TIEN OHESTA TEMPOMIA

Aino Malmberg

Ensimmäisen kerran julkaissut Kustannusosakeyhtiö Otava 1901

ISBN 978-952-282-008-2
E-kirjan toteutus: Elisa Kirja, 2012

Sisällys:

Jumalan kuva
Meri
Edistystä
Etevä nainen
Kuinka hänestä tuli kirjailija
Tunnelmia
Naurettava juttu
Täydellinen
Pikku-veli
Elämän leikki

JUMALAN KUVA

MERI

Kuka laskee mereni laajuuden, kuka käsittää sen pohjattomat syvyydet, kuka aavistaa mitä aarteita se sylissään säilyttelee?

Paljon piilee mereni povessa, piilee pahaa, piilee parhainta.

Jos mereni syntysanat mulle selviäisi, jos sen syvyyksien salaisuudet mulle mainittaisi, hyvän silloin ilmoille nostaisin, painaisin pahan pohjamutaan. Hopealle silloin hohteleisivat ulappojen aallot, kullalle kuumottaisivat mereni mainingit.

Moitit mertani kylmäksi, valitat viluisiksi siintäviä selkiä.

Ei ole kylmä mun mahtava mereni, vaan viileä se on ja puhdas. Pois haihtuu polttava hehku sen aaltojen hyväilyssä ja puhdistuu mainen mustuus.

Ei ole konsaan kylmä mun mahtava mereni, se on lämpimäin virtojen meri.

Kun sen virtojen vetrehet vedet hellien hyväilevät rantamaita, silloin kukkaset elpyvät eloon ja nurmen nukka vihannoi. Ei polta poroksi, ei tuota tuhoa mun mereni lauhkea lämpö, se vain sulattaa jään ja haihduttaa hyisen hallan. Eloa ja voimaa se henkii, karuille kallioillekin se kukkia kasvattaa.

Luulet joskus tyyneksi merta, tyyneksi kuin kuollut. Voi ihmislapsi, lyhytnäköinen ihmislapsi, joka et jaksa pintaakaan oppia, vielä vähemmin syvyyksiin syventyä!

Etkö käsitä mereni mahtia, sen elonvoimien valtavuutta, jotka panevat virrat väsymättä vyörymään ja pakoittavat pinnan hiljaa huokuen heilumaan, vaikka vaahtopäät hyrskyt olisivatkin lepoon laskeutuneet? Kuollut vain voi liikkumatta levätä, mutta mereni uhkuu eloa, eikä väsy sen voima konsanaan.

Kavalaksi kuulin mertani mainittavan, viekkaaksi sanottavan voimakasta. Liian mahtava on mereni ollakseen kavala, liian voimakas ollakseen viekas.

Mutta elä leiki sen kanssa, elä yllytä voimakasta vihaan, sillä vaarallinen on mereni viha. Monta on karia meressä, paljon on kallioita aaltojen alla. Varo purttasi, varo henkeäsi! Elä koske mereni salakareihin, joita se ei tahdo ihmisten ilmoille paljastaa! Pirstaleiksi purtesi pusertuu, henkesi heität mereni syleilyssä.

Mutta ellet pelkää purttasi, etkä elämääsi sääli, jos uskallat ne uhrata mereni salaisuuksia selvitelläksesi, silloin pue purtesi purjeisiin, lähde uurtamaan ulapoita!

Lemmellä meri lempesi palkitsee, jos kaikkesi sille kannat, jos onnesi sille uskot. Eikä koskaan luovu meri omastaan, jonka sydämen se kerran on sitonut.

Oi mereni, mereni, maireheni, kuinka aina sinua kaipaan, sinä yksinäisen ystävä, sinä lemmettömän lohduttaja! En löydä lepoa lehdoissa, ei katoa metsissä mieleni kaiho. Sinä mereni, sinä vapaa, viileä mereni, sinä yksin voit tyynnyttää tuskat, laulaa lepoon maiset murheet. Yksinäisyyden ydinsalaisuutta sinä mulle opetat, siitä neuvot onnea etsimään.

EDISTYSTÄ

Näin unta. Laaja kenttä oli edessäni ja voimakkaan musiikin soidessa marssi esiin loistava sotajoukko. Siinä oli jalkaväkeä, siinä oli ratsuväkeä, siinä oli tykkiväkeä ja jos jotakin. Loppumaton ihmisjoukko oli kokoontunut kentän ympärille, ja naisilla oli kyyneleet silmissä.

