SYSMÄLÄINEN

Kyläinen tarina

BERTHOLD AUERBACH

Saksankielestä ("Der Lauterbacher") mukaillen
suomentanut Kustaa Karjalainen (A. O. G. Genetz)

K. E. Holm, Helsinki, 1877.

ISBN 978-952-282-000-6
E-kirjan toteutus: Elisa Kirja, 2012

Venäjän kirkonkellot soivat heleästi (kylässä oli sekä venäläinen että luterilainen kirkko); niiden sävelet kaikuivat yhä kauemmaksi keskipäivän valaisemaan seutuun; ihmiset palasivat työstään kotiin päivälliselle. Nuori, solakka mies oli tullut kaupungilta päin tietä myöten. Hän oli kaupunkilaisen tavalla puettu ja kädessään oli hänellä mustankirjava pahkakeppi, johon monta nimeä oli piirretty. Nähdessään kirkonkylän levenevän edessään seisattui hän, kuunteli kellon soitantoa ja katsoi ympärilleen niihin kukoistaviin tuomistoihin, jotka olivat kylän kummallakin puolen. Hän tervehti kansaa, joka tuli hänelle vastaan vainiolta, erinomaisella ystävyydellä, aivan niinkuin olisi heidät tuntenut. Ihmiset kiittivät iloisesti ja katsahtivat kaikki vielä kerran taakseen hänen jälkeensä, arvellen, että se on varmaan joku kyläläinen, joka kaukaisilta matkoilta kotiin palajaa; hän oli muka heitä niin tarkkaan silmäillyt, eivätkä häntä kuitenkaan tunteneet.

Kun kellon viimeiset sävelet olivat vaienneet, kun pellolla kaikki oli äänettä, ei yhtään ihmistä enää näkyvissä ja ainoastaan leivot riemuilivat korkealla ilmassa, silloin vieras istuihe tienvarrelle, katseli vielä kauan kylään päin, otti viimein muistikirjan esille ja taaskin katsahdellen ympärilleen kirjoitti siihen:

"Kreikan ja Rooman kansat! Kyllä korkealle kajahtelivat voittoriemunne ja raikahtelivat sotatorvenne, mutta kristinusko yksin kaivoi malmin syvältä maan povesta ja kohotti sen korkealle ilmaan heilumaan ja kaikuansa kauas levittämään, hartautta, iloa ja surua herättämään. Kyllä ihanasti lienevät kanteleet ja rummut Jerusalemin temppelissä soineet; mutta nyt ei ole enää vaan yksi temppeli maan päällä, tuhansittain on kristinusko niitä pystyttänyt kaikkialle… Minusta oli taannoin, niinkuin kellot olisivat kaiullaan ilmoittaneet minun tuloni uuteen määräpaikkaani, niinkuin Jumalan ääni olisi minulle huutanut: terve tultuasi! Kyllä ihmetellen loitte katseenne taaksenne, te hyvät ihmiset, ettekä tietäneet, mikä meidän keskinäinen välimme tulee olemaan. Oi, voisinko saada näiden ihmisten sielut kokonaan valtaani, niin tahtoisin päästää heidät sitkeästä taikauskostaan ja antaa heidän maistaa hengen puhtaita iloja. – Mutta tuolla he käydä köntivät, ja samoin kuin eläin, joka kulkee heidän edellänsä, eivät halua muuta mitään kuin ravintoa ruumiillensa… Tämä siis on se paikka, jossa uusi elämä minulle alkaa: nämä notkot ja peltomaat, millä ajatuksillahan minä niitä vielä kerran silmäilen! Ah, maa on kaikkialla ihana ja iloa tuottava, missä kukkasia on. Ja vaikk'eivät ihmiset minua ymmärtäisi, ymmärrät sinä minut kumminkin, sinä ijänkaikkinen Luoja, ja hymyilet minulle lempeästi kun kuuntelen hiljaisia ilmaisemias… Tuolla seisovat puut soreasti kukkien, ja kylästä kuulen lasten iloa, lasten, joiden sydämiin minun tulee heittää sivistyksen valon säteitä…"

Hän herkesi kirjoittamasta; sauvaansa katsellen sanoi hän hiljaa itsekseen: "Joka haaralle olette hajonneet, te nuoruuteni kumppalit, muuta ei ole minulle teistä jäänyt, kuin tähän piirretyt nimenne, ja niiden kanssa minä nyt astun uuden elämäni kynnykselle, te kaikki minua seuraatte näkymättöminä. Minä lähetän teille sydämestäni tervehdyksen kevätilmaan, kaikukoon se teille vastaan lintuisten suusta ja virvoittakoon mieltänne!"

