Sisällys:

Hemmo

Ensimmäiset markkina

Äiti ja poika

Päivä koittaa

Vanhan taaton tarinoita

Kuoleva lapsi

Lapsenpiika

Kauppias Roller

Ystävykset

Eräänä sunnuntaina

Lain mukaan

Kasvinkumppanit

Mutta mitäs tapahtui

Epäluulo

Eräs Puijolla käynti

"Vanha piika"

Kodista pois

Ompelija

Kahtalainen onni

Laulaja

Missä onni

HEMMO

Hän oli kylän lemmikki. Vanhat häntä suosivat, nuoret häntä ihaelivat ja lapset häntä ystävänänsä rakastivat. Ei ollut aatetta niin ylevää, jot'ei sydämensä olisi omistanut, ei määrää niin korkeata, jonka saavuttamisesta olisi epäillyt. Poikana heilui hän korkeimpien puiden latva-oksilla, nuorukaisena taisteli hän metsän väkeväin asujanten kanssa ja moni kaatunut otus kertoi hänen nuolensa tarkasta iskusta. Hän oli Suomen raikas, toivorikas nuorukainen, tuo iloinen Hemmo.

Anna oli hänen morsiamensa. Anna oli nuori, suloinen neito, jonka poskilla ruusut heloittivat ja jonka silmistä taivaan loiste säihkyi. Hemmo oli hänen lapsuutensa ystävä ja nuoruutensa ylkä. Hemmoa oli Anna rakastanut aina siitä, kun tuntonsa heräsi ja ajatuksensa eloon virkosi. Mitä parhainta ja jalointa hän elämässä tunsi, sen lempivä sydämensä Hemmossa löysi toteutuneena.

Joulun aattona oli Hemmon isä julkaisnut aikomuksena kesän tultua luopua talonsa hallituksesta ainoan poikansa eduksi, ja samaan aikaan päätettiin nuorten häätkin vietettäviksi. Silloin tuli Annalle kiire. Päivät pitkään hän istui uutterana, kehräten, kutoen ja neuloen myötäjäisiään. Mitkä ihanat tulevaisuuden unelmat siinä lankojen väliin liittyivät, mitkä toivot suloiset haartoivat hänen silmissään hyppisten sievästi liikkuessa! Annaa onnellisempaa morsianta tuskin taivaan alla löytyi.

Mutta äkkiä nousi Suomessa huuto, – huuto, kamala ja kauhea, joka nuolta nopeammin kiidätti kautta maan, idästä länteen, etelästä pohjoiseen. Se huuto leveni kylästä kylään, kaupungista kaupunkiin, se kaikui vuorella, kaikui laaksossa, se kuului korvenki loukerohon ja salon hiljaisuuteen. Vihollinen on maassa! – tämä oli huuto, joka sai miesten sydämet kauhistumaan, vaimot vapisemaan ja lapset vaikeroimaan. – »Vihollinen on maassa!» se tieto iski salaman tavoin siihenkin kylään, missä Hemmon ja Annan rakkaus oli saanut rauhassa kasvaa ja juurtua. Rauha hävisi, synkät pilvet kohosivat ja kaukaa kuului jo uhkaavan myrskyn kumina.

Hajamielisenä istui Hemmo morsiamensa rinnalla. Silmä, joka ennen silmään vaipui, häilyi nyt levottomana ympäri ja käsi, joka ennen kättä puristi, oli hervottomaksi käynyt. »Isäinmaa on vaarassa, veljein veri vuotaa ja minä istun kun kunnoton pelkuri täällä toimetonna.» Tuo ajatus poltti tulena nuorukaisen suonissa, se vei levon hänen rinnastaan ja sai häpeän punan nousemaan hänen kasvoilleen. Hän kavahti jo ylös.

»Isä, äiti, tyttöni armas», puhui hän, »en voi täällä enään laiskana virua, kun Suomi poikiaan taisteluun kutsuu. Sallikaa mun mennä maatani puolustamaan!»

Kirkas säde välähti isän silmissä, mutta äidin sydämestä nousi raskas huokaus, ja ikään kun kukkanen myrskyn pauhatessa pelvolla painuu alas maata kohden, niin kallistui nyt Annanki keltakiharainen pää vasten kättä, johon suloiset kasvonsa lymyivät.