Minä ymmärsin, että sotilaat olivat lähdössä sotaan, ja heidän omaisensa olivat tulleet sanomaan viimeiset jäähyväisensä heille.

Komea kenraali ratsasti rivien ohi, jotka hurrasivat innoissaan. Näin kuinka hän seisahtui joukkojen eteen ja alkoi puhua. Kuulin hänen sanovan:

"Isänmaan jalot pojat! Te olette nyt lähdössä täyttämään suurinta, pyhintä velvollisuuttanne, saattamaan surmaa isänmaan vihollisille – –"

Samassa kajahti kirkas ääni väkijoukosta:

"Ei sinun pidä tappaman!"

Minä näin kuinka ihmiset rupesivat liikahtelemaan levottomasti, mutta kenraalin silmät säihkyivät ja hänen äänensä oli kuin ukkosen jyrinä:

"Vaiti kaikki mielettömät intoilijat!"

Äänetön hiljaisuus seurasi, ja kenraali jatkoi kiihkeästi:

"Vai semmoista tahdotaan uskotella isänmaan jaloimmille pojille! Tuo käsky on olemassa ja se koskee murhaa, mutta tietysti ei sotaa. Sota on itse Jumalan asettama, ja maailman suurimmat henget, kirjailijat ja taiteilijat, ovat sitä teoksissaan ylistäneet. Kansat pystyttävät kilvan muistopatsaita sotasankareilleen. Eikö siinä ole kyllin todistusta sodan pyhyydestä? Niin, pojat, tuollainen käsky 'ei sinun pidä tappaman' on olemassa muita varten, mutta teille minä annan paljoa suuremman ja tärkeämmän käskyn, ja se on: 'Surmatkaa vihollisianne!' Jos sen käskyn täytätte, on isänmaa teille sankarin nimen antava ja vihreällä voitonseppeleellä teitä tervehtivä!"

Ääretön hurraa-huuto seurasi kenraalin sanoja, ja minä kuulin kuinka joku takanani hiljakseen nauraa hytkähteli. Käännyin ympäri ja näin, että se oli ystäväni Mefisto, joka ihastuneena hieroi käsiään. Hän tarttui ystävällisesti käsivarteeni ja huudahti innoissaan:

"Eikös se ole mainiota! niin innostuttavaa, mieltä ylentävää! Kuunnellaanpa jatkoa."

Kenraali puhui taas:

"Jokainen järkevä ihminen käsittää sen päivänselvän asian, että eri aloilla on eri vaatimukset, eri käskyt, eri mittakaavat. Kyllä tiedän että äsköinen intoilija on valmis teille huutamaan myöskin: 'ei sinun pidä valehteleman', ja siinä hän on oikeassa, mikäli koskee omia päälliköitänne. Se joka päälliköilleen valehtelee, on kuoleman ansainnut, mutta muistakaa myöskin, mitä teille sanon tällä juhlallisella eron hetkellä: Jos voitte valheella, vaikkapa valalla vahvistetulla, vihollisen harhaan houkutella, niin se on luettava teille suuremmaksi ansioksi kuin kirkkain totuus."

Taas räjähti hurraa-huuto ilmoille, ja Mefisto takanani huusi liikutettuna: "Eläköön!"

Yhä enemmän ja enemmän innostui kenraali, ja yhä useammin keskeyttivät joukkojen riemuhuudot hänen puheensa.

"Teidän kädessänne, pojat", huusi hän, "on nyt isänmaan onni ja maine! Kansamme kunnian kilpi kiiltää silloin vasta täydessä loistossaan, kun se tuhatkertaisesti on huuhdottu ja pesty vihollisen verellä!"

Sotilaiden silmät hehkuivat ja posket punottivat. He olivat valmiit siinä silmänräpäyksessä surmaamaan vaikka kenen.

Mutta kenraali hiljensi ääntään ja sanoi, että he kumminkaan eivät saa unohtaa viimeistä velvollisuuttaan. joka oli avun anominen ylhäältä.

Heti sen jälkeen komea kenraali ratsasti syrjään, ja minä näin kuinka kunnia-arvoisa piispa, kiiltävä kultaristi rinnassa, astui rintaman eteen. Kaikki lankesivat polvilleen, ja piispa rukoili korkealla äänellä voittoa tälle joukolle ja surmaa viholliselle. Hän vakuutti, että Kaikkivaltias itse ylhäällä katselee, kuinka he täyttävät velvollisuutensa hallitsijaansa ja isänmaata kohtaan.

