Henkilöt:

ROUVA HALM, virkamiehen leski
SVANHILD, }
ANNA, } hänen tyttäriään
FALK, nuori kirjailija. }
LIND, jumaluusopin ylioppilas. } hänen asukkaitaan.
GULDSTAD, tukkukauppias
STYVER, kopisti
NEITI SKÄRE, hänen morsiamensa
STRÅMAN, maalaispappi
ROUVA STRÅMAN, hänen vaimonsa
YLIOPPILAITA, VIERAITA, PERHEITÄ ja KIHLATUITA PAREJA
PAPIN PERHEEN KAHDEKSAN TYTÄRTÄ
NELJÄ TÄTIÄ, SISÄKKÖ, PALVELIJA, PALVELIJATTARIA

(Tapahtuu *rouva Halmin* maakartanossa Drammensvejenin varrella.)

ENSIMMÄINEN NÄYTÖS

Kaunis puutarha epäsäännöllisine, mutta aistikkaine laitteineen; taka-alalla vuono saarineen. Vasemmalla päärakennus lasiseinäkuisteineen, ja sen yläpuolella avoin ullakko-ikkuna; oikealla etu-alalla avonainen huvimaja pöytineen ja penkkeineen. Voimakas iltavalaistus. Alkukesä; hedelmäpuut kukkivat.

Esiripun noustessa istuvat kuistilla ROUVA HALM ja ANNA tehden käsitöitä sekä NEITI SKÄRE kirja kädessään. Huvimajassa FALK, LIND, GULDSTAD ja STYVER; pöydällä punssikannu ja laseja, SVANHILD istuu yksin taka-alalla vuonon rannalla.

FALK

nousee, kohottaa lasinsa ja laulaa:

Riemun, leikin lempee paikka
puisto tää on paahteinen;
mitä siitä, syksy vaikka
murtaa toivot keväimen.
Ylläsi kuin valkosumu
häilyy kukat oksillaan, –
huomenna ne tuulen humu
siroitelkoon maailmaan.

HERROJEN KUORO

Huomenna ne tuulen humu
siroitelkoon maailmaan.

FALK

Miksi kesken kukoistusta
ajatella hedelmää?
Miks on mieles murheen-musta,
huokaat elon hyörinää?
Linnunpelätit miks soivat
päässä rumain riukujen?
Veikot hilpeet, linnut voivat
laulaa lailla tiukujen!

HERROJEN KUORO

Veikot hilpeet, linnut voivat
laulaa lailla tiukujen!

FALK

Suojasta miks kukkatarhain
karkoittaisit lintusen?
Suo sen viedä toivees parhain
palkaks sulo-laulujen.
Heelmä myöhäinen jos vaihtuu
lauluun, niin sa voitat vaan:
muista, että hetket haihtuu;
kohta halla hyytää maan.

HERROJEN KUORO

Muista, että hetket haihtuu,
kohta halla hyytää maan.

FALK

Tahdon elää, riemurinnoin
laulaa, kunnes kuihtuu maa, –
heittää sitten nuoruus-innoin,
mi ol' kerran ihanaa!
Portti auki; laitumelle
käykööt laumat nälkäiset;
kukan taitoin; sama kelle
jäävät kuolleet tähtehet!

HERROJEN KUORO

Kukan taitoin; sama kelle
jäävät kuolleet tähtehet!

He kilistävät ja tyhjentävät lasit.

FALK

naisille.

Kas tässä laulu, jota pyysitte; –
ei juossut aatos, anteeks suokaa se.

GULDSTAD

Vähät, kun soi ei vain se sorakielin.

NEITI SKÄRE

ympärilleen katsoen.

Mut läksiköhän Svanhild lentohon –?
Alussa kuunteli hän intomielin;
*nyt* on hän poissa.

ANNA

osoittaa taka-alalle.

Ei, hän *tuolla* on.

ROUVA HALM

huoaten.

Ei koskaan käyttäydy hän muiden tavoin!

NEITI SKÄRE

Anteeksi, herra Falk, mun mielein avoin,
niin – runollinen – laulu lopussaan
ei ollut kuin sai alku toivomaan.

STYVER

Sovittaa helposti ois viimeisiin
säkeihin voinut vielä lisää hiukan.

FALK

kilistää hänen kanssaan.

Kuin kittiä puun syviin halkeemiin,
se kyllä kiillon saa, kun tekee tiukan.

STYVER

antamatta itseään häiritä.

Se hyvin käy; ma kokemuksestain
sen tiedän.

GULDSTAD

Tekin runotarten miesi?

NEITI SKÄRE

Armaani? Kautta taivaan!

