HYMNI HUMBUGILLE

Ylistetty ollos mahtava Humbugi! Sinä olet se voima, joka maailmaa hallitsee ja eteenpäin vie! Minne joutuisimmekaan me ihmislapset, mikä olisikaan kohtalomme, jos sinä, oi Humbugi, maailmasta katoisit? Mutta sinä et katoo, ennenkuin maailma katoo! Sinä olet ikuinen kuin ihmissuku! Ylistetty ollos ikuinen Humbugi!

Näin kerran Rakkauden.
Se tuli maailmaan ja kulki hiljaa ja ääneti.
Ei se etsinyt omaansa.
Kaikkensa se antoi, kysymättä, pyytämättä.
Mikä oli sen palkka?
Tuska.
Jota suuremmaksi Rakkaus kasvoi, sitä tulisemmaksi
     tuli tuska.

Ei tuntenut maailma Rakkautta.
Sen hellyyttä sanottiin tunkeilevaisuudeksi.
Sen uhrautuvaisuutta sanottiin tyhmyydeksi.
Sen uljuutta sanottiin julkeudeksi.
Ja kylmyydeksi nimitettiin sen puhtautta.
Pois ryöstettiin siltä Rakkauden nimikin.
Köyhänä ja alastomana se ajettiin maailman
     poluilla paleltumaan.

Mutta silloin astuit esiin sinä, oi Humbugi.
Sinä otit Rakkauden rikkirevityn viitan, silasit
     sen silkillä ja kiiltävällä kullalla ja levitit
     laajana hartioillesi.
Torvilla toitottaen ja lippuja liehuttaen sinä
     vaelsit valtateillä, vaatien itsellesi Rakkauden
     nimen ja palkan.
Ja sinä saitkin ne, oi mahtava Humbugi,
     sillä sinun voimasi on suuri.
Ylistetty ollos, voimakas Humbugi!

Näin kerran Hyvyyden.
Se oli luottavainen ja lämmin.
Se tahtoi unohtaa vihan.
Se tahtoi auttaa avuttomia.
Maailma polki sen jalkoihinsa ja tahrasi lialla
     sen valkean viitan.
Epäluulolla lamautettiin sen ojennettu käsi.
Ivalla tukahdutettiin sen kutsuva ääni.
Pala palalta se surmattiin.

Silloin tulit sinä, oi Humbugi, loistavassa asussa astuen. Siinä huusit julki sen, minkä Hyvyys oli vaiennut. Sinä vaikenit silloin, kuin Hyvyys oli puhunut. Ja maailman silmät seurasivat sinua ihastuksella. Kun sinä, oi Humbugi, pukeuduit Hyvyyden asuun, rakensi maailma alttarin, jossa se sinulle polttouhria suitsutti. Ylistetty ollos, loistava Humbugi!

Näin kerran Neron. Tulta sen silmät iskivät ja säkenöitä säihkyi sen säilä, kun se rohkeana julisti sodan sinua vastaan, oi voimakas Humbugi! Ensi iskulla katkesi kurkihirsi linnastasi ja ammottava aukko syntyi lahonneeseen seinään. Vapise, vapise, oi Humbugi! Jo ovat päiväsi luetut! Jo lähenee valtasi loppuaan!

Mutta tyynenä kokosit sinä kantajoukkosi, oi Neroakin nerokkaampi Humbugi! Kateus kierosilmä tarttui ojennettuun käteesi. Viha polvistui povellesi. Typeryys typsähti syliisi. Hiljaa ja varmasti sinä hiivit Neroa vastaan. Hiljaa ja varmasti varastit Nerolta aseet. Mutta Nero ei lakannut taistelemasta, ennenkuin sinä, oi Humbugi, sen kuolleena jalkoihisi poljit. Sinä poljit Neron jalkoihisi ja pusersit ulos sen sydänveren viimeiseen pisaraan asti. Se sydänveri muuttui hohtaviksi helmiksi. Ne sinä keräsit, oi laupias Humbugi, ja ripustit kaulaasi iki-ihanaksi koristukseksi. Ylistetty ollos nerokas Humbugi!

Oi Humbugi! taivaanko tyttäreksi sinua sanoisin, vaiko manalan hengettäreksi? Et ole kumpikaan, voimakas Humbugi. Keskivälillä aina liehut. Maa on oikea olopaikkasi. Siellä on ikuinen kotisi, siellä valtaistuimesi! Ota kruunu päähäsi ja nouse oikealla niinelläsi joukkoja johtamaan. Sillä sinä olet maailman voimista mahtavin. Kaikki, kaikki maailmassa on humbugia, paitsi sinä oi Humbugi!