Musiikki soitti sitten virren, johon kaikki yhtyivät, ja lopuksi vielä kajahutettiin kansallishymni. Liikutettuina ja innostuneina alkoivat ryhdikkäät joukot reippaan musiikin kaikuessa marssia pois hakemaan vihollista ja voittamaan tai kuolemaan.

Mefisto nykäsi minua käsivarresta ja kysyi:

"Emmekö nyt lähde katsomaan vastapuolueen joukkojen lähtöä? Minusta tämä todellakin on niin jalostavaa ja innostavaa, että voisimme nähdä saman näytöksen vielä kerran uudistuvan. Paitsi sitä vastapuolueella on aivan toisenlainen ja vielä parempi musiikki, vaikka muu komento onkin jokseenkin sama. Lähdetäänkö?"

"Ei. Sain tuosta jo kylläkseni", vastasin kylmästi.

"Hm – hiukan blaseerattu – kuten nykyajan ihmiset ovat. No, katsellaan sitten seurauksia. Onhan niilläkin viehätyksensä. – Heidän hartaat rukouksensa kuullaan" – Mefisto koetti näyttää hurskaalta ja puhui samalla äänellä kuin äskeinen piispa. – "Vihollinen saa surmansa – kummankin puolueen vihollinen. Satoja ja tuhansia jää tappelutantereelle isänmaan maineen ja kunnian tähden."

Mefisto pudisteli punaista vaippaansa, ja minä näin edessäni verisen kentän täynnä silvottuja ruumiita, ja kuolevien tuskanhuudot täyttivät ilman. Käännyin kauhulla pois, mutta Mefisto lohdutti minua sanoen:

"Murheella ja kauhulla ei sovi heitä surra. Heille pystytetään muistopatsaita ja heistä kirjoitetaan innostavia runoja, sillä isänmaan kunniahan vaati heidän verensä."

Mefisto poisti kamalan näyn potkaisemalla kerran kaviollaan maahan, ja me seisoimme taas tyhjällä kentällä.

"Milloinka maailma edistyy, Mefisto?" kysyin.

"Hm – sanoppas muuta", virkkoi Mefisto huoahtaen, "paljon, paljon on vielä tekemistä. Se on se systeemin puute, joka on edistyksen esteenä. Kun on järjestystä, musiikkia, puheita y. m. s., niin kaikki käy kuin voideltuna, kuten äsken näit. Mutta missä ei ole systeemiä, siellä ei ole edistystä. Se se oli minunkin erehdykseni, se systeemin laiminlyöminen".

Mefisto huokasi syvään ja näytti huolestuneelta, enkä minä oikein ymmärtänyt, mitä hän tarkoitti.

"Jos olisin alusta alkaen johtanut kaikki tarkkaan systeemiin, olisi minun nyt helpompi olla," sanoi hän, "mutta nyt kertyy huolia pääni päälle, niin että hiukseni käyvät harmaiksi. Ei se riitä ollenkaan, että ihmiset uskovat tappamisen oikeuteen. Sekin perustus alkaa peloittavasti huojua. Mutta jos uhraisin sodan, ehkä silloin helpommin voisin toteuttaa toisen unelmani. Ja se olisi varmaan mielestäsi edistys, suuri edistys!"

"En ymmärrä sinua, Mefisto," sanoin.

"Lähdeppäs katsomaan, niin ymmärrät," virkkoi Mefisto.

Hän pudisteli taas punaista vaippaansa, ja äskeinen tyhjä kenttä täyttyi uudelleen väellä.

Hyvin harjoitettu joukko marssi esiin. Ei se näyttänyt oikein sotajoukoltakaan, pikemmin voimistelujoukolta. Kaikki olivat puetut sinisiin, ruumista myöten käypiin pukuihin, ja jokaisella oli vaatemytty kainalossa. Yht'äkkiä kuului johtajan ääni, joka komensi: "Pu–keu–tu–kaa!" Salaman nopeudella kukin veti esiin vaatemyttynsä, eikä viipynyt viittä minuuttiakaan, ennenkuin joukko oli aivan toisen näköinen kuin äsken. Siinä oli silkkiin puettuja naisia, ryysyisiä kerjäläisiä, silinterihattuisia herroja, palvelijoita – kaikki sekaisin, vierekkäin, mutta kumminkin suorissa riveissä, hyvässä järjestyksessä ja tarkkaan totellen komentosanoja. Kaikilla oli t...