»Mene!» lausui isä selkeästi; – »mene!» kuului äidinki väriseviltä huulilta, ja – »mene!» kuiskasi myös morsian sulo, äänellä, joka oli sammuvainen kuin tyyntyvän tuulen viimeinen hengähdys.

Ja Hemmo meni. Jätti rauhaisen kotinsa, jätti armaansa kaikki ja samosi pois sotaan ja taisteluun.

* * * * *

Maantien poskessa oli yksinäinen talo, jota asui mies vaimonsa ynnä neljän lapsensa kanssa. Sinne vihollis-laumasta hyökkäsi kymmenkunta verta himoavaa sotilasta, jotka metsän petojen tavoin raatelivat, ryöstivät kaikki, sitoivat miehen nuoriin ja viskasivat hänet ulos kankaalle. Mutta hänen vaimonsa ja lapsensa telkesivät he tupaan, keräsivät lastuja ja olkia ulkonurkkiin, sytyttivät ne tuleen ja – nyt selveni miehelle heidän julma aikomuksensa – eläviltä tahtoivat he polttaa hänen vaimonsa ja viattomat lapsi-raukkansa. Onnettomain surkeat hätähuudot kuuluivat sisästä ja mies väänteli kuin mato ruumistaan kanervikossa; mutta, voi! – turhaan hän voimiaan ponnisteli; – siteet eivät heltyneet. Liekit löivät ylös ja raivostunut mies kangistui kauhistuksesta. Hän kätki kasvonsa maahan, välttääkseen tuota hirmuista näkyä, mutta vapaasti tunki hänen korviinsa viattomain valitus, tulen räiske ja soturien ilkeä nauru. Mutta – eikö kuulunut myös hiljaiset, hiipivät askeleet nyt häntäkin lähestyvän? Niinpä tekikin, ja, kasvojaan maasta kääntämättä toivoi mies kohta jo saavansa kuoleman iskun. Vielä hetkinen ja … ei … kuolema ei tullutkaan, tuli vaan pelastus ja apu odottamaton. »Ole hiljaa!» kuiskasi tuttu ystävän ääni hänen korvaansa samalla kun siteitä katkaistiin ja ase painettiin hänen kouraansa.

Ystävä ja avun tuoja oli Hemmo, kylän lemmikki. Mies karkasi ylös, ja kuin ukon nuolet iskivät he nyt molemmin ällistyvän vihollisen niskaan, löivät puolet maahan, karkoittivat toisen puolen pakosalle ja pelastivat äidin lapsineen liekkien vallasta.

Hämmästyksestä tuskin toinnuttuaan, kokosi vaimo lapsensa ympärilleen, niinkuin lintu kerää poikiaan vaaran uhatessa ja taitavasti vei hän heitä korven mutkaisia polkuja myöten kauas sydänmaan turvaan. Mutta hänen miehensä kiiruhti Hemmon kanssa vihollisen jälkiä tiedustelemaan.

Olivat he kulkeneet noin virstan pari, kun Hemmo luuli kuulleensa laukauksen. He seisahtuivat, painoivat korvansa maahan ja kuulivat nyt selvään rätinää ja paukauksia. Ei aikaa ollut viipymään, joka hetki maksoi verta. Niinkuin tuuliaispää kiitää kankaalla, niin riensivät miehetkin eteenpäin, kunnes joutuivat sota-kentällen. Eteenpäin ja yhä eteenpäin ryntäsivät he vieläki; ja missä vaan kulkunsa kävi, siinä kaatui vihollista kuin heinää terävän viitakkeen edessä. Hemmo häilyi rivien etupäässä, uroita urhokkaampana; vartalossaan asui voimaa ja miehuutta ja silmistään loisti sankarin nero. Uutta voimaa jäntereihin ja uutta intoa sydämihin sai väsynyt mies-joukko, nähdessään vaaran suussa tuon uljaan nuorukaisen, jonka he kaikki hyvin tunsivat. Ennen auringon laskua oli työ päätetty ja kolme kertaa suurempi vihollisvoima maahan lyöty. Mutta helppo ei aivan voitto ollut. Kaatuneiden ruumiit täyttivät kentän ja synnyinmaa oli saanut maistaa monen uljaimman poikansa sydän-verta.

