A2A-AGA-AD5-2FU-2DV-T4K-K1L

Versio 1.2

© Jussa Lehtinen 2012

Kansi: Markku Metson kuvasta Kirjalabyrintti

Tätä teosta suojelevat Suomen ja kansainväliset tekijänoikeuslait. Teoksen kopioiminen ja levittäminen ilman tekijänoikeuksien haltijoiden lupaa on rikos.

ISBN 978-952-5881-10-3 (EPUB)

www.kirjalabyrintti.net

Kreivi Magnus Magnuksenpoika ei maineestaan huolimatta ollut yksinkertainen tai hidasälyinen mies. Toisin kuin monet eteläisten maiden etuoikeutetut vesat, hän ei vain ollut haaskannut nuoruuttaan opiskelemalla filosofien kehäpäätelmiä ja kirjanoppineiden tyhjää retoriikkaa. Tästä Magnus sai kiittää isäänsä, joka jo varhain oli huomannut esikoisensa harvinaislaatuisen mielenlaadun.

”Poikani, mielesi on kuin miekka. Me emme hakkaa sitä vasten ajattelijoiden rautapaitaa, jolloin se varmasti tylsyy, vaan hiomme sitä teräväksi uskolla Herraamme Kristukseen ja Taivaalliseen Isään.”

Ontuvakin vertaus voi olla osuva. Magnus nuoremman elämän tärkein suuntaviitta oli pystytetty. Niinpä hänelle oli lapsesta asti ominaista asettaa itselleen päämäärä ja raivata tiensä epäröimättä sitä kohti kuin voi vain sellainen ihminen, jolla on maallisissa asioissa rajaton luottamus asekätensä voimaan ja hengellisissä asioissa Isäämme Jumalaan. Magnus Magnuksenpoika oli luotu ritariksi, vaikka hän olikin syntynyt aatelittomaan sveanmaalaisen tilallisen perheeseen.

Edellä kuvattu luonteenlaatu selittänee lukijalle myös sen, miksi kreivi Magnus päätti lähteä Sveanmaan Pyhän Eerik-kuninkaan mukana ristiretkelle vuonna 1155 Vapahtajamme syntymisen jälkeen. Tätä suorasukaista päätöstä lähteä valaisemaan Pohjolan poloisia pakanoita Herramme loistavalla valolla eivät horjuttaneet ne ilkeämieliset, jotka silloin väittivät (ja vielä edelleenkin niin tekevät!), että Pyhä Eerik-kuningas ei ollut ensinnäkään pyhä, toisekseen kuningas, eikä edes risti- vaan ryöstöretkellä. Kun kunnon kreivimme kuuli kuninkaansa järjestävän ristiretkeä, hän ohjasi kaiken tarmonsa retkelle osallistumisen suunnitteluun eikä suinkaan turhaan epäilyyn, juoruiluun tai arvostelemiseen. Luotettavampaa kumppania tähän vaaralliseen hankkeeseen Pyhä Eerik olisi tuskin voinut toivoa.

Näin kertovat tarinat tuosta kuuluisasta retkestä, jollaisia oppineet kutsuvat nimellä bellum justum, oikeamielinen sota: Ristiretki meni kuten ristiretket usein menevät. Suomalaiset pakanat vastustivat uppiniskaisesti Pyhän Eerikin ja hänen neuvonantajansa, englantilaisen kirkonmiehen Henricuksen pyrkimyksiä käännytystyöhön. He kieltäytyivät rakentamasta kirkkoa ja vastasivat virrenveisuuseen riettailla laulunrallatuksilla sekä saarnoihin väkivaltaisilla uhkauksilla ja ilkitöillä. Jo kääntyneet suomalaiset eivät halunneet auttaa heimoveljiensä käännytystyössä, ja totta puhuen ei heidän hengellisen sivistyksen tasonsa olisi käännytystyöhön juuri edellytyksiä antanutkaan. Lopulta, kun sveanmaalaiset ristiretkeläiset olivat tarpeeksi sietäneet monenlaista väkivaltaa pakanoiden taholta, joutui Pyhä Eerik raskain sydämin turvautumaan aseelliseen voimaan. Suomalaiset lyötiin perin pohjin, ja he nöyrtyivät Eerikin edessä. Kuningas jätti neuvonantajansa Henricuksen jatkamaan käännytystyötä ja palasi voittoisana takaisin Sveanmaalle.

