Sisällys

I. OSA
Johdatus I Vanhat ja nuoret II Marttilan leirissä III Lappeenrannan taistelu IV Taistelun jälkeen V Vangit

Epäluulo vieroitti ensin yksityiset mielipiteet. Nyt tunkeutui se, nostaen vihaa, niiden kansojen keskeen, jotka silloin yhdessä muodostivat Svean valtakunnan. Suomalaiset luulivat itsensä kavalletuiksi, pahoin kohdelluiksi, ja se tuntui sitä ilettävämmältä, kun se tuli niiden puolelta, joiden edestä he olivat uhranneet verensä ja henkensä.

Fr. Cygnæus.

JOHDATUS

Suomen aavoista, monasti ylistetyistä vesistöistä on Saimaalla etusija. Keskellä milloin hymyilevän valoisia milloin synkän, vakavia vuoriselänteitä leviää Saimaa laajana kuin meri, ja katselijan eteen aukenee tummanvihreiden rantojen sylissä loppumattomasta yhä uusia saaria ja salmia, luotoja ja kareja. Yhdestä sen lahdesta Viipurin läänin Lapveden pitäjässä pistää niemimaa pohjoiseen. Sitä rajoittaa etelässä Salpausselkä ja sen muita sivuja huuhtovat Saimaan aallot. Tämän niemen muinoin tuuheata lehtimetsää kasvavassa kärjessä sijaitsi aikanaan köyhä kylä, arvoton muille kuin sen omille asukkaille, joista seudun kauneus ja oma koti erämaassa olivat kallisarvoisempia kuin koko muu maailma. Tämä, Lappeenrannaksi sanottu paikka, oli vanhastaan tunnettu niiden tavaroiden purkauspaikkana, joita pohjoisesta tuotiin 5:den peninkulman päässä olevaan Viipuriin. Isonvihan jälkeen perustettiin siihen samanniminen kaupunki, joka, sittenkun Viipuri oli menetetty, sai sotaisen merkityksen puolustuskohtana idästä päin tulevia vaaroja vastaan. Sitä varten rakennettiin linna kärjen pohjoisimpaan päähän tahi oikeastaan likeiselle saarelle, mutta kun sillä ei luultu olevan lujempaa vastustusvoimaa, ympäröittiin itse kaupunki tykitetyillä multavalleilla. Piankin tuli ilmi, että nämä puolustustoimet kyllä olivat tarpeen.

Kaarle XII:nen sotainen ura oli 1718 päättynyt. Peljättynä ja ihailtuna, rakastettuna ja vihattuna oli hänet kaatanut ei vihollisen vaan, kuten väitettiin, omista riveistä lähtenyt luoti. Ruotsi seisoi perikatonsa partaalla ja Suomessa oli kurjuus ylimmillään. Tahdottomana välikappaleena oli valtakunta viimeisiin ääriin saakka myöntynyt kuninkaan vaatimuksiin, ollen tottuneena hänen edeltäjiensä aikana näkemään kuninkaan persoonassa kansalaisen kunnian ja onnen turvaajan. Se tapa, millä Kaarle XII oli väärinkäyttänyt valtaansa, aiheutti yrityksiä saada rajaton yksinvalta supistetuksi. Ensimmäiset askeleet kävivät kansanvaltaiseen suuntaan, mutta ohjakset luisuivat pian ylimystön käsiin, joka sitten saattoi Kaarlen jälkeläisen, Fredrik I:sen, pelkäksi varjokuvaksi, mutta aateliston kaikkivaltiaaksi. Se suunnaton joukko upseereja, joka 1721 vuoden rauhan jälkeen kasaantui Ruotsiin, synnytti mielissä levottomuutta, joka tavalla jos milläkin pyrki pääsemään ilmoille. Rauhan toimet eivät soveltuneet niille, jotka osasivat käyttää ainoastaan miekkaa, semminkin kun heillä suurimmaksi osaksi tuskin oli jokapäiväistä leipää, ja parempiosaiset kohtelivat heitä ylönkatseella, jos he hädässään turvautuivat porvarilliseen elinkeinoon.