Äkkiä nousi hän seisaalleen ja kulki kylään.

Nyt tiedämme, että nuori tuttavamme on uusi kansakoulunopettaja. Hän kysyi koulun johtokunnan esimiestä ja häntä neuvottiin Hukkasen taloon.

Hukkanen istui pöydässä lukuisan perhekuntansa kanssa, kun vieras astui sisään. Kun oli ystävällisesti tervehditty, pyydettiin häntä pöytään käymään; opettaja vaan kiitti.

"Mitä nyt?" sanoi Hukkanen, joka kohta taas oli istautunut, kun ei antanut minkään häiritä itseään syömisessä, "tehkeä työ tiloa vieraalle. Tuo sie Heli lautane sukkelaa. Käykää istumaan tähän, opettaja. Meillä ei ole sama muoti kuin Inkeriläisillä, jotka sanovat: oisitta ennen tulleet; kuka meille sattuu tulemaan syöntaikana, se pöytään. Vaikka mihin muualle menisitte, ette enää saa niin mitään, ja tässä on keittoruokaa; täytyyhän teidän hyvänä pitää mitä talossa on. Sattuipa olemaankin oikein Karjalan ruokia: lammaskoalii ja keitinpiiraita."

Heli oli tuonut lautasen ja opettaja istunut pöytään, ett'ei näyttäisi epäkohteliaalta.

"Tuon minun Helini saatte sunnuntaikouluun oppilaaksi," sanoi Hukkanen tyhjennettyään kukkurapäisen lautasen.

"Noo, teillä ei mahda enää olla paljoa oppimista," virkkoi opettaja, edes jotain sanoakseen. Tyttö ujosti vaan katsoi lautaseen alas.

"Mitä! Heli, puhu sinäkin, ethän muulloin ole mykkä ollut, sanoppas, osaatko kaiken?"

"Ka lukiiha mie siks osoasin kutakuinki, vain kirjuttoa miun ei soa putillee, sormet on jäykällaiset ku kaiken viikkautta täytyy roatoa mitä mitäki."

Kaikki tytön sulous katosi yht'äkkiä opettajan mielestä, kun kuuli nämä murteelliset, raa'alla tavalla äännetyt sanat.

Kun oli syömästä päästy, tuli yksi renki, joka pöydässä oli istunut jotenkin likellä Hukkasta, isäntänsä eteen ja sanoi veistään tuppeen pistäessänsä:

"Tullooko miun lähtii yksin heposiin kansa pellolle?"

"Mene vaan, minä kohta tulen jälestä. Ota poika mukaasi Hiirakkaa taluttamaan, se ei taho oikein taipua."

"Elkeä työ hoppuilko, soan mie sen hallituks," sanoi renki ja meni raskailla askelilla tuvasta. Opettaja pudisti päätään.

Heli raivasi pöydän sukkelaan, sillä hänellä oli kiire päästä kyökkiin piikojen kanssa haastelemaan, mitä kullakin oli vastatulleesta muistuttamista.

"Potra poika," virkkoi Varpu, joka oli piioista vanhin ja Helin uskottu, "se sinuu silmäili niin jott' en mie tietänyt, kätöistäkö vai suukkoista heän siulle ojentaa. Mitäs sanot, eikö siin' ois siulle mies? Heän on vielä naimatta."

"Kernaammin mie jeän naimattomaks kunnes kivi vein peällä pyörii, ennenku hänelle mänisin."

"Oikeen sanot," virkkoi toinen piika, "heän vielä kahella kopralla pistäs siunki suuhuse; et sie nähnyt miten heä otti veihen oikiise ja kahvelin vasempaa käteese ja sitte kahella käillä syyvvä ahmasi, sitä mie en oo eläissän' nähnyt kenenkää tolkullisen ihmisen tekevän."

"Nii," sanoi kolmas, "ja sitte heä vielä veihellää leikkel piiraita palasiks."

Sill'aikaa kun tytöt kyökissä astioita pestessään opettajaakin vähän huuhtelivat, ei juuri pahasta sydämestä, mutta sentähden, että kerran oli niin aljettu, oli tuvassakin Hukkasen puhe jotenkin vähän ilahuttava.

"Kielestä päättäen," alkoi hän, "tuntuu kuin olisitte Mikkelin puolelta kotoisin."