* * * * *

Muutaman päivän jälkeen nähtiin eräänä iltana kirkkomaalla äänetön ihmisjoukko seisovan avoimen haudan partaalla. Likinnä oli kaksi vanhusta, mies ja vaimo, sekä nuori, kalvea neitonen. Vanhukset vapisivat, murheelta lyötyinä, mutta neitonen seisoi hiljaa, niin hiljaa kuin luonto kesä-iltana auringon mailleen rientäessä, konsa lehti ei liiku eikä veden kalvo värähtele ja lintukin on levolle mennyt. Lieneekö hänenkin elämänsä aurinko vajonnut tuonne haudan syvyyteen, jonne niin kiinteästi, silmiään rävähtämättä katsoi?

Ken siis lepäsi tuossa arkussa haudan pohjalla? Ketä moinen väen paljous kyynel-silmin oli saattamaan tullut? Kysy sitä vaikka lapselta tuolla äitinsä käsivarrella ja vastaukseksi saat: »Se on Hemmo, kylän lemmikki, viime taistelun kaatunut sankari.» Ja hän se oli; – nuorukainen, jonka jänteret teräksestä olivat, jonka rinnassa into ja rakkaus hehkui, – nuorukainen, joka oli synnyinmaansa kunnia, vanhempainsa toivo ja morsiamensa kaikki kaikessa. Kangistuneet nyt olivat voimakkaat jäsenet, kylmennyt oli jalo sydän ja sammunut kuoleman yöhön oli silmäin loiste. Luunsa murheella kätkettiin maan mustaan multaan, mutta maineensa ja työnsä jäivät hänen jälkeensä, jäivät ainaiseksi kirkkaana tähtenä loistamaan Suomen tumman siniselle taivaalle.

("Päijänne" lehden näytenumerossa 1877.)

ENSIMMÄISET MARKKINAT

Oli ihana, kesäinen sunnuntai-ilta. Lempeästi säteili aurinko siintävän taivaan rannalla, järvi oli tyyni, metsä raitis ja vihanta.

Elsa oli aholla poiminut tuohisen täyteen mansikoita ja astui nyt verkalleen kotia kohden, välimmiten vieläkin kumartuen alas, tavoittaakseen jonkun tienvieressä kasvavan punaisen-hohtavan marjan.

Mutta äkkiä kavahti hän ylös, sillä metsästä, aivan läheltä, kuului outo rapsahdus. Samassa hyppäsikin puiden ja pensaiden välistä esiin vahva ja verevä nuorukainen, joka iloisesti tyttöä tervehti. Elsa hymyillen vastasi tervehdystä ja hänen siniset silmänsä ilmaisivat tunteita, niin suloisia ja lempeitä, kuin mailleen rientävän auringon viimeiset jäähyväissäteet. Näkyipä heti, ett'eivät outoja toisilleen olleet.

– Elsa, lausui nuorukainen, tyttöä kätellen, sinua olen jo kauvan aikaa etsinyt, kertoakseni sinulle jotakin varsin uutta.

– No anna kuulla! Kuinkahan tärkeätä tuo nyt vain lieneekään, mietti Elsa epäillen ja hänen iloisista silmistään loisti pienoinen veitikkamaisuus.

– Aijon, näet, huomenna lähteä Matin kanssa markkinoille.

Elsan otsa pimentyi.

– Matin kanssa – – sanoi hän – elä sitä te'e Antti – elä ainakaan Matin seurassa mene markkinoille.

– Ja miks'ei?

– Siitä ei ole sinulle mitään hyötyä. –

– Hyötyäkö? Ell'ei siitä juuri muuta hyötyä olisikaan, virkistää se kumminkin sekä sielua että ruumista.

– Mistä sen tiedät, Antti, kun et vielä koskaan ole markkinoilla käynyt?

– Sen sanoi Matti, joka paraiten mahtanee asian tuntea, koska aina käy markkinoilla.

– Onko Matti sitten mielestäsi niin erinomaisen virkeä sielun ja ruumiin puolesta?

– Mitä tyhjiä viisastelet!

– Usko minua, Antti, ruumiisi parhaiten virkistät joka seitsemäntenä lepopäivänä ja mitä sieluusi tulee, niin ell'ei se virkisty juuri samana päivänä, turhaan sitä taas markkinoillakin koetat elähyttää.

Antti jo kiivastui.

– Totinen ja jäykkä olet, kuin vastarannan kiiski, – et tunne etkä salli mitään viatonta huvitusta. Mutta elä luulekaan, että asia siitä paranee, sillä kun kerran olen Matille luvannut mennä, niin menen myös. Se on kerrassa sanottu.

Elsa ei mitään virkkanut, mutta hänen mi...