I

Mitä tänään on pakko syödä

Kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun ruma ihminen vaihtui kauniiseen naiseen. Ruma ihminen oli käynyt kotiapunani yli puoli vuotta, niin että rumuus muuttui melkein ystävyydeksi. Hän oli käytännöllinen, tarpeellinen, oikein hyvä työihminen. Jos olisin nuorempi enkä naimisissa, olisin voinut suunnitella tulevaisuuden johon kuuluisi ruma ihminen, suon kuivaaminen ja yhteinen elämä.

Leningradissa syntynyt Raisa katsoi etteivät nurkat täyty liasta enkä myöskään minä. Raisa kylvetti viikottain. Hän ymmärsi tehdä saunalle ensin peruslämmön ja ymmärsi myös, ettei vesipataa lämmitetä koivupuulla vaan risuilla. Kun Raisa putsasi minut, se ei tuntunut lainkaan kummalliselta vaan enemmänkin koneen pesulta ja huollolta. Niin kuin minä pesin kesäisin Foord Eskortin estääkseni korroosiota ja säilyttääkseni jälleenmyyntiarvon. Kyllä eivät Eskortin helmat kuki, niin kuin naapurin taksiyrittäjä sanoo.

Yhtenä tiistaina ruma ihminen ei enää tullut, tiesin sen heti kun kello oli kolmea yli tasan. Nimittäin ruma ihminen ymmärsi täsmällisyyden merkityksen hoitosuhteessa. Se on turvallista, se osoittaa että ihminen ajattelee myös muita eikä vain itseään. Jos tässä yhtäkkiä ryhdyttäisiin porukalla myöhästelemään, niin lopulta oltaisiin kuusi tuntia aikaa jäljessä eikä tiedettäisi mitä varten minnekin mentiin. Päädyttäsiin isoikkunaisiin kahviloihin keskelle kaupunkia huokailemaan elämän raskautta, joka tarkoittaisi junasta myöhästymistä. Seuraavaa joutuisi odottamaan ainakin seitsemän minuuttia.

Ruman ihmisen sijaan minun kotiini tuli kahdeksantoista minuuttia ja kolmekymmentäyhdeksän sekuntia myöhässä nuori, ilmeetön ja naamansa maalannut tyttö. Hän ei koputtanut, veti ovet auki ja käveli ruokalaatikko kädessään keittiöön.

Kyllä en osannut sanoa mitään. Katselin kiikkutuolista, kun hän laski laatikon ruokapöydälle ja kertoi mitä minun olisi tänään pakko syödä.

Ruma ihminen olisi tähän mennessä kysynyt kuinka voin, kommentoinut uutisaiheita ja ryhtynyt keittämään kahvia. Minä ottaisin pitkon kaapista ja kattaisin kaksi kuppia pöytään. Puhuisimme Raimo Helmisestä, ja kun sitten nopeasti ei olisi mitään puhuttavaa, istuisimme hiljaisuudessa. Kaappikellon naksutus riittäisi.

Tämä nuori ja kaunis tyttö huusi, että olkaa hyvä. Sitten hän kysyi missä suihku oli, papereiden mukaan minut piti kylvettää.

Kyllä oli heti selvää tämä. Varmasti ei nuori, vihainen ja kaunis nainen koske minun ihooni.

Kysyin missä ruma ihminen on. Tyttö kysyi kuka. Raisa, huomasin huutavani.

Se viipy liian pitkään teiän kanssa, tyttö sanoi. Se siirrettiin toisiin tehtäviin. Se ei ehtiny heittää koko kiekkaa, tyttö lopetti.

Ensin ne veivät minulta ainoan ystäväni Yrjänän, sitten emännän, sitten ajokortin ja nyt ruman ihmisen. Käskin kauniin ihmisen kauniisti ulos, sanoin selviäväni pesuista ja ruuista itse, turha kolkutella.

Lukitsin oven sisäpuolelta. Lukitsin ensimmäisen kerran ikinä. Tämän talon, jonka rakensin omin käsin sellaisena vuonna kun Pekka Tiilikaisella oli vielä selostusvastuu.

Ps. Elämä on pee-äs.

Murusoossi

Kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun söin itseni tekemää ruokaa. Pakko oli yrittää, koska kotiapua en enää ottanut vastaan. Kaunis tyttö kävi kolkuttelemassa parin päivän ajan oveen ennen kuin ymmärsi lopettaa.

Ruma ihminen ehti käydä luonani kuitenkin niin pitkään, että perunakellarin varasto oli huvennyt tyhjiin. Tarjonta oli pehmeää, itänyttä ja nahkeaa. Kyllähän sellaisilla pula-aikana olisi sinnitellyt, mutta minä kokeilin ensin keittää jääkaapin pakastelokerosta löytämäni lihanpalat.

Meni liikaa suolaa. Meni liian vähän suolaa. Jäi raa’aksi. Keittyi kokonaan pois.

Kyllä osataan lopettaa ajoissa. Päätin olla syömättä.

Teimme emännän kanssa vuonna viisikymmentäkolme Tahdon-sanojen jälkeen suullisen sopimuksen: hän hoitaa sisätilat, minä vastaan ulkotiloista. Sisätiloihin kuuluvat kaikki lämpimät rakennukset ja minun vatsalaukkuni. Minä puolestani kolaan pihan, teen polttopuut, haen palkkarahat, pidän huolen metsän kasvusta ja myynnistä sopivin väliajoin eli kaksi kertaa elämässämme. Hyväksyimme molemmat sopimuksen ja sopimus vahvistettiin tekemällä ensimmäinen kuudesta lapsestamme. Onnellinen on se, joka tässä elämässä saa tehdä sen minkä parhaiten osaa ja mihin voimat riittävät.

Toimihan sellainen sopimus kolmekymmentäkaksivuotiailla ja vielä kuusikymmentäkaksivuotiaillakin se toimi. Mutta emme ymmärtäneet laskea siitä eteenpäin. Eräänä tiistaina olikin se päivä, että toinen meistä seisoi keittiössä yksin, kauha kädessä ja lihaliemikuutio toisessa kädessä. Se olin minä joka seisoin.

Sitä minkä on saanut joka päivä automaaattisesti, ei ymmärrä kaivata ennen kuin se viedään pois. Suomalainen kestävyysjuoksumenestys, elämän suurin rakkaus tai maksalaatikko.

Samalla kun mietin miten taion tässä jotain ravintoa itselleni, näin pihaan sataneen lumen. Sekin pitäisi luoda.

Yhtäkkiä piti osata imuroida, pyyhkiä pölyt, pestä pyykit, silittää ja pedata peti. Keittiössä piti hallita kattaminen, perkaaminen, pilkkominen, silppuaminen, maustaminen, keittäminen ja paistaminen.

Myönnän.

Kahdeksankymmentävuotiaaksi piti elää, että ymmärsin kuinka paljon työtä sillä toisella puoliskolla oli ollut. Sillä, joka jää kotiin lasten kanssa, kun toinen lähtee töihin. Kyllä ymmärsin miksei toista puoliskoa jaksanut aina hymyilyttää, kun tulin kuuden jälkeen kotiin enkä jaksanut sanoa illan mittaan sanaakaan. Ei sanonut emäntäkään. Mutta kertaakaan me emme menneet kinassa nukkumaan.

Kattaminen meni heti väärin. Laitoin kaksi lautasta niin kuin meitä on aina ollut, viimeiset neljäkymmentä vuotta. Ja sitä ennen katettiin kahdeksan lautasta plus Iso-Mikolle, joka kiersi taloissa auttelemassa.

Pärjään hyvin muiden ukkojen kanssa nuotiolla ja joulukinkun paistan paremmin kuin meidän kylällä kukaan. Mutta nälkäkuoleman edellä voin myöntää että arkiruokia en hallitse. En tiedä kuinka taiotaan jauhelihakastike elikkä murusoosi. Taikka karjalanpaisti. Taikka riisipuuro.

Ps. Nämä osaan: savulohen ja muurinpohjaletut.

