Sitten hän kuiskasi vielä hiljaisemmin, otsa ikkunalasia vasten: ”Ja minua pelottaa lähteä ulos pimeään sinua hakemaan. Pelottaa!” Hän tökkäsi vielä kerran ja tunsi kyynelten valuvan poskillaan, kun hän vastahakoisesti sääti puhelimensa äänittämään. Vaikka oli tyhmää kuluttaa akkua siihen, hän ei voinut itselleen mitään. Hän todella tarvitsi sitä.

”Tässä minä nyt istun”, hän sanoi hiljaa, ”Jaguarin takapenkillä. Tämä saa kelvata tämän päivän muistiinpanoksi. Sivumennen sanoen me olemme päättäneet, että automatkan ajan minä nukun takaistuimella ja Matt ja Damon saavat tyytyä luonnon helmaan. Juuri nyt ulkona on niin pimeä, etten näe Mattia missään… Mutta olen ollut vähällä tulla hulluksi – itkenyt ja tuntenut oloni orvoksi – ja minulla on niin ikävä Stefania…

Meidän täytyy päästä eroon Jaguarista: se on liian iso, liian punainen, liian räikeä, liian helposti mieleen painuva, nyt kun me yritämme nimenomaan olla painumatta kenenkään mieleen matkalla sinne, missä voimme vapauttaa Stefanin. Kun auto on myyty, arvokkain minulle jäävä esine on lasuurikivi- ja timanttiriipus, jonka sain Stefanilta päivää ennen kuin hän katosi. Päivää ennen kuin… Stefan huijattiin lähtemään pois toivossa, että hänestä voisi taas tulla ihminen. Ja nyt…

Kuinka minä voisin lakata miettimästä, miten ne ehkä kohtelevat häntä tälläkin hetkellä – mitä ´ne´ sitten ovatkin. Luultavasti kitsuneja, pahoja kettuhenkiä vankilassa, jonka nimi on Shi no Shi.”

Elena pysähtyi kuivaamaan nenänsä yöpaidan hihaan.

”Miten ihmeessä minä olen tähän jamaan joutunut?” Hän pudisti päätään ja jysäytti istuimen selkänojaa nyrkillä.

”Jos onnistuisin tajuamaan sen, voisin laatia suunnitelman A. Minullahan on aina suunnitelma A. Ja ystävilläni on aina suunnitelmat B ja C minun avukseni.” Ajatellessaan Bonnieta ja Meredithiä Elena räpytteli silmiään tiheään. ”Mutta nyt pelkään, etten näe heitä koskaan enää. Ja minua pelottaa koko Fell’s Churchin kaupungin puolesta.”

Hän istui hetken käsi nyrkissä polvella. Pieni ääni sanoi hänen mielessään: ”Elena, lakkaa ruikuttamasta ja mieti. Mieti. Alusta alkaen.”

Alusta alkaen? Mistä kaikki oli alkanut? Stefanistako?

Ei, Elenahan oli asunut Fell’s Churchissa jo kauan ennen Stefanin tuloa.

Hitaasti, melkein uneksivasti hän sanoi puhelimeen: ”Ensinnäkin: kuka minä olen? Elena Gilbert, kahdeksantoista vuotta.” Vielä hitaammin hän lisäsi: ”Minusta… ei tunnu itserakkaalta sanoa, että olen kaunis. Eihän sitä voi olla tietämättä, paitsi jos ei ole koskaan katsonut peiliin eikä kuullut yhtään kohteliaisuutta. Se ei ole ylpeilyn aihe, vaan äidiltä ja isältä peritty ominaisuus.

Miltäkö siis näytän? Minulla vaalea tukka, joka laskeutuu ikään kuin laineina harteiden alapuolelle, ja siniset silmät, joita jotkut ovat sanoneet lasuurikiven värisiksi: tummansiniset, ja niissä on kultaisia täpliä.” Elenalta pääsi puoliksi tukahtunut naurahdus. ”Ehkä vampyyrit pitävät minusta juuri siksi.”

Sitten hänen huulensa kiristyivät, ja tuijottaen ympärilleen pilkkopimeään hän alkoi puhua vakavasti.

”Monet pojat ovat sanoneet minua maailman enkelimäisimmäksi tytöksi. Ja minä olen leikitellyt heidän kanssaan. Pelkästään käyttänyt heitä hyväkseni – kalastellakseni suosiota tai huvin vuoksi tai mistä tahansa syystä. Puhun nyt rehellisesti, onko selvä? He olivat minulle leikkikaluja tai voitonmerkkejä.” Hän mietti hetken. ”Mutta oli muutakin. Sellaista, minkä tulosta olin tiennyt koko ikäni – en vain tiennyt, mitä se olisi. Minusta tuntui kuin etsisin jotakin, mitä en voisi koskaan löytää poikien kanssa. Kuinka tahansa juonittelinkin heidän vuokseen tai leikittelin heillä, se ei ikinä liikuttanut… sydämeni syvyyksiä… ennen kuin kohtasin erään hyvin erityisen pojan.” Hän vaikeni hetkeksi, nielaisi ja toisti sanat: ”Erään hyvin erityisen pojan.