Eri mielipiteitä harrastaen, hajaantui voitolle päässyt puolue pian kahteen leiriin, Hattuihin ja Myssyihin, jotka taistelivat keskenään hengen edestä. Omat edut ja ulkovaltojen houkutukset tukahuttivat yhä enemmin harrastukset isänmaan hyväksi. Sota! siinä päivän tunnussana, ja johtajien sokaisemana huusi väkijoukko suurten mukaan, joita vastaan se ennen oli taistellut. Ruotsin kansalle oli sota kuitenkin vastenmielinen, mutta Tukholmassa ajateltiin toisin. Siellä vaativat vanhat ja nuoret kostoa Venäjälle, joka rauhan teossa oli saanut haltuunsa Itämeren maakunnat ja Inkerin ja kokonaan valloitetusta Suomesta pidätti itselleen Viipurin ja osan Karjalaa. Hatut uhkuivat nyt kostoa, jota tietysti paljastetuin miekoin oli voittajalta etsittävä. Ranskakin hautoi tuhoa Venäjän kasvavalle vallalle ja sieltä oli jo saatu ei ainoastaan loistavia lupauksia, vaan helisevää kultaakin. Myssyt, jotka tahtoivat rauhaa ja yhteyttä Venäjän kanssa, olivat nekin käyttäneet apurahoja hyväkseen, vaan joutuivat kuitenkin tappiolle. Sota näytti yhä uhkaavammalta vaan ei kuitenkaan vielä välttämättömältä. Lopullinen ratkaisu riippui valtiopäivistä, jotka kokoontuivat joulukuussa 1740.

Jo edellisenä vuonna oli Suomeen siirretty 1,600 ruotsalaista sotamiestä, mutta kun Venäjä kysyi syytä siihen, vastattiin, että miehistö käytetään suomalaisten linnarakennusten töihin ja ettei Ruotsin hallituksella ollut muuta kuin rauha mielessä. Silloinen ylipäällikkö Suomessa, paroni Cronstedt, teki kirjeessä kuninkaalle selkoa yleisestä hädästä Suomessa, rukoillen, ettei hallitus rikkoisi väliänsä Venäjään, koska suomalaiset nyt jo olivat nääntymäisillään siitä yleisestä kadosta, joka oli maata kohdannut, ja koska edellisen sodan seuraukset vielä kaikkialla tuntuivat. Tämän kunnon miehen mielestä oli hyökkäyssota jumalaton huimapäisyys, jota hän hartaasti pyytää kuninkaan torjumaan. Näille varoituksille olivat vallanpitäjät kuitenkin kuurot, jonka vuoksi Cronstedt vihdoin ilmoittaen, ettei hänen älynsä eikä tarmonsa riittäneet siihen toimeen, jota kuninkaan ja isänmaan etu vaati, pyysi virkaeron, joka hänelle myönnettiinkin. Hänen jälkeläisekseen määrättiin yksimielisesti kreivi Kaarlo Emil Lewenhaupt, syntynyt 1691, Aurora Königsmarkin sisarenpoika.

Harvassa on niitä, jotka ovat alottaneet uransa niin ihailtuina ja rakastettuina kuin tämä ulkomuodoltaankin upea mies. Hänen hyvä sydämmensä, hänen suoruutensa, omanvoiton-pyytämättömyytensä, rehellisyytensä ja lämmin isänmaanrakkautensa olivat ominaisuuksia, joita jokaisen täytyy pitää arvossa, ja vihdoin oli yleinen mielipide se, että hän oli Ruotsin etevin mies. Kaunopuheliaisuutensa ja intonsa oli hän käyttänyt puolustaaksensa kansan miestä, rauhaa rakastavaa Hornia. 1734 vuoden valtiopäivillä pani Lewenhaupt koko tarmonsa liikkeelle hillitäksensä aateliston ylenpalttisia vaatimuksia, ja kun hän siinä menestyi, tahtoi sama aatelisto saada hänet ylennetyksi kenraaliluutnantiksi, mutta hän sen esti, koska ei tahtonut syrjäyttää vanhempia kumppaneitaan. Hänelle pöytärahaksi tarjotut 15,000 hopeataalaria vähensi hän itse 12,000:teen. Semmoiset olivat ne ominaisuudet, joilla Kaarlo Emil Lewenhaupt saavutti kunnioituksen ja ihailun, joka näytti rajattomalta. Jokunen luuli huomanneensa, että häntä huimasi hänen ylevä asemansa, mutta näiden muka kadehtivien pärjääjien äänet tukahutettiin. Hattupuolueen etevimpänä miehenä vaikutti Lewenhaupt sielunsa koko hehkulla Venäjätä vastaan, ja riemu nousi ylimmilleen kun hänelle uskottiin Ruotsin kunnian suojeleminen vastaisessa sodassa. Hän ei kuitenkaan voinut kohta ryhtyä toimeensa, koska hän oli maamarsalkkana valtiopäivillä. Väliaikaisesti uskottiin ylipäällikkyys paroni Henrik Maunu Buddenbrockille, 55 vuoden ikäiselle miehelle. Tämä suku oli alkuperäisestä Westfalista kotoisin, mutta jo puolitoista vuosisataa sitten oli yksi sen haara muuttanut Liivinmaahan ja asettunut Lemburgiin. Polvi polvelta olivat sen jäsenet sotureita, ja eräs niistä, Henrik Gothard Buddenbrock Keipenin herra Kissegalissa kohosi 1650 vuoden vaiheilla everstiksi Ruotsin armeijassa. Hänen poikansa, Henrik Maunu, kulki samaa uraa ja palveli Kaarlo XII:nen lipun alla, jota hän uskollisesti seurasi. Nyt oli hänet jo ylennetty kenraaliluutnantiksi, ja Lewenhauptin sijaisena lähti hän Syyskuussa 1740 Suomeen, ruveten kaikkien siellä kokoontuneiden sotajoukkojen ylikomentajaksi.

