1

Emilia heräsi säpsähtäen, kun hänen huoneensa ovi lennätettiin räminällä auki ja valot räpsäytettiin päälle.

– Herätys unikeko! Kello on jo puoli kuusi. Kohta me ei ennätetä koristella Brunoa, Emilian sisko Anna huikkasi pirteänä.

Emilia kaivautui syvemmälle lämpimien peittojen sekaan. Hän oli aina ollut sisaruksista aamu-unisempi, ja vaati hetken ennen kuin siskon sanat uppoutuivat hänen tajuntaansa.

– Koristella? Miksi ihmeessä Bruno pitäisi koristella keskellä yötä, Emilian uniset aivot ihmettelivät.

Sitten hän muisti. Tänäänhän oli jouluaatto ja koko vuoden kohokohta tallilla – jouluaattoratsastus! Nyt Emiliankin silmistä karisi kaikki unihiekka, ja hän pomppasi ylös sängystään intoa puhkuen. Onneksi hän oli laittanut kaikki vaatteensa jo illalla järjestykseen sängyn viereen.

Anna oli jo pukeutunut jouluasuunsa. Valkoiset ratsastushousut loistivat puhtauttaan. Punaisessa villapuserossa oli mustia laukkaavia hevosia rintamuksessa. Emilia puki nyt samanlaisen puseron päällensä, mutta vihreän. Hevoset siinä laukkasivat valkoisina. Mummi oli ne varta vasten jouluaattoaamun ratsastusnäytökseen kutonut.

Emilian saatua vaatteet päällensä molemmat tytöt ryntäsivät ulko-ovelle, jonne kuului äidin ääni keittiöstä:

– Tytöt! Älkäähän lähtekö ilman eväitä. Kyllä siellä nälkä tulee ennen kuin ehditte takaisin kotiin.

Äiti tuli eväslaatikon ja termoskannun kanssa eteiseen, jossa tytöt jo innokkaina sulloivat kiillotettuja ratsastussaappaitaan ja -kypäriään urheilukassiin. Molemmilla oli vielä valkoiset ratsastushansikkaatkin juhlan kunniaksi. Anna nappasi eväät äidin kädestä ja pakkasi ne päällimmäiseksi laukkuun. Sitten mentiin!

Juuri, kun tytöt olivat jo katoamassa kadunkulman taakse, äiti juoksi heidän peräänsä kaksi kirkkaanpunaista tonttulakkia käsissään.

– Meinasivat unohtua, äiti sanoi hivenen hengästyneenä.

Tallille ei ollut tyttöjen kotitalolta kuin kilometrin matka. Niinpä he viettivätkin suurimman osan vapaa-ajastaan siellä. Vaikka vanhemmat eivät kustantaneetkaan kuin yhden ratsastustunnin viikossa, pääsivät he ratsastamaan useammin, koska auttoivat tallitöissä. Tytöt taluttivat poneja alkeiskursseilla, siivosivat karsinoita ja hoitivat tietenkin Brunoa – rakasta hoitoponiaan.

Ulkona oli vielä sysipimeää. Onneksi ensilumi oli satanut edellisellä viikolla ja sai maiseman hohtamaan tähtien valossa, sillä viimeistä hiekkatien pätkää, joka johti tallille, ei oltu valaistu. Puut oli kiedottu pehmeään valkoiseen vaippaan, ja lumi narskui tyttöjen jaloissa. Oli kirpeä pakkanen.

Talli oli tehty suureen kivinavettaan, joka oli rapattu kauniin valkoiseksi ulkopuolelta. Koristellut ikkunapuitteet oli maalattu tummanruskealla, samoin ovet. Rakennus oli kuin piparkakkutalo – väritys vain päinvastainen. Punainen tiilikatto sai sen näyttämään entistäkin kodikkaammalta.

Vintille, jossa sijaitsi heinävarasto, johti rakennuksen päädystä pitkä ramppi. Lantala oli rakennettu tallin takapuolelle, pois silmistä. Kun tallin toiminta oli aloitettu kymmenen vuotta sitten, koko rakennuksen sisäpuoli oli tyhjennetty ja sinne oli rakennettu kolmekymmentä tilavaa hevoskarsinaa, vesikarsina, satulahuone, sosiaalitilat, kuivaushuone ja kaikki muu tarvittava nykyaikaisen ratsastuskoulun pitoon. Silti siellä oli onnistuttu säilyttämään vanhan navetan lämmin tunnelma.