Hänen nimensä oli Stefan.

Ja kävi ilmi, ettei hän ollutkaan sitä miltä näytti: tavallinen – vaikka upeannäköinen – lukion viimeisen luokan oppilas, jolla oli pörröinen tumma tukka ja smaragdinvihreät silmät.

Kävi ilmi, että Stefan Salvatore oli vampyyri.

Oikea vampyyri.”

Elenan täytyi pysähtyä vetämään vaivalloisesti henkeä muutaman kerran, ennen kuin hän sai seuraavat sanat ulos suustaan.

”Kuten myös hänen upeannäköinen isoveljensä Damon.”

Elena puri huultaan, ja vasta pitkältä tuntuneen ajan jälkeen hän lisäsi: ”Jos olisin alusta lähtien tiennyt Stefanin vampyyriksi, olisinko rakastanut häntä? Olisin! Olisin! Olisin! Mikään ei olisi voinut estää minua rakastumasta häneen! Silti se muutti monta asiaa – muutti minutkin.” Elenan sormi piirsi hänen katsomattaan kuvion yöpaidan helmaan. ”Vampyyrit nimittäin osoittavat rakkauttaan vaihtamalla verta. Ongelmana oli se, että… minä vaihdoin verta Damoninkin kanssa. En oikeastaan omasta tahdostani, vaan siksi, ettei hän jättänyt minua rauhaan hetkeksikään, ei päivällä eikä yöllä.”

Elenalta pääsi huokaus. ”Damon väittää, että hän haluaa tehdä minusta vampyyrin ja oman Yön ruhtinattarensa. Käytännössä se tarkoittaa, että hän haluaa minut kokonaan itselleen. Mutta minusta Damoniin ei voi luottaa missään asiassa, ellei hän suoranaisesti lupaa. Siinä yksi hänen omituisuuksistaan: hän ei koskaan petä lupaustaan.”

Elena tunsi huultensa kaartuvan kummalliseen hymyyn, mutta nyt hän puhui rauhallisen sujuvasti ja oli melkein unohtanut kännykän.

”Tyttö jolla on suhde kahteen vampyyriin… pakostahan siinä tulee hankaluuksia. Joten taisin saada ansioni mukaan.

Minä kuolin.

En vain valekuollut niin kuin silloin, kun ihmisen sydän pysähtyy ja hänet elvytetään ja herätessään eloon hän sanoo, että oli vähällä siirtyä Valoon. Minä todella siirryin Valoon.

Kuolin.

Ja kun heräsin eloon – mikä yllätys! Olin vampyyri.

”Damon oli minulle… kiltti, niin kai voi sanoa, kun heräsin vampyyrina. Ehkä juuri siksi minulla on vieläkin… tunteita häntä kohtaan. Hän ei käyttänyt minua hyväkseen, vaikka olisi helposti voinut.

Mutta vampyyrielämässäni en ehtinyt paljonkaan. Ehdin muistaa Stefanin ja rakastaa häntä enemmän kuin koskaan – nyt kun tiesin itse, miten vaikeaa hänellä oli. Sain kuulla oman muistotilaisuuteni. Hah! Jokaisen pitäisi päästä kuulemaan omansa. Opin, että minun täytyisi aina ja kaikkialla kantaa lasuurikiveä, jotta auringonvalo ei kärventäisi minua kuoliaaksi. Ehdin jättää hyvästit nelivuotiaalle pikkusiskolleni Margaretille ja käydä Bonnien ja Meredithin luona…”

Melkein Elenan huomaamatta hänen poskillaan valui yhä kyyneliä. Silti hän puhui hiljaa ja rauhallisesti.

”Ja sitten… kuolin uudestaan.

Kuolin niin kuin vampyyri kuolee, kun hän joutuu auringonvaloon ilman lasuurikiveä. En hajonnut tomuksi, minähän olin vasta seitsemäntoistavuotias. Silti aurinko myrkytti minut. Lähtöni oli melkein… rauhallinen. Juuri silloin pakotin Stefanin lupaamaan, että hän pitäisi huolta Damonista, aina. Ja minusta tuntuu, että omassa mielessään Damon vannoi pitävänsä huolta Stefanista. Ja sillä tavoin minä kuolin Stefanin syliin, Damon vieressäni; raukenin vain pois kuin olisin vaipunut uneen.

Sen jälkeen näin unia, joita en muista, ja sitten yhtäkkiä eräänä päivänä kaikki yllättyivät, koska puhuin heille Bonnien kautta, jolla – tyttöparka – on hyvin vahvat taipumukset meedioksi. Osakseni oli kai langennut Fell’s Churchin suojelushengen tehtävä. Kaupunkia uhkasi vaara. Heidän täytyi taistella sitä vastaan, ja kuinka ollakaan, kun he uskoivat jo menettäneensä pelin, minut palautettiin elävien maailmaan heidän avukseen. Ja… niin, kun sota oli voitettu, minulle jäi outoja voimia, joita en ymmärrä. Mutta jäi myös Stefan! Olimme taas yhdessä!”

Elena kietaisi kätensä ympärilleen, puristi itseään tiukasti kuin halaisi Stefania ja kuvitteli tuntevansa hänen lämpimien käsivarsiensa kosketuksen. Hän piti silmänsä kiinni, kunnes hengitys tasaantui.

”Niistä voimistani, katsotaanpa. Ensinnäkin ajatustenluku, johon pystyn, jos myös kohteella on telepaattisia kykyjä – kuten kaikilla vampyyreilla, vaikka ei kaikilla yhtä paljon, paitsi hetkellä jolloin he juuri vaihtavat verta kohteensa kanssa. Ja sittenhän minulla on Siivet.

Se on totta, minulla on Siivet! Ja Siivissä on uskomattomia voimia – ikävä kyllä en vain tiedä alkuunkaan, kuinka niitä pitäisi käyttää. Toisinaan, kuten juuri nyt, tunnen kuinka yhdet niistä yrittävät päästä minusta ulos, yrittävät ohjata huuleni lausumaan niiden nimen, yrittävät siirtää vartaloni oikeaan asentoon. Ne ovat Suojelussiivet, mikä taas kuulostaa täsmälleen siltä, että niistä voisi olla todellista hyötyä tällä matkalla. En vain edes muista, kuinka sain entiset Siipeni toimimaan, saati että käsittäisin, kuinka näitä uusia käytetään. Hoen tarvittavia sanoja, kunnes tunnen itseni hölmöksi – eikä silti tapahdu yhtään mitään.

Olen siis taas ihminen, yhtä lailla ihminen kuin Bonnie. Ja voi herran tähden, saisinpa edes nähdä hänet ja Meredithin juuri nyt! Muistutan kuitenkin itselleni yhtä mittaa, että pääsen hetki hetkeltä lähemmäksi Stefania. Siis jos toisaalta otetaan huomioon, että Damon kuljettaa meitä edestakaisin moneen suuntaan eksyttääkseen jäljiltä jokaisen, joka yrittää löytää meidät.

Miksi kukaan haluaisi löytää meidät? No katsos, kun minä palasin tuonpuoleisesta elämästä, tapahtui hyvin suuri Voimanpurkaus, ja sen huomasivat joka puolella maailmaa kaikki ne, jotka pystyvät näkemään Voiman.

Mutta kuinka selittäisin, mitä Voima on? Se on sellaista, mitä on jokaisessa, mutta jota ihmiset eivät silti edes tunnista, paitsi ne – kuten Bonnie – joilla on aitoja meedion kykyjä. Vampyyreissa on Voimaa, itsestään selvästi, ja sitä käyttämällä he voivat saada ihmiset pitämään heistä tai luulemaan olemattomia asioita todeksi… no tuota, esimerkiksi niin kuin Stefan sai koulun henkilökunnan uskomaan, että häntä koskevat tiedot olivat kunnossa, kun hän ´siirtyi´ Robert E. Leen lukioon. Voiman avulla vampyyrit myös tuhoavat muita vampyyreja tai pimeyden olentoja – tai ihmisiä.

Mutta puhe oli siitä Voimanpurkauksesta, joka tapahtui, kun minä putosin taivaasta. Se oli niin valtava, että toisella puolen maailmaa kaksi kammottavaa olentoa kiinnitti huomiota siihen. Ja sitten olennot päättivät tulla katsomaan, mistä purkaus oli johtunut ja voisivatko he jollakin lailla käyttää sitä hyväkseen.

Eikä ole leikkipuhetta, että he olivat kotoisin toiselta puolen maailmaa. He olivat kitsuneja, pahoja kettuhenkiä Japanista. Hiukan samantapaisia kuin länsimaiden ihmissudet – mutta paljon voimakkaampia. Niin voimakkaita, että he käyttivät malakkeja, jotka ovat oikeastaan kasveja mutta näyttävät hyönteisiltä; ne voivat olla pieniä kuin neulannuppi tai tarpeeksi isoja nielaisemaan ihmisen koko käden. Ja malakki kiinnittyy hermoihin ja levittäytyy joka puolelle hermostoa ja valtaa lopulta uhrinsa kokonaan sisältäpäin.”

Nyt Elenaa puistatti, ja hänen äänensä oli hiljainen.

”Damonille kävi juuri niin. Häneen pääsi pienen pieni malakki, ja se valtasi hänet sisältäpäin, kunnes hänestä tuli pelkkä Shinichin marionetti. Unohdin sanoa, että kitsunet ovat nimeltään Shinichi ja Misao. Misao on naispuolinen. Kummallakin on musta, latvoista punainen tukka, mutta Misaolla pitkä. Ja kuulemma he ovat veli ja sisar – mutta eivät todellakaan käyttäydy kuin sisarukset.

Ja kun Shinichi oli saanut Damonin täydellisesti valtaansa, hän pakotti Damonin ruumiin tekemään… kauheuksia. Hän pakotti Damonin kiduttamaan Mattia ja minua, ja tiedän että vielä nytkin Mattin tekee joskus mieli tappaa Damon sen vuoksi. Matt ymmärtäisi paremmin, jos olisi nähnyt saman kuin minä: kokonaisen ohuen, märän, valkoisen toisen ruumiin, joka minun täytyi kiskoa sormenkynsillä ulos Damonin selkärangasta – kunnes Damon lopulta pyörtyi kivusta. Ainakaan minä en voi syyttää Damonia siitä, mihin Shinichi hänet pakotti. En kerta kaikkiaan voi. Damon oli… et voi kuvitellakaan, kuinka erilainen. Hän oli perin pohjin järkyttynyt. Hän itki. Hän oli…

Joka tapauksessa en usko, että näen häntä sellaisena koskaan enää. Mutta jos joskus vielä saan Siipieni voiman takaisin, Shinichi on pahassa pulassa.

Siinä me nimittäin minusta teimme viime kerralla virheen. Pystyimme lopulta taistelemaan Shinichia ja Misaota vastaan – mutta emme tappaneet heitä. Olimme liian hyveellisiä tai liian armeliaita tai jotain.

Se oli paha virhe.

Damon ei nimittäin ollut ainoa, jonka Shinichin malakit olivat saaneet valtaansa. Oli myös tyttöjä, nuoria tyttöjä, neljän- tai viidentoista ikäisiä, nuorempiakin. Ja muutamia poikia. He käyttäytyivät… järjettömästi. Vahingoittivat itseään ja perhettään. Emme tienneet, kuinka pahasti, ennen kuin olimme jo tehneet sopimuksen Shinichin kanssa.

Ehkä olimmekin liian paheellisia, kun teimme sopimuksen paholaisen kanssa. Se siinä vain, että he olivat siepanneet Stefanin – ja heidän valtaansa joutunut Damon oli auttanut heitä. Heti päästyään vapaaksi Damon halusi vain, että Shinichi ja Misao kertoisivat meille, missä Stefan oli, ja lähtisivät sitten Fell’s Churchista ikuisiksi ajoiksi.

Vastineeksi siitä Damon päästi Shinichin mielensä sisään.

Vampyyreilla on pakkomielteenä Voima, kitsuneilla sitä vastoin muistot. Ja Shinichi halusi Damonin muistot muutamalta edelliseltä päivältä – ajalta, jolloin Damon oli ollut hänen vallassaan ja kiduttanut meitä… ja ajalta, jolloin minun Siipeni olivat saaneet Damonin tajuamaan, mitä hän oli tehnyt. Damon ei varmaan itse halunnut niitä muistoja, ei siitä mitä oli tehnyt eikä siitä, kuinka oli muuttunut tajutessaan mitä oli tehnyt. Hän siis luovutti ne Shinichille vastineeksi siitä, että Shinichi siirsi hänen mieleensä tiedon Stefanin olinpaikasta.

Ikävä kyllä me luotimme Shinichin sanaan, että sitten hän lähtisi pois – vaikka Shinichin lupaus ei merkinnyt yhtään mitään.

Sitä paitsi hän on siitä lähtien käyttänyt hyväkseen telepatiakanavaa, jonka hän loi Damonin ja oman mielensä välille, sillä tavoin että on Damonin tietämättä riistänyt itselleen yhä enemmän muistoja.

Eilenkin kävi niin, kun poliisi pysäytti meidät kysyäkseen, mitä tekemistä kolmella teini-ikäisellä oli kalliissa autossa siihen aikaan yöstä. Damon vaikutti häneen niin, että hän meni pois. Mutta vain muutamaa tuntia myöhemmin Damon oli unohtanut poliisin kokonaan.

Se pelottaa häntä. Ja kaikki mikä pelottaa Damonia – vaikka hän ei ikinä suostukaan myöntämään pelkoaan – suorastaan hirvittää minua.

Ja tietysti voi kysyä, mitä ihmeen tekemistä kolmella teinillä oli siellä jumalan selän takana, tai siis viimeisen näkemäni tienviitan mukaan Unionin piirikunnassa Tennesseessä. Olemme matkalla kohti jonkinlaista porttia, joka vie Pimeään ulottuvuuteen… sillä sinne Shinichi ja Misao jättivät Stefanin, vankilaan nimeltä Shi no Shi. Shinichi vain siirsi tiedon Damonin mieleen, eikä Damon suostu kertomaan juuri mitään siitä, millainen paikka vankila on. Stefan kuitenkin on siellä, ja minun täytyy jotenkin päästä hänen luokseen, vaikka henkeni uhalla.

Vaikka minun täytyisi opetella tappamaan.

En ole enää se entinen herttainen tyttö Virginiasta.”

Elena vaikeni hetkeksi vetääkseen henkeä. Sitten hän puristi käsivartensa ympärilleen ja jatkoi.

”Entä miksi Matt on mukana? No tuota, Caroline Forbesin vuoksi, joka on ollut minun ystäviäni lastentarhasta asti. Viime vuonna… kun Stefan tuli Fell’s Churchiin, sekä Caroline että minä halusimme hänet. Mutta Stefan ei halunnut Carolinea. Ja sen jälkeen Caroline muuttui minun verivihollisekseni.

Caroline sai myös kunnian olla ensimmäinen tyttö, jonka luona Shinichi Fell´s Churchissa kävi. Mutta mikä tärkeämpää, Caroline oli aika pitkään Tyler Smallwoodin tyttöystävä, ennen kuin hänestä tuli Shinichin uhri. Kuinkahan kauan he olivat yhdessä, ja missä Tyler mahtaa olla nyt? Tiedän vain sen, että lopulta Caroline piti kiinni Shinichista, koska ‘tarvitsi aviomiehen’. Niitä sanoja hän itse käytti. Joten oletan… niin, samaa kuin Damon. Että Caroline… penikoi. Siis saa pesueen ihmissusia. Koska Tyler on ihmissusi.

Damon sanoo, että ihmissuden pennun synnyttäminen muuttaa naisen ihmissudeksi vielä nopeammin kuin purema ja että jossakin raskauden vaiheessa hän saa kyvyn olla kokonaan susi tai kokonaan ihminen, mutta ennen kuin niin pitkälle päästään, hän on kerta kaikkiaan sekaisin.

Surullista tässä on se, että kun Caroline oli höläyttänyt koko jutun Shinichille, poika ei enää vilkaissutkaan häneen.

Mutta sitä ennen Caroline oli epätoivoissaan syyttänyt Mattia… väkivallasta treffeillä, jotka olivat menneet vikaan. Varmasti hän oli tiennyt Shinichin aikeista jotain, koska nämä väitetyt ‘treffit’ Mattin kanssa olivat muka tapahtuneet juuri samaan aikaan, kun yksi kädennielijä-malakeista oli käynyt Mattin kimppuun ja jättänyt känen käsivarsiinsa jälkiä, joka näyttivät tytön kynsien raapaisuilta.

Sehän tietysti sai poliisit Mattin perään. Joten oikeastaan minä vain pakotin hänet meidän mukaamme. Carolinen isä on Fell’s Churchin isokenkäisiä – minkä lisäksi hän on hyvää pataa Ridgemontin piirikunnan yleisen syyttäjän kanssa ja johtaa miestenkerhoa, siis sitä lajia, jonka jäsenet harrastavat salaisia kädenpuristuksia ynnä muuta hyvävelimeininkiä ja ovat sen ansiosta ‘arvovaltaisia yhteisön jäseniä’.

Ellen olisi saanut Mattia uskomaan, että oli parempi lähteä pakoon kuin jäädä vastaamaan Carolinen syytöksiin, Forbesit olisivat lynkanneet hänet. Ja olen tulenpalavan vihainen – en pelkästään vihainen ja loukkaantunut Mattin puolesta, vaan vihainen tunteesta, että Caroline on pettänyt maailman kaikki tytöt. Koska useimmat tytöt eivät ole patologisia valehtelijoita eivätkä ikinä sanoisi pojasta sellaista vasten parempaa tietoaan. Hänen tekonsa on häpeäksi kaikille tytöille.”

Elena mietti hetken käsiään katsellen ja lisäsi sitten: ”Joskus kun suutun Carolinelle, kupit alkavat täristä pöydällä ja kynät kierivät laidan yli. Damon sanoo, että syynä on minun aurani, elämänvoimani, ja että se on ollut erilainen kuin ennen siitä lähtien, kun palasin tuonpuoleisesta. Ennen kaikkea se antaa uskomattoman paljon voimaa jokaiselle, joka juo minun vertani.

Stefan oli niin vahva, etteivät kettuhenget olisi ikinä saaneet häntä pakotetuksi ansaan, ellei Damon olisi aluksi huijannut häntä. He pystyivät käsittelemään häntä vasta sitten, kun hän oli heikentynyt ja raudan sisällä. Rauta on pahaksi jokaiselle yliluonnolliselle olennolle, ja sitä paitsi vampyyrien täytyy saada ravintoa ainakin kerran päivässä, jotta he eivät menettäisi voimiaan, ja lyön vaikka vetoa – eipäs, olen varma – että kettuhenget käyttivät sitä hyväkseen.

Juuri siksi en kestä ajatella, missä kunnossa Stefan saattaa olla tälläkin hetkellä. En kuitenkaan saa päästää itseäni pelkäämään tai suuttumaan liikaa, koska silloin menetän aurani hallinnan. Damon on näyttänyt minulle, kuinka voin pitää auran suurimmaksi osaksi sisälläni, samalla lailla kuin kuka tahansa normaali ihmistyttö. Se on vieläkin vaalean kullanvärinen ja kaunis, mutta ei hohda majakan tavoin sellaisille olennoille kuin vampyyrit.

On nimittäin toinenkin asia, johon vereni pystyy – tai ehkä jopa pelkästään aurani. Se pystyy… no jaa, kai minä voin tässä sanoa mitä ikinä tahdon? Nykyään aurani saa joskus vampyyrit haluamaan minua… samalla lailla kuin ihmismiehet. Niin ettei heitä haluta vain purra, tajuatko? Vaan suudella ja niin poispäin. Ja tietysti he alkavat tavoitella minua, jos vaistoavat sen. Aivan kuin maailma olisi täynnä mehiläisiä ja minä olisin ainoa kukka.

Minun täytyy siis harjoitella auran piilottamista. Jos se näkyy vain hiukan, onnistun näyttämään normaalilta ihmiseltä enkä sellaiselta, joka on kuollut ja palannut kuolleista. On vain vaikea muistaa aina, että se täytyy kätkeä – ja sattuu todella kipeästi, jos olen unohtanut ja se täytyy vetää äkkiä sisään!

Ja silloin minusta tuntuu… tämä on ehdottoman yksityistä, onko selvä? Damon, minä langetan päällesi kirouksen, jos kuuntelet tämän äänityksen. Mutta silloin minusta siis tuntuu, että haluaisin Stefanin purevan minua. Se lievittää painetta, mikä on hyvä. Vampyyrin purema ei satu kipeästi, paitsi jos vastustaa sitä tai jos vampyyri haluaa sen sattuvan. Muuten se voi tuntua pelkästään hyvältä – ja sitten pääsee yhteyteen sen vampyyrin mielen kanssa, joka on purrut, ja… voi miten kauheasti minulla on ikävä Stefania!”

Nyt Elena vapisi. Vaikka hän kuinka yritti hillitä mielikuvitustaan, hän ei voinut olla ajattelematta, kuinka Stefanin vartijat ehkä kohtelivat vankiaan. Hän tarttui synkkänä taas puhelimeen ja antoi kyyneltensä putoilla sille.

”Minä en saa arvailla, mitä Stefanille ehkä tehdään, koska silloin alan oikeasti mennä järjiltäni. Minusta tulee hyödytön, vapiseva mielipuoli, joka haluaa vain huutaa huutamistaan, loputtomiin. Minun täytyy joka ikinen hetki varoa kaikin voimin ajattelemasta sitä. Koska Stefania pystyy auttamaan vain viileän rauhallinen Elena, jolla on valmiina suunnitelmat A, B ja C. Sitten kun hän on turvassa sylissäni, voin päästää itseni vapisemaan ja itkemään… ja huutamaan.”

Elena vaikeni hetkeksi puolittain nauraen, pää kumarassa etuistuimen selkänojaa vasten, ääni pitkästä puhumisesta käheänä.

”Nyt minua väsyttää. Mutta on minulla sentään suunnitelma A. Minun täytyy onkia Damonilta lisää tietoja paikasta jonne olemme matkalla, siis Pimeästä ulottuvuudesta, ja samoin kaikki hänen tietonsa niistä kahdesta vihjeestä, jotka Misao antoi minulle Stefanin sellin avaimesta.