Sodankiihkoisena kuten muutkin Hatut lähti hän Ruotsista, mutta saatuansa kuninkaan käskyn koota 10–12,000 miestä itärajan puolelle, vastasi hän seuraavana keväänä kuvaamalla niitä vaikeuksia, jotka kaikkialla olivat kohdanneet häntä, semminkin hevosmuonan puutteen tähden. Muuten eivät puutteet näy muuttaneen hänen mielipidettänsä Ruotsin varustuksista, eivätkä ne estäneet häntä yhä puuhaamasta sotaa. Joukkonsa sijoitti hän kuninkaan käskyn mukaan kahteen leiriin. Päävoima, 5,000 miestä, kokoontui hänen itsensä johdossa Myllykylään 3/4 peninkulmaa Haminasta pohjoiseen, ja muu armeija 2,500–3,000 Kaarlo Henrik Wrangelin komennossa Marttilaan (nykyinen Taavetti) 5 peninkulmaa länteen Lappeenrannasta, jonka varusväkeä komensivat everstiluutnantti Brandenburg ja eversti Ernesti Kustaa Willebrand, hänkin kaarlolainen, syntynyt Liivissä 1680. Haminan linna oli uskottu 78-vuotiaalle eversti Bousquet'lle, Kaikki oli siis järjestetty sotaa varten, mutta Suomen kirkoissa rukoiltiin vielä Jumalalta armahdusta. Täällä ei ollut vielä kukaan unohtanut mitä sota merkitsee.

Kun rauha suuren pohjoisen sodan jälkeen solmittiin 1721, oli Suomi surkeasti raadeltu. Nälkä ja rutto vuosina 1704–1709 täydensivät hävityksen, mutta kruunu, joka tarvitsi omansa, otti viimeiseen saakka mitä otettavissa vielä oli. Mitä oma hallitus ei ollut joutunut anastamaan, sen vei vihollinen, joka nyt täydellä todella rupesi etenemään. Pakolaiset Liivistä, Virosta ja Inkeristä, jotka etsivät pelastusta Suomessa, lisäsivät kertomuksillaan kauhua ihmisten mielissä. Vihdoin rupesi 1710 Isoviha raivoamaan Suomessakin. Asukkaat pakenivat metsien luoliin tahi meren toiselle puolelle, kunnes koko maa näytti hävityksen kauhistukselta. Kun sekä hallitus että armeija oli jättänyt maan oman onnensa nojaan, tarttuivat yksityiset miehet aseisiin, panivat kaikki alttiiksi ennenkun jättivät mitään viholliselle, joka sitten vuorostaan kosti kaikille, ketä se teillään tapasi. »Vielä kaikuu korvissani», sanoo yksi sen ajan miehistä, »se valitus, itku ja parku, joka kuului pitkin teitä ja metsiä. Vanhat ja sairaat vaalittiin reissä ja kelkoissa, pienet imevät lapset itisivät äitiensä rinnoilla, isommat sidottiin rattaille tai hevosen selkään, raskaat vaimot synnyttivät metsissä, kaikkialla oli semmoinen voivotus, tuska, pelko ja valitus, että se saattoi l...