Avatessaan tallin oven tytöt kuulivat lämpimän hörähdyksen Brunon karsinasta. Poni tunnisti heidät heti. Brunon karsinan ovi oli koristeltu kauniisti havuilla, hilenauhalla ja joulupalloilla. Oveen kiinnitetyssä joulukalenterissa oli vielä yksi luukku avaamatta. Tytöt avasivat sen nyt. Kalenterikuvassa oli punaposkinen joulupukki, jota tytöt iloisina esittelivät Brunolle aivan kuin poni olisi ymmärtänyt kuvan päälle.

Hevosten karsinoista kuului tasainen rouskutus. Tallityöntekijä Miia oli juuri jakanut tallin asukkaille aamuruuat ja hän tervehti tyttöjä iloisesti:

– Huomenta ja hyvää joulua! Te olettekin aikaisessa.

– Hyvää joulua sinullekin! Piti tulla ajoissa, että ehditään laittaa Bruno juhlakuntoon, vastasi Emilia hyväntuulisena.

– Meillä onkin Brunolle hienot varusteet esitystä varten, täydensi Anna.

– Muistitko ottaa ne joulupussukat mukaan, kysyi Emilia Annalta.

– No, tietenkin muistin! Ne on siellä kassin pohjalla.

Emilia kaivoi urheilukassin syövereistä pienet pussukat, jotka oli sidottu kauniisti lahjapaperinauhalla. Jokaisessa pussissa roikkui myös naruun kiinnitettynä pieni joulukortti. Pusseissa oli hevosille piparia, porkkanaa ja omena. Ihmisille suklaakonvehteja. Tytöt jakoivat nyt pussukat hevosten karsinoiden oviin roikkumaan toivottamaan joulumieltä.

Pussukoiden jaon jälkeen tytöt hakivat Brunon harjat ja näytöstä varten varatut joulukoristeet satulahuoneesta ja alkoivat sukia Brunoa. Poni oli punaruunikko väriltään eikä sillä ollut mitään valkoisia merkkejä. Sen kupeet kiilsivät syvän kuparisina ja jalat, häntä ja harja läikehtivät lähes sinisenmustina. Rodultaan Bruno oli connemara. Emilia kääri ponin jalkoihin kirkkaanpunaiset pintelit, joiden päälle Anna kietoi hopeanväristä joulunauhaa.

– Ehditäänkö me letittämään harja, kysyi Emilia.

– Ihan hyvin ennätetään, jos sinä laitat edellä lettejä ja minä käännän ne sitten perässä sykeröille, vastasi Anna.

Tytöt ryhtyivät letityspuuhiin. Tallin käytävältä alkoi kuulua iloisia jouluntoivotuksia, kun muutkin joulunäytöksen ratsastajat alkoivat saapua paikalle.

Pian Bruno oli valmiina. Sykeröille letitettyyn harjaan oli kiinnitetty pieniä kulkusia, jotka helähtelivät ponin liikahdellessa karsinassaan. Bruno säpsähti kirkasta helinää sen kaulalta ja päästi puhahduksen sieraimistaan, samalla sen silmät laajenivat.

– Noh, noh Bruno. Kelloja ne vaan on, tytöt rauhoittelivat sitä taputellen ja silitellen.

Poni asettui heti. Se luotti tyttöihin, sillä he olivat hoitaneet sitä jo kaksi vuotta eikä sen ollut koskaan tarvinnut pelätä mitään heidän kanssaan.

Vielä satula selkään ja kaikki oli valmiina. Satulahuopa oli aivan uusi. Tytöt olivat sen säästämillään rahoilla itse ostaneet. Se oli punainen hopeanvärisillä kanttauksilla ja sointui täydellisesti Brunon punaisiin pinteleihin ja hopeanväriseen joulunauhaan.

Poni näytti hienolta, sillä tytöt olivat jopa kiillottaneet kiillotusaineella sen suitsien metalliosat edellisenä päivänä puhdistaessaan sen varusteita näytöstä varten. Satulan takakaareen ja polvitukiin oli sivelty mustaa pikakenkäplankkia, joka antoi viimeisen silauksen huolitellulle kokonaisuudelle. Tytöt olisivat mielellään laittaneet Brunon turpaan ja silmien ympärille vielä vauvaöljyä tuomaan kiiltoa, mutta se sai nyt jäädä, sillä ponia ