SISÄLLYSLUETTELO

Ensimmäinen askel
–pimeydessä on joku

Toinen askel
– käännyn pimeyttä kohti

Kolmas askel
– matka varjojen maahan

Neljäs askel
– tyhjyydessä on jo kaikki mitä etsin

Viides askel
– on aika lähteä

Kuudes askel
– matkustan menneisyyteeni

Seitsemäs askel
– kotiinpaluu: ei ole loppuja, on vain alkuja








Japanilaista huonetta voisi verrata tussimaalaukseen. Paperilla päällystetty shóji olisi silloin alue, jossa tussi on ohuimmillaan ja alkovissa taas tussi on tumminta. Aina, kun näen hyvällä maulla rakennetussa japanilaishuoneessa alkovin, ihmettelen kykyämme ymmärtää varjojen salaisuuksia, aistikasta tapaamme käyttää varjoa ja valoa. Sillä alkovin kauneus ei ole minkään nerokkaan apuvälineen ansiota. Tyhjä tila vain on rajattu paljaalla puulla ja paljailla seinillä siten, että sinne ulottuva valo luo tyhjyyteen heikkoja varjoja. Kuitenkin, kun tuijotamme poikkihirren takana, kukkamaljakon ympärillä ja hyllylautojen alla tiivistyvään pimeyteen, jonka tiedämme aivan hyvin olevan vain varjoa, valtaa meidät aavistus, että tuossa tunnelman pienessä nurkassa isännöi täydellinen ja kertakaikkinen hiljaisuus; rauhallisuus, joka siellä vallitsee on pysyvää. Se ”salaperäinen itä”, josta länsimaiset ihmiset puhuvat, viittaa luultavasti näihin pimeyden paikkojen outoon hiljaisuuteen. Myös me itse saatoimme lapsina kokea selittämättömiä vilunväreitä kurkistaessamme alkovin syövereihin, joihin auringonvalo ei ollut milloinkaan tunkeutunut. Missä on tämän mysteerin avain? Haluan paljastaa salaisuuden: se on lopultakin varjojen taikaa. Mikäli varjot olisi karkotettu alkovin nurkista, olisi se samalla hetkellä palautunut pelkäksi tyhjäksi tilaksi.

Junichiro Tanizaki








Kiitos miehelleni Juusolle:

Et ohjannut minua tälle varjojen polulle, mutta kunnioitit matkaani. Pääsin kotiin itseeni.

ENSIMMÄINEN ASKEL
–PIMEYDESSÄ ON JOKU

009.jpg

Yritin olla kuuntelematta sydämeni ääntä, mutta se voimistui hetki hetkeltä.

Paulo Coelho

Minä olen Kaija.

Lapsena näin usein toistuvan painajaisen, jossa tuijotin lattian raosta maan sisään. Siellä kuhisi käärmeitä ja tiesin joutuvani niiden joukkoon. Kutsuin kuiskien äidin luokseni. Hän saapui, istuutui sänkyni laidalle, mutta ei kyennyt rauhoittamaan hätäännystäni. Vaikka hänen suunsa huokaili kauhukuvaani mitätöiden, aistin hänessä säikähdyksen. Olin outo, minussa oli jotain pelottavaa. Niin valvoin lähes kaikki lapsuuteni yöt: äiti käväisi, ja hänen poistuttuaan makasin aamunkajoon asti silmät peitonraosta yötä vahtien. Auringon noustessa uskalsin viimein heittäytyä unen aaltoihin.

Kun nyt viisikymppisenä katson taaksepäin, luon itselleni kuvitellun isoäidin. Hän olisi kyennyt tyynnyttämään pienen hätähousun. Hän olisi tarinoinut vanhoista tietäjistä, jotka pujahtavat maan rakosiin ja matkustavat pimeyteen käärmeiden tuolle puolen. Hän olisi rupatellut ikiaikaisesta tiedosta, joka lepää tyhjyydessä ja odottaa vierailijaa luokseen. Tuo vanha viisas olisi rauhoittanut minut kertomalla, että neljäkymmentä vuotta myöhemmin minä sukellan pimeän sokkeloihin, ohitan samaanin taidoin käärmeet ja kohtaan yön levollisena.

Mutta sitä isoäitiä ei ollut. Oli vain hätääntynyt äiti, alkoholisoitunut isä ja materialisoitunut yhteiskunta.

Selvisin silti.

Kansanperinteessämme käytetään sanontaa ”syntymässä säikähtänyt”. Olen pohtinut ilmaisua, koska olen liittänyt sen itseeni. Ajan myötä muutin sitä.

Minä olen kuolemassa säikähtänyt.

Nuorena aikuisena etsin traumaa. Pengoin lapsuuttani ja nuoruuttani janoten selitystä pelokkuudelleni. Minulle on täytynyt tapahtua jotain, koska olen ollut niin yliherkkä elämälle. Säikyin lapsena kaikkea mahdollista hämähäkeistä poikiin; jopa telkkari tuntui uhkaavalta enkä suostunut jäämään sen epäluotettavan olemuksen seuraan kaksin. Elämän sarkasmia lienee, että minusta tuli elokuvaohjaaja. Luon ammatikseni muille elämyksiä tuohon luotaantyöntävään laatikkoon, joka hölöttää ihmisten olohuoneissa ja sammuttaa arvoituksellisen hiljaisuuden.

1980-luvulla tulivat muotiin Alice Millerin psykologiset kirjat, jotka pyrkivät vapauttamaan lapsen, mutta syyllistämään vanhemmat. Minäkin pohdiskelin, onko isäni käyttänyt minua seksuaalisesti hyväkseen. Muistin varhaisvuoteni yksityiskohtineen, tuoksuineen ja väreineen. Minulla on tarkka kuvamuisti, joka on elokuvaohjaajan ja kuvataiteilijan työkalu. En silti kyennyt palauttamaan tietoisuuteeni ahdistavaa muistoa. Pohdiskelin aika ajoin terapiaan menoa. Minussa tuntui olevan jokin vialla.

Mitä hypnoosi mahtaisi paljastaa?

Iltaisin lavuaarin edessä kasvoja pestessäni pelkäsin, että joku lyö puukolla selkään. Se oli kummallisen elävä ja toistuva välähdys. Aloin tästä syystä jo kauan sitten epäillä mahdollisuutta aiempaan elämään. En kuitenkaan etsinyt aavistukselleni vahvistusta; sain sen vasta, kun olin kasvanut kaipaamalleni tiedolle valmiiksi. Menihän tuohon melkein 50 vuotta. Joskus moitin itseäni. Miksen ollut aiemmin valmis? Olisin ehtinyt pitemmälle.

Mihin?

Mitä tarkoittaa pitemmälle elämässä?

Sain ”Rosa was here” -esikoisohjauksestani arvostetun ja suurisummaisen Risto Jarva -palkinnon vuonna 1994. Olin tuolloin vasta opiskelija ja julkinen tunnustus luonnollisesti sykäytti. Kun sitten tutusti unta saamatta tuijotin hotellihuoneen ikkunasta Tampereen öisiä valoja, oli muiden antaman huomion hyvää tekevä hurma jo ohi. Nopeasti se katosi maailman hälyyn lämmittämättä minua syvältä sisimmästä.

Julkinen kiitos on lopulta varsin tyhjänpäiväinen sielun rakennusaine, vaikka ihmiset toisin luulevat. Se saattaa helpottaa työolosuhteita ja taloutta, ja sitä kautta elämää ylipäätään. Sitä on kuitenkin tankattava uudelleen ja uudelleen, sillä se on nopeasti ehtyvää lainaenergiaa.

Se tie ei vie kotiin.

Ei ihme, että niin lukemattomat kuuluisuudet ovat päätyneet itsemurhaan tai heidän elämänsä ovat luhistuneet surullisesti. Toisin on sisäisen eheyden kanssa. Se pulppuaa ehtymättömästä lähteestä. Kun siihen saa yhteyden, vapautuu muiden hyväksynnän kaipuusta, ulkoisesta kiitoksesta, suorittamisen tuskasta.

Meillä kaikilla lienee aavistus ihmeellisestä eliksiiristä, jota janoamme. Tuo etiäinen pitää meidät liikkeessä. Minäkin etsin vuosikaudet lähdettä. Paine henkilökohtaisen totuuden löytämiseen ajoi minut pelosta huolimatta olemaan yksin. 25-vuotiaana hakeuduin itsekseni metsäretkelle telttaan kasvaakseni vahvemmaksi, sillä mielestäni todellista rohkeutta on tehdä sitä mitä pelkää. Vietin aikaa syyspimeällä mökillä. Ei minusta varsinaista yön ystävää kehkeytynyt. Heräsin keskiyön jälkeen, ja sydämeni jyskytti kuin pikku kanilla.

Mieheni sanoi usein, että hänelle pimeys on turvallinen syli, josta muut eivät näe häntä. Että pimeys on pesä ja suoja. Se tuntui käsittämättömältä – ja kadehdittavalta. Minua musta tyhjyys lähestyi kuin elollinen olento, joka huokaili ja huiski ihoani näkymättömillä käpälillään.

Kunnes aloin kuulla koputuksia. Kop, kop. Nap, nap. Ikävä kyllä ne eivät vaikuttaneet olevan realistisia ääniä. Näkymättömän houraileva tunkeilu alkoi konkretisoitua toiminnaksi. Joskus ajattelin, että se omalaatuinen napsahtelu saattaisi olla kuolleen isäni henki, mutta ajatus ei rauhoittanut mieltäni hitustakaan vaan päinvastoin puistatti.

Olenko minä tulossa hulluksi?

Olenko minä hullu?

Olenko aina ollut hullu?

Kerran yöllä rohkaisin itseni ja herätin mieheni. Kysyin häneltä, kuuleeko hän saman äänen, tuon koputuksen. Kuten arvasin, hän ei kuullut. Hän kuittasi tapahtuman lyhyesti.

– Sulla on lahja.

– Mikä?

– Sulla on lahja. Nuku.

– Mitä? Mikä lahja?

– Semmonen. Yliluonnollinen, mikä lie. Hyvää yötä.

Mies nukahti, minä jäin valvomaan.

– Lahja? Mikä ihmeen lahja?

Vaikka elämä olisi antanut minulle poikkeuksellisen ominaisuuden, en missään tapauksessa käyttäisi sitä ennen kuin lapset ovat kasvaneet aikuisiksi. Voin seota! Voin joutua mielisairaalaan ja lapset jäävät ilman äitiä!

Sain pidettyä kiusallisen lahjani piilossa kymmenen vuotta. Toisinaan tunsin yhteydenoton. Koputus vaihtui hienovaraisiin neulanpistoihin. Lähes olemattomat, terävät kosketukset pistelivät kasvojani. Koin jonkun kutsuvan minua. En uskaltanut kysyä, mitä asiaa. Opettelin sanomaan EI.

– Ei, minä en ole käytettävissä.

Nukuin tuttua koiranunta enkä juuri koskaan nähnyt alitajunnan elokuvia, joita yöllä on tapana ihmisille tarjota. Ainakaan en muistanut unia, jos tietoiselta mieleltäni salaa näin niitä. Psykologian kirjasta luin kerran, että unien puute on huolestuttava merkki.

Ajalla on keinonsa viedä asioita eteenpäin. Lapseni kasvoivat täysi-ikäisiksi. Ei enää tarvinnut pelätä, että lapset jäävät ilman äitiä, jos sekoan. Enää en voinut käyttää sellaista tekosyytä näkymättömän maailman torjumiseen. Olin vastuussa vain itsestäni.

Lähestyin rajaa, jonka yli on astuttava.

Kävin usein kylässä appivanhempien luona maalla vanhassa kansakoulussa. Vierashuoneen sänky oli sijoitettu entiseen oviaukkoon, joka oli suljettu seinällä. Heräsin kello yksi yöllä. Joka yö. Hätääntynyt läsnäolo kesti muutaman tunnin ja meni ohi. Aloin tottua ilmiöön, tiesin odottaa sen alkamista – ja ennen kaikkea loppumista. Tulkitsin, että joku kaipasi kuuntelijaa. Lopulta olin tarpeeksi rohkea ja utelias toimimaan yllättävästi. Kokosin itseni ja vastasin kyllä!

– Kuka siellä?

Kasvatin raparperinlehdet korviini k...