Kirves ja kauha

Kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun en kestänyt syömättä. Parin päivän jälkeen heikotti jalkapohjia myöten ja tarvitsin ratkaisun. Muistin vieneeni vuonna kahdeksankymmentä ja seitsemän mikroaaltouunin vintille. Saimme sen lahjaksi pojalta ja miniältä, joka oli silloin vasta miniäehdokas. Kyllä ei ymmärtänyt, millä appiukko vakuutetaan. Nimittäin telaöljyllä tai siannahkarukkasilla. Ei mikrolla.

Kapusin vintille. Löysin mikrouunin tyhjien pahvilaatikoiden alta, mutta hiiret olivat purreet sähköjohdon poikki.

Hyvä niin.

Jos pitää säteitä käyttää ruuan valmistuksessa, niin auringonsäteitä sille mikä pellossa kasvaa. Kunhan välillä myös sataa. Muttei liikaa, ettei mene mönjäksi ja lakoa. Tasapaino pitää olla elämässä ja hölmöilyssä.

Mutta pakko ihmisen on jotain syödä. Sitä minä hoin aina lapsille ja emännälle, kun niiden naamat alkoivat näyttää valkoisilta tai huonetilassa rupesi tuntumaan kiukkupaine. Se huokui ulko-ovelta vastaan. Olet toivonut kotimatkalla, että naisella ja lapsilla olisi touhua ja tarkoitusta, ja minulle höyryävä kattila. Onkin jupinaa ja mökötystä. Mutta ruokaa ne vain olivat vailla. Me kaikki olimme. Emäntä nosti uunista padan, joka siirtyi suoraan suun kautta suoraan pölinäksi ja leppoisuudeksi.

Vaan kuinkas syöt, jos ei huvita.

Kyllä ei huvittanut. Ravintoloihin minä en mene taikka tunge seisoviin pöytiin ahnehtimaan, kuten tämä meidän kylän tangokisoissa kuudenneksi tullut Lavunen. Yhtäkkiä on joka päivä varaa pippuripihviin Tepoililla ja autoa pitää vaihtaa niin kuin se kolmessa vuodessa vanhenisi enemmän kuin kuljettajansa.

Kerran poika vei minut isänpäivälounaalle Humppasaareen. Kyllä eivät sovi makarooni, majoneesi ja anjoviksen palaset toisiinsa mitenkään. Hulluutta sellainen ja tyhmyyttä. Missä olivat tomaatti ja kurkku, puhumattakaan porkkanasta ja punajuuresta?

Löysin pakastimesta niitä punaisella täplällä varustettuja lihoja, joita kerään kaupasta. Se on hyvin suunniteltu lappu, se pistää heti silmään. Niitä ainoita asioita, joissa mainosmies ja kohderyhmäajattelija on onnistunut.

On häränhäntää, porsaanlapaa, naudanpaistia. Haaveilin aina, että emäntä valmistaisi niistä sellaisia ruokia, joita Huovis-Veikon kirjoissa syödään, kun ne on ensin hautuneet maan syvyyksissä vuorokausia. Vanhin paketti oli samalta vuodelta kun Berliinin muuri murtui, mutta miksikä semmoinen menisi. Paranee vain kun mureutuu.

Sitten siellä kerran sulaneiden ja uudelleen jäätyneiden jäätelöpakettien alla oli isoja lohkareita hirvipaisteja. Unohtamatta saunan pakastinta, jonne me pistimme suolta keräämämme ja Hölmö-Nestorilta ostamamme marjat.

Jos ihmisellä on noin paljon käyttökelpoista materiaalia, ihmisen on opeteltava käyttämään sitä. Voisiko ruuanlaitto olla sen kummempaa kuin kirvesmiehen homma? Kerranhan minä hankin ensimmäisen kirveenikin ja rivin höyliä. Aloittaessani en osannut mitään, kolmen vuoden päästä olin tehnyt kaikki kotimme huonekalut plus muutaman talon.

Miksi ruuanlaitto olisi erilaisempaa? Miksei sitä voisi opetella tyhjästä?

Ps. Tarvitsen keittokirjan.

Ruokakirjaongelma

Kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun halutaan että Sysi-Suomessa tehdään tuorepastaa.

Kysyin kirjastovirkailijalta mistä minä löydän järkevän ruokakirjan, jossa suositella...