YSTÄVYYTTÄ

Sanatorion ruokasali oli vielä aivan tyhjä, vaikka kello jo oli yhdeksän ja puoli kymmenen oli aamiaistunti. Heloittava päiväpaiste oli nähtävästi houkutellut vieraat ylös tuntureille, sillä jo puoli kahdeksan olin nähnyt suuren parven naisia ja herroja, alppisauvat kädessä astuvan ylös läheisintä jyrkännettä. Astuin salin vieressä olevalle suurelle lasiverannalle katsomaan näkyikö ketään, mutta kaikki oli hiljaa ja ääneti. Jämtlannin komeat tunturit kohosivat lumihuippuisina maiseman taustassa ja keskikasvuisten haapojen lehdet värähtelivät sanatorion seinivierissä aivan kuin aristellen omaa vähäpätöisyyttään tuossa luonnon äärettömässä mahtavuudessa.

En tiedä miten kauan lienen istunut siinä, kun äkkiä heräsin siitä että kuulin keveitä askeleita salista. Käännyin katsomaan ja näin nuoren tytön astuvan sisään, suuri vihko sinikelloja kädessä, niin heleän sinisiä, kuin ainoastaan tunturiseutujen sinikellot ovat. Ja itse hän oli kuin tunturikukka, tuo nuori neitonen. Koska vasta eilisiltana myöhään olin saapunut sanatorioon, en ollut kerinnyt nähdä ketään muista vieraista ja siksi olin hiukkasen utelias näkemään keitä täällä oli. Seurasin silmilläni neitosen puuhia.

Hän asetti sinikellot kukka-astiaan pienellä pöydällä, johon oli katettu kahdelle hengelle. Sitten hän riisui hattunsa ja järjesteli peilin edessä tuuhean keltaisen tukkansa sekä kiinnitti vihdoin pari sinikelloa valkoisen silkkipuseronsa vyöhön. Lieköhän ollut seitsemäntoista kesää nähnyt tuo nuori neitonen?

Samassa hän tuli verannalle, jossa istuin, jotain noutamaan. Saatoin silloin nähdä hänet lähemmältä ja huomasin että huoleti saatoin lisätä kymmenen vuotta äsken otaksumaani ikään, ja varmaan olin silloin lähempänä totuutta. Mutta hänen olennossaan oli jotain niin lapsellista ja pehmeätä, että tuommoinen erehdys saattoi tapahtua vähemmänkin lyhytnäköiselle, kuin minä.

Hän palasi takasin saliin pöytänsä ääreen ja järjesteli kukkia ja hänen pienet valkoiset kätensä liikkuivat hermostuneesti ja hätäillen.

Kelle, kelle, kaikki tuo kukkien loisto?

Samassa kuului kovia askeleita etehisestä. Neitonen säpsähti ja lensi tulipunaiseksi. Minäkin loin uteliaana katseeni oveen päin, jonne neitonen oli kiirehtinyt.

Ovi aukeni samassa ja sisään astui – – – niin – – –

Nainen hän oli. Hame oli hyvin lyhyt, tukka vielä lyhyempi. Päässä miesten hattu, hameessa tasku kummallakin puolella ja kädet hameen taskuissa.

"Oletko sinä nukkunut näin kauan, unikeko?" huudahti hento neitonen suudellen kummitusta hellästi molemmille pulleille poskille.

"Niinpä kyllä, kyyhkyseni", nauroi kummitus, "pitäisihän sinun jo tuntea minun pahat tapani."

Yhdessä he astuivat sitten pöytänsä luo puhellen puoliääneen. Kummitus asettui mukavasti istumaan, nosti toisen jalkansa ristiin polven yli ja nojasi tuolin selkään sekä alkoi sitten tutkivasti tähystellä minua silmilasiensa läpi.

Koetin näyttää niin vähäpätöiseltä ja vaatimattomalta kuin suinkin, sillä tunsin että katse oli ankara ja syyttävä. Hän näkyi olevan tyytyväinen käytökseeni. Katse lauhtui ja hän sanoi jotain puoliääneen sille pienelle ja hennolle. Tämäkin nyt loi aran ja pelokkaan katseen minua kohti.

Ruokasali alkoi samassa täyttyä vierailla. Äskeinen tunturiseurue tuli nauraen ja puhellen sisään aloittamaan aamiaistaan.

Joukossa huomasin erään tuttavani, rouva Dahlin Helsingistä. Hän näytti jo olevan vallan kotonaan täällä, kuten kaikkialla, missä hän liikkui, ja tuttu jok'ikisen kanssa. Menin häntä tervehtimään enkä malttanut olla kysymättä ketä nuo kaksi tuolla sinikellojen ääressä olivat.

"Vai ette tunne edes heitäkään", ihmetteli rouva Dahl. "Se on neiti Västman, tuo merkillisen näköinen. Neiti Hanna Västman. Me sanomme häntä tavallisesti Fästmanniksi – hi, hi, hii!"

"Entä tuo hento, vaalea?"

"Se on Sissi Ström. Molemmat ovat kansakoulunopettajia jostakin
Kråkvinkelistä, jonka nimeä en muista."

"Onko hänkin opettaja, tuo pieni? Hän näyttää niin lapselliselta."

"Lapselliselta? Hi, hi, hii! Vai lapselliselta! Kun ei ole huolia, niin sitä kai pysyy lapsellisena."

Rouva Dahlilla oli epämiellyttävä tapa aina tyrskähtää nauruun, eikä kukaan voinut tietää nauroiko hän omalle sukkeluudelleen vai puhuteltavansa tyhmyydelle.

"Hän on rikas, neiti Ström", jatkoi rouva Dahl, "mutta hän on ruvennut kansakoulunopettajaksi pelkästä innostuksesta hyvään asiaan – tai Fästmanniin, hi, hi, hi, hii!"

Ja sitten hän hävisi laskemaan leikkiä parin äskentulleen herran kanssa.

Vielä samana päivänä neiti Västman esitti itsensä ja toverinsa minulle. Rouva Dahl kysyi pidinkö sitä kohteliaisuutena vai epäkohteliaisuutena ja kun sanoin että se epäilemättä oli kohteliaisuus, varoitti hän minua vajoamasta suuruudenhulluuteen.

"Fästmanni ei ole koskaan vielä uskaltanut esittää Sissi Strömiä kenellekään, mutta nähtävästi hän pitää teitä liian vaarattomana, jotta voisitte tulla hänen rivaalikseen, hi, hi, hii!"

Ennenkuin ennätin vastata, oli rouva Dahl jo liehunut muitten sanatorion vieraiden luo kertomaan tuota merkillistä tapausta.

"Rivaaliksi!" Oliko hän aivan mieletön? Mitä rivaalisuutta tuommoisessa tapauksessa saattoi tulla kysymykseen?

Tuoko lienee kumminkin vaikuttanut minuun, en tiedä, mutta vaistomaisesti vältin neiti Strömiä, jonka avuttomuus suorastaan tympeytti minua. Hän ei näyttänyt uskaltavan sanoa sanaakaan tai ajatella ajatustakaan, ellei neiti Västman sitä ollut ensin hyväksynyt. Ja sitten hänellä oli alituinen suutelemisinto.

Neiti Västman ei ollenkaan näyttänyt pahastuvan, että selvästi osoitin välinpitämättömyyteni hänen ystäväänsä kohtaan. Päinvastoin se tuntui melkein miellyttävän häntä. Hän kävi yhä ystävällisemmäksi minua kohtaan ja tahtoi hyvin mielellään keskustella kirjallisuudesta ja kaikenlaisista nykyajan virtauksista. Eikä hän pahastunut siitäkään, että minä verraten jyrkästi kieltäydyin vastaanottamasta papyrossia, jonka hän päivällisen jälkeen minulle tarjosi. Itse hän aina sanoi polttavansa pari ruuan jälkeen. Se vaikutti niin rauhoittavasti. Rouva Dahl sanoi, että minä vaikutin vielä enemmän rauhoittavasti, koska neiti Västman ei nähtävästi yhtään luullut minusta sitä samaa kuin muista, että nimittäin kaikkien ainoana päämääränä oli ryöstää Sissi Ström pois häneltä.

Mutta sitten tuli se suuri muutos.

Eräänä päivänä tuli sähkösanoma, joka ehdottomasti pakoitti neiti Västmanin matkustamaan pois pariksi viikoksi. Mutta Sissin täytyi jäädä sanatorioon hermojaan hoitamaan.

Niin sanoi...