STYVER

Hiukan vain.

NEITI SKÄRE

naisille.

Romanttinen hän on.

ROUVA HALM

Niin huhu tiesi!

STYVER

En enää; pitkät ajat on jo siitä.

FALK

Ei romantiikan kiilto kauan riitä.
Mut ennen siis –?

STYVER

Kun rakastunut ma
viel' olin.

FALK

Ehtikö jo sammua
sun lemmenkiihkos? vähänpä se kesti!

STYVER

Olenhan *kihloissa* nyt julkisesti;
*se* paljon enemmän on mielestäni!

FALK

Oot aivan oikeassa, ystäväni!
Suur edistys on tapahtunut varmasti,
kun lemmityks' se käy, mi ennen armasti.

STYVER

muinaisille muistoille suloisesti hymyillen.

Mitenkä outoa, kun muisto palaa
menneeseen aikaan! Tokko uskotkaan?

Falkin puoleen kääntyen.

on siitä seitsemän nyt vuotta vaan,
kun konttorissa runoja tein salaa.

FALK

*Sa?* Pulpetillas?

STYVER

Luona pöydän parhaan.

GULDSTAD

naputtaa lasiinsa.

Vait, älkää johtako nyt häntä harhaan.

STYVER

Vapaana varsinkin ma iltaisin
runoja suuret määrät kirjoitin,
viis, kuuskin liuskaa ilman lepoa!

FALK

Kun potkaisit vain runohepoa,
se laukkaan läks –

STYVER

Ol' yhtä hyvää sille
paperi leimaton ja leimattu.

FALK

Ain' yhtä hyvin sujui runoilu?
Mut kuinka löysit laulun temppelille?

STYVER

Avulla lemmen, kuinka sanoisin!
Hän mulle temppelihinpääsyn takas,
jost' tuli lemmittyni myöhemmin,
mut silloin oli –

FALK

Ainoastaan *rakas*.

STYVER

jatkaen.

Niin kumma aika; unhoon joutui laki;
*tunnelmaa* yksinomaan kynä haki
juostessaan paperilla rapisten,
soi ilmassa kuin sävel vapisten; –
ja vihdoin lähetin ma kirjehen
hänelle – hän –

FALK

Jonk' olet sulhanen.

STYVER

Häneltä saapui heti vastaus;
täys selvyys, – hyväksytty hakemus!

FALK

Ja – luona pulpettis sa kasvoit heti;
kuivalle maalle poika lempens veti!

STYVER

Tietysti.

FALK

Siihen päättyi runo-virkas?

STYVER

Sen koommin tarvetta en tuntenut;
samassa kuivi laulun lähde kirkas;
myöhemmin joskus olen kokeillut,
mut synny ei vain riviäkään enää,
rupeevat soinnut tekemään nyt tenää,
en ymmärtää voi, minkä takia
ei synny *runoa*, vaan *lakia*.

GULDSTAD

kilistäen hänen kanssaan.

Mies silti ootte, kautta kunniain!

Falkille.

Te luulette, ett' Teitä varten vain
on valmistettu onnen virran pursi;
mut varokaa, tuo matka monen mursi.
Ma laulustanne väittää tohdi en
se runollinen onko kaikin puolin.
Mut moraaliltaan, muusta vähät huolin,
se tosiaan on *ala-arvoinen*.
Millaista taloutta oisikaan,
kun kaikki linnut vapahasti saisi
hedelmänalut syödä oksiltaan;
kun karja puistosta sais laidunmaan,
kun lehmät, lampaat täällä taivaltaisi?
Ens kevännä ois täällä ihanaa!

FALK

nousee.

Ens, tulevainen! Kuinka painostaa
tuon »tulevainen» sanan veltto aate,
se riemun-rikkaalle on mieron vaate!
Jos kielen valtiaana olla saisin
hetkenkin, sielusta ja mielestä
armotta sanan tuon ma karkoittaisin
kuin x:än, z:an kirjakielestä.

STYVER

Sanassa toiveen pahaa en ma nää.

FALK

Jumalan kauniin maan se pimentää.
»Seuraava rakkautemme», »emäntämme»,
»ens eine», »tulevainen elämämme», –
syy on tuon aatteen, opin *varovaisen*,
*se* riemun lapsest' tekee mierolaisen.
Elomme turmelee se kokonaan,
se surmaa nautintomme lyhven hetken;
et rauhaan pääse jälkeen päivän retken,
venheesi kiitää rantaan »seuraavaan»;
levähtää sittenkään ken vielä tohti?
Ei, riennä eelleen »seuraavaa» vain kohti.
Näin rauhatonna halki elon jatka, –
ties päättyykö ees tuollapuolen matka.

ROUVA HALM

Hyi, herra Falk, ei puhua saa noin!

ANNA

ajatuksiinsa vaipuneena.

Sanansa hyvin ymmärtää ma voin;
puheessaan paljon totuutta on varmaan.

NEITI SKÄRE

huolestuneena.

Rakkaani moista kuuntelemaan toin,
hän hullummaks vain käy. – Oi, ääntä armaan
kuuletko, Styver; joudu!

STYVER

piippuaan puhdistellen.

Paikalla.

GULDSTAD

Falkille.

Ei haittaa varovaisuus, puhetta
kuunnelkaa miehen kokeneen ja harmaan;
aatelkaa vain, jos laulun loisitte
Te tänään, tokkopahan voisitte
työhönne käyttää koko varaston,
mi Teillä runouden kultaa on,
huomenna typö-tyhjä oisitte,
kun uutta *luovanne* taas soisitte; –
kimppuunne saisitte vain arvostelun.

FALK

Siit' tokkohan on nostajaksi melun;
sovussa samaa tietä rinnakkain
astuisin kera arvostelijain.

Keskeyttäen ja toiseen asiaan siirtyen.

Mut, Lind, mik' on sun? Älä murjottain
noin istu, ole iloinen ja vapaa;
tutkitko rakennuksen tekotapaa?

LIND

havahtuu ajatuksistaan.

Miks niin?

FALK

Pois silmiäs et tuolta saa,
ne parvekkeelle yhä tuijottaa.
Kaarrokset laajat lasiseinä-kuistin
vieneetkö sulta ovat mielen, muistin?
Uurrettu ovenlukko taitehikas,
talonko pääty, koristeista rikas?
Syy niidenkö, tää sun ei ole vikas?

LIND

säteilevän näköisenä.

Erehdyt; syleilee mua *elo* kuuma.
En muuta vaadi, nykyisyyden huuma
mun mielein täyttää. On kuin helmaani
maailman kaikki aarteet tulvisi!
Laulusta riemun kiitos, ystäväni;
sen kirjoitit kuin sydänverelläni!

Kohottaa lasinsa vaihtaen Annan kanssa katseen, jota toiset eivät huomaa.

Ma tuoksuvaisen kukan maljan juon,
hedelmät kernaasti ma muille suon!

Juo pohjaan.

FALK

katsoo häneen yllätettynä ja liikutettuna, mutta pakottautuu keveään äänilajiin.

Arvoisat naiset, täähän uutta on!
Lind kääntynyt on yhteen uskohon.
Mies eilen virsikirja käissä kävi,
nyt runorumpua hän päristävi. –
Arvellaan synnyinlahjaks laulunhenki;
mut armotta saa arki-ihminenki,
kuin syöttö-hanhi, lihoakseen vaan
runonkin roskaa niellä toisinaan,
niin että, sisukset jos kaivetaan
esille, niin ne tihkuu suurien
sanojen ihraa, rasvaa runojen.

Lindille.

Sua kiitän muutoin, pyrintös on oivat;
yhdessä kanteleemme vasta soivat.

NEITI SKÄRE

Kai hyvin, herra Falk, nyt sujuu työ?
Maaseudun rauha, – siimes kukkatarhain,
se eikö runoniekan paikka parhain – –

ROUVA HALM

hymyillen.

Mies muut' ei tee kuin vetelehtii, syö.

NEITI SKÄRE

Emännän saatuanne rouva Halmista,
ma luulin, että syntynyt ois valmista.

Osoittaa oikealle.

Tuo pieni huvimaja kätkössään,
sen sopivampaa liekkö ensinkään;
se eikö henkeä saa heräämään – –

FALK

menee kuistille ja nojautuu kaidetta vasten.

Sokaiskaa silmät, syöskää minut vaivaan,
niin laulan valkeudesta vapaan taivaan.
Minulle hankkikaa ees lainaks muru,
tuimimmat tuskat, lannistava suru,
niin riemulaulu huulillani soisi.
Mut parhainta, jos hankkia ken voisi
minulle naisen, jota jumaloisi
mun henkein. Rukoillut oon sitä aina,
mut yhä viipyy taivaan kallein laina.

NEITI SKÄRE

Tuo puhe säädytönt' on!

ROUVA HALM

Liiankin!

FALK

Oi älkää luulko, että kulkisin
ma tyhjää liehakoiden lemmen vuoksi;
keskellä riemun ikivarjoihin
hän lähteä sais jumalainsa luoksi.
Henkistä harjoitusta kaipaan ma,
ois tässä...