"En juuri sieltä, minä olen Päijänteen rannoilta."

"No, niitä eroituksia me emme niin tarkkaan tiedä; mikä sitte pitäjän nimi on?"

Opettaja joutui vähän hämille, pani molemmat kätensä rinnalleen ja sanoi viimein maahan katsoen: "Sysmä."

Hukkanen purskahti kaikuvaan naurunhohotukseen, opettaja vaan katsoi totisesti eteensä; viimein virkkoi edellinen:

"Elkää pahaksi panko, mutta Sysmän tietää jok'ainoa lapsenkakara, onhan se laulussakin. Miksikä ette sitä paikalla suoraan sanoneet? Eihän se mikään häpeä ole. No te varmaan tiedätte sanoa oikean syyn, miksi juuri Sysmä on lauluun pantu?"

"Kuka sen voi tietää? luultavasti siinä ei ole mitään perää, sellaisia lauluja tekevät yksinkertaiset ihmiset, jotka valitsevat tämän tai tuon paikan nimen sen tähden, että se juuri sopii heille runomittaan."

"Ei se laulu ole niinkään tuhma, ja sill' on vielä hyvin lysti nuotti, sitä minä oikein kernaasti kuulen laulettavan."

"Sallikaa minun olla toista mieltä."

"Mitä siitä sallimisesta? vaikk'en sallisikaan, olisitte te kuitenkin toista mieltä, mutta virkkakaa vaan vapaasti: miksi?"

"Minä en voi ymmärtää, mitä tarkoitusta, mitä tolkkuakaan tuossa laulussa on:

"Sy sy Sysmässä sukkani hukkasin;
 Susi sukitta suikkikoon!
Minä Sysmähän taas menen takaisin
Sukan uutosen osteloon.

"Se ei ole muuta kuin paljasta lorua, ja sitäkö te sanotte lystiksi. Kuinka voipi laulu olla lysti, kun ei siinä ole tuon taivaallista tolkkua? Tolkuttomuusko se onkin se hauskuus."

"Niin, olkoon se nyt miten tahansa, mutta lystiä se on kuitenkin; se sopii niin aivan tesmälleen, kun sitä" – Hukkanen ei tässä enää voinut ajatuksiansa oikein selittää, hän vain löi näppiä molemmilla käsillään, ja jatkoi sitten: "niin tuota, kun sen perille oikein pääsee. Täällä on meillä eräs mies, Yrjö, siltä teidän pitää saada se kerran kuulla, niin sitten tekin sanotte, ett'ei sen lystimpää ole. Muutama irvihammas mulle kerran sanoi, että pitäisi laulaa 'kengästä' eikä 'sukasta' ja että sentähden Sysmä on pilkan alaisena, kun siellä kenkirajat vetelehtävät joka paikassa. Mutta mitä laulu nyt meihin koskee? Puhutaan jotain muuta. Onko teillä näillä tienoin tuttavia?"

"Ei ketään."

"No, kyllä täällä meillä löydätte hyviä ystäviä, vaikka ihmiset näillä seuduilla ovat vähän raakamaisia; eivät ne sitä oikeastaan ole, mutta siltä näyttävät kumminkin. Pikkusen pilkkaa mielellään laskevat, se on totta, mutta ei siinä ole pahaa tarkoitusta, täytyy vaan antaa takaisin aika tavalla; ja kun vaan ymmärtänet heitä oikein kohdella, niin saatat kääriä vaikka sormesi ympäri."

"Minä kyllä tahdon kaikkia ihmisiä rakkaudella kohdella."

"Niin, mitä minä olinkaan sanomassa, nyt teidän tulee tervehtiä koulun johtokunnan ja kunnan lautakunnan jäseniä, käydä heidän luonansa; ja vielä yksi asia, menkää myös vanhan opettajan luo, jolla jo on 25 vuotta ollut ero virastaan: hän on kunnon mies ja se olisi hänelle hyvin mieleen. Hän on vielä vanhan ajan ihmisiä, mutta myös kerrassaan kelpo mies. Minäkin vielä kävin koulua hänen luonansa, vaikka vähän minä kyllä tiedän. Edellinen opettaja tuli hänen kanssaan huonoon sopuun, sen vuoksi kun ei käynyt hänen luonansa; ja jos te tahdotte oikein tehdä hänelle mieliksi, niin antakaa hänen jonkun kerran sunnuntaina soittaa urkuja. (...