Takaisin Sveanmaalle palasi myös kreivi Magnus Magnuksenpoika, mutta kauaa ei hän ehtinyt kotinsa rauhasta ja sisarensa huolenpidosta nauttia, kun miekka oli taas uumalle vyötettävä ja Jumalan toimeen ryhdyttävä. Tällä kertaa Magnuksen apua ei kuitenkaan tarvinnut kuningas Eerik vaan kirkonmies Henricus, joka onnistui lähettämään vuoden 1155 syysmyrskyjä uhmanneen kauppiaan mukana viestin kotonaan lepäävälle kreiville. Siinä Henricus pyysi apua erääseen tärkeään kirkolliseen hankkeeseen ja toivoi Magnuksen saapuvan kevään ensimmäisten kauppalaivojen mukana Aboa-nimiseen kylään, jonne Henricus lupasi tulla vastaan.

Magnus teki työtä käskettyä, mutta ehätti paikalle liian myöhään. Henricus oli murhattu ja murhamies, paikallinen Lalli-niminen tilallinen, oli kateissa.

Ote Magnus Magnuksenpojan kronikan ensimmäisestä osasta, kirjoittanut Holmgir Uplantilainen 1200-luvun lopulla.

Tahdon kuulemani ja kokemani perusteella suositella, että seuraavat kristityt, jotka fennien maille saapuvat, tulevat suurin joukoin ja miekat kourassa. Olen vakuuttunut, että Herramme Kristus tahtoi meidän tekevän kaikki kansat opetuslapsikseen vain, koska ei ollut kuullut fenneistä.

Lähetyssaarnaaja G. Hyroniemus kirjeessään Roomaan muutama kuukausi ennen kuolemaansa, kirjoitettu keväällä 1059 jKr. Sigtunassa.

I

Herra tien viitoittaa.

Raikkaan keväistä iltaa suomalaisessa lehtimetsässä häiritsi ainoastaan nelihenkinen seurue, joka istui leirinuotion äärellä illallista odottelemassa, kuka mitäkin tointa toimittaen. Joukkio oli ehtinyt vasta päivänmatkan päähän Aboan kylästä (josta jatkossa käytämme nykyihmisten paremmin tuntemaa nimeä Turku). Silti he olivat jo keskellä asumatonta erämaata.

Kovinta meteliä piti tulkin virkaa tekevä, kauppiaana yleensä esiintyvä ja huhujen mukaan huijarina leipänsä ansaitseva turunsvea Jalmari Petterinpoika. Lyhytkasvuisena ja hintelänä miehenä hän pyrki tauottomalla puheella muistuttamaan omasta olemassaolostaan, peläten että häntä ei muuten huomioitaisi. Parhaillaan Jalmari pyrki yhtäaikaisesti luennoimaan kreivi Magnus Magnuksenpojalle länsisuomalaisen kasvillisuuden ominaispiirteistä ja ylläpitämään kalasoppaa valmistavan sotilaspalvelijan kanssa syttynyttä kiivashenkistä väittelyä oikeista keitonvalmistustavoista, vailla merkittävää menestystä kummallakaan saralla.

Kreivin leveillä, rehellisillä kasvoilla oli tyynen poissaoleva ilme. Hän oli vajonnut monille tuon ajan ritareille ominaiseen mietiskelyn tilaan, jossa heidän katseensa tähyää tyhjyyteen ja ulkoinen maailma muuttuu kaukaiseksi huminaksi. Eräiden lähteiden mukaan kreivi Magnus oli mainitussa taidossa erityisen lahjakas. Kerrotaan, että hän saattoi joskus kesken keskustelun tai jopa kesken itse aloittamansa lauseen vajota tähän mystilliseen tilaan ja kohta havahtua. Tämän taipumuksen johdosta pilkkakirveet ivasivat häntä tylsämieliseksi ja herkkätunteiset syyttivät häntä helposti kyllästyväksi. Jalmarin sinänsä korkeatasoinen kasviopillinen monologi kuivuikin nopeasti kokoon.

Vanha karhumainen sotilaspalvelija, Olof nimeltään, sen sijaan ilmoitti ennemmin keittävänsä itsensä Turusta ostettujen nauriiden ja silakan keralla kuin myöntävänsä, että joku vääräleukainen metsäläinen voisi tietää enemmän kalanvalmistuksesta kuin pesunkestävä svea. Hän kurtisteli tuuheita harmaita kulmakarvojaan ja puhisi:

”Kuulepa tuota! Sveanmaalaisen keittiön annit on tunnustettu eksoottisiksi ja maukkaiksi jopa Ludvig VI Paksun hovissa, kun taas suomalaisten saavutukset alalla viimeisen tuhannen vuoden ajalta koostuivat lähinnä tulen keksimisestä ruoanvalmistuksen apuvälineeksi. Ja tämänkin keksinnön sveat ovat epäilemättä maahan tuoneet.” Muutama sylkipisara svean sänkisellä, kuoppaisella leualla viesti palavasta intohimosta sekä ruoanlaittoa että hyvää väittelyä kohtaan.

Jalmari ei jäänyt sanattomaksi hänkään:

”Ja siitä me suomalaiset olemme enemmän kuin kiitollisia. Samaan syssyyn kiitettäköön muistakin sveanmaalaisista tuliaisista, kuten kupasta, kulkutaudeista ja kiertelevistä saarnamiehistä. Kaikki ovat asioita, joita emme edes osanneet kaivata ennen kuin ne meille toimitettiin, vieläpä pyytämättä, ilmaiseksi ja kotiin kuljetettuna.” Innoissaan Jalmari unohti autuaasti omat sveajuurensa kiertolaisisänsä puolelta.

”Turha on syyttää sveoja siitä, että paavi itse viisaudessaan on käskenyt viemään Herran sanaa villien keskuuteen, jopa tähänkin vihoviimeiseen erämaahan”, puolusteli Olof. ”Ja ihmisten mukana kulkevat niin taudit kuin tavatkin, olipa kyseessä sitten svea tai novgorodilainen, pappi tai pakana.”

”Vai nyt turvaat jo paavin vetoapuun, kun et omin voimin selviä! Satunpa tietämään, että tietyt tavat on paavi rajattomassa viisaudessaan papeiltaan kieltänyt, mutta se ei silti ole estänyt noiden tapojen seurauksena leviäviä tauteja tarttumasta nuoriin piikatyttöihimme nopeammin kuin Herramme Kristuksen opit konsanaan.”

Olof muljautteli silmiään näille parjaaville sanoille, mutta ei voinut täysin kiistääkään tulkin puheita. Oli selvää, että suomalaisille ja hämäläisille takamaille ei moni sivistynyt kirkonmies lähtenyt vapaaehtoisesti. Ne, jotka lähtivät (mikä käytännössä tarkoitti: rangaistuksena lähetettiin), olivat sellaista pahnanpohjimmaista sakkia, jolta monenlaiset väärinkäytökset ja kolttoset sujuivat varmasti luonnostaan, koska he kokivat olevansa sivistyneen maailman lakien ulottumattomissa. Tämän takia Herran Kristuksen sanaa vievät lähettiläät, myös ne jotka olivat liikkeellä parhaissa tarkoituksissa, olivat suomalaisten ja erityisesti hämäläisten keskuudessa varsin huonossa huudossa. Olof ei kuitenkaan ollut valmis antautumaan. Hän ei ollut isäntänsä tapaan syvästi uskonnollinen mies, muttei hän häpeillyt käyttää kristinuskoa lyömäaseena pyrkiessään voitolle väittelyssä.

”Ei kokonaista kansaa voi tuomita muutamien huikentelevien yksilöiden perusteella, joista osa varmasti on kotimaassaan hyljeksittyjä valapattoja tai jopa veijareita, jotka eivät minkäänlaista papin koulutusta ole saaneetkaan. Sen sijaan kokonaisen kansan, tässä tapauksessa ainakin hämäläiset, mutta sama lienee totta myös rannikon suomalaisten kohdalla, voi varmasti tuomita heidän lakiensa ja oikeudentuntonsa mukaan. Onhan nimittäin niin, että kristityn maailman lait ovat oikeudenmukaisuudessaan kiistattomat. Hämäläiset eivät näitä lakeja kunnioita, sen sijaan he ovat vuosikymmenien ajan osoittaneet, että heiltä puuttuu kaikkinainen oikeudentaju ja moraali.” Nyt alkoi kunnon Olof puolestaan kiihtyä ajatellessaan rikoksia, joilla hänen kansaansa oli epäitsekkäistä pyrkimyksistä palkittu, ja hän jatkoi:

”Mieleen tulee esimerkiksi eräs sigtunalaisen munki...