Niin… siitä en ole tainnut vielä puhuakaan. Avain, kettuavain, joka tarvitaan Stefanin vapauttamiseksi sellistä, on katkaistu kahtia ja puolikkaat on kätketty eri paikkoihin. Ja kun Misao härnäsi minua siitä, kuinka vähän niistä paikoista tiesin, hän antoi selviä vihjeitä niiden sijainnista. Hänelle ei juolahtanut mieleenkään, että todella lähtisin Pimeään ulottuvuuteen; hän vain rehenteli. Mutta minäpä muistan vihjeet vieläkin, ja ne olivat tällaiset: Ensimmäinen puolisko on ‘hopeasatakielen instrumentissa’. Ja toinen on ‘haudattu Bloddeuweddin tanssisaliin’.

Minun täytyy ottaa selville, onko Damonilla mitään käsitystä niistä. Kuulostaa nimittäin siltä, että meidän täytyy Pimeään ulottuvuuteen tultuamme päästä sisään koteihin ja muihin sellaisiin paikkoihin. Jos haluaa tutkia tanssisalia, on kai paras hankkia tavalla tai toisella kutsu tanssiaisiin? Varmaan helpommin sanottu kuin tehty, mutta minä teen kaiken, mitä ikinä tarvitaan. Ja sen pituinen se.”

Elena suoristautui päättäväisesti, jäi hetkeksi liikkumatta ja kuiskasi sitten: ”Eikö ole uskomatonta? Juuri nyt katsoin taivaalle, ja siellä näkyy hyvin himmeinä juovina aamunkoiton valoa: vaaleanvihreää ja kalpean oranssia ja aivan hentoa turkoosia… Minä olen puhunut koko pimeän ajan. Nyt on aivan rauhallista. Juuri nyt aurinko pilkistää ta–

Mitä hittoa tuo oli? Jaguarin katolta kuului juuri PAM. Oikein todella kovaa.”

Elena napautti äänityksen poikki. Häntä pelotti, mutta tuollainen jysähdys – ja nyt katolta kuului rahinaa…

Hänen täytyisi päästä autosta ulos ja äkkiä.

Toinen luku

Elena ryntäsi Jaguarin takaistuimelta ulos ja juoksi vähän matkaa, ennen kuin kääntyi katsomaan, mitä katolle oli pudonnut.

Sinne oli pudonnut Matt. Hän yritti juuri ponnistautua istualleen.

”Matt – herran tähden! Oletko sinä kunnossa? Sattuiko pahasti?” Elena huudahti samalla hetkellä, jolloin Matt karjaisi hätäisesti:

”Elena – herran tähden! Onko auto kunnossa? Sattuiko siihen pahasti?”

”Matt, oletko sinä tullut hulluksi? Kolautitko pääsi?”

”Tuliko siihen naarmuja? Toimiiko lasikatto vielä?”

”Ei tullut naarmuja. Katto on kunnossa.” Elena ei tiennyt ollenkaan, toimiko lasikatto, mutta hän tajusi, että Matt houraili järjettömiä. Poika koetti päästä alas jättämättä autoon kurajälkiä, mutta yritystä haittasi, että hänen jalkansa olivat reisiä myöten liejun peitossa. Kävi vaikeaksi päästä katolta käyttämättä jalkoja.

Sillä välin Elena tähyili ympärilleen. Hän oli tosin itsekin kerran pudonnut taivaalta, mutta hän oli sitä ennen ollut puoli vuotta kuolleena ja tupsahti ihmisten ilmoille ilkialasti, eikä kumpikaan näistä pätenyt Mattiin. Elena veikkasi proosallisempaa selitystä.

Ja tuossahan selitys oli, nojaili lakkipuuhun ja katseli näkymää vienon ilkikurisesti hymyillen.

Damon.

Hän oli vanttera, lyhyempi kuin Stefan, mutta häntä ympäröi epämääräisen uhkaava ilmapiiri, joka enemmän kuin korvasi pituuseron. Kuten tavallista hän oli moitteettomasti pukeutunut: mustat Armanin farkut, musta paita, musta nahkatakki ja mustat bootsit, kaikki sävy sävyyn hänen huolettoman pörröisen tumman tukkansa ja mustien silmiensä kanssa.

Juuri nyt Damonin katse sai Elenan hyvin tietoiseksi pitkästä valkoisesta yöpaidastaan, jonka hän oli ottanut mukaan ajatellen, että voisi tarpeen vaatiessa vaihtaa leirioloissa vaatteet sen alla. Nyt oli vikana vain se, että vaikka hän yleensä pukeutui heti aamun koittaessa, päiväkirja oli tänään vienyt hänen huomionsa. Ja nyt yhtäkkiä yöpaita oli vääränlainen asu varhaisaamun riidalle Damonin kanssa. Se ei toki ollut läpikuultava, sillä kangas muistutti enemmän flanellia kuin nailonia, mutta siinä oli kuitenkin pitsiä, varsinkin kaulan tienoilla. Damon oli kertonut, että pitsi kauniin kaulan ympärillä vaikutti vampyyriin samalla lailla kuin punaisen viitan heilutus vihaisen härän edessä.

Elena risti käsivartensa rinnalle. Hän yritti myös varmistaa, että hänen auransa oli säädyllisesti sisään vedetty.

”Näytät Leenalta”, Damon sanoi ja väläytti ilkikurisen, selvästi hyväksyvän hymyn. Hän kallisti päätään suostuttelevasti.

Elena ei suostunut suostuteltavaksi. ”Keneltä Leenalta?” hän kysyi, mutta muisti samalla hetkellä Peter Panin nuoren tytön sukunimen ja säpsähti mielessään. Hän oli aina ollut hyvä tämän lajin sanasodassa. Ikävä vain, että Damon oli parempi.

”No mutta tietysti Leena… Kultaselta”, Damon sanoi hyväilevällä äänellä.

Elenaa puistatti sisäisesti. Damon oli luvannut, ettei vaikuttaisi Elenan mieleen hämärtämällä ja manipuloimalla sitä telepaattisilla kyvyillään. Joskus hän kuitenkin tuntui menevän kauhean lähelle kielletyn rajaa. Niin, ehdottomasti Damonin syytä, Elena ajatteli. Hänellä ei ollut Damonia kohtaan muunlaisia tunteita kuin… no tuota, ei muunlaisia kuin sisarellisia. Silti Damon ei koskaan antanut periksi, niin usein kuin Elena hänet torjuikin.

Elenan takaa kuului tömähdys ja litsahdus, mikä epäilemättä tarkoitti, että Matt oli vihdoinkin päässyt Jaguarin katolta. Hän liittyi kamppailuun saman tien.

”Et kyllä sano Elenaa kultaseksi!” hän karjaisi ja jatkoi Elenaan päin kääntyen: ”Leena on varmaan hänen uusin pikku tyttöystävänsä. Ja… ja… ja tajuatko sinä, mitä hän teki? Minkälaisen aamuherätyksen hän minulle antoi?” Matt vapisi närkästyksestä.

”Nosti sinut ilmaan ja paiskasi auton katolle, niinkö?” Elena uskaltautui sanomaan. Hän puhui Mattille olkansa yli, koska puhalsi vieno aamutuuli, jonka vuoksi yöpaita tahtoi takertua hänen vartaloonsa. Juuri nyt hän ei halunnut Damonia taakseen.

”Ei! Tai siis kyllä! Sekä että! Mutta… kun hän ei edes vaivautunut käyttämään siihen käsiä! Hän vain teki näin” – Matt heilautti toista kättään – ”ja ensin minä upposin mutakuoppaan ja seuraavassa hetkessä putosin auton päälle. Lasi olisi voinut mennä rikki – tai minä! Ja nyt olen ihan kurainen”, Matt lisäsi katsellen itseään inhoten, aivan kuin olisi huomannut koko asian vasta nyt.

Damon puuttui puheeseen. ”Ja miksikö minä nostin sinut ilmaan ja laskin alas? Mitä sinä tosiasiassa teit sillä hetkellä, kun lisäsin meidän välimatkaamme?”

Matt lehahti punaiseksi vaaleiden hiustensa juuria myöten. Hänen tavallisesti tyynet siniset silmänsä leimusivat.

”Pitelin keppiä”, hän sanoi uhmakkaasti.

”Keppiä. Sellaistako keppiä, jonka löytää tien vierestä? Sellaistako keppiä?”

”Niin, minä tosiaan löysin sen tien vierestä!” Uhmaa vieläkin.

”Mutta sitten sille näyttää tapahtuneen jotain omituista.” Damon vetäisi kuin tyhjästä esiin hyvin pitkän, hyvin vankan näköisen seipään, jonka toinen pää oli vuoltu tavattoman teräväksi. Seiväs oli selvästikin kovaa puuta, ulkonäöstä päätellen tammea.

Sillä välin kun Damon tarkasteli ”keppiä” joka puolelta suuresti äimistyneen näköisenä, Elena kääntyi pärskivään Mattiin päin.

”Matt!” hän sanoi moittivasti. Tämä tapaus oli ilmeinen pohjanoteeraus poikien kylmässä sodassa.

”Ajattelin vain”, Matt jatkoi itsepäisesti, ”että se voisi olla hyvä ajatus. Koska minä nukun yöt ulkona ja… joku toinen vampyyri voisi osua paikalle.”

Elena oli jo kääntynyt rauhoittelemaan Damonia, kun Matt purskahti uudestaan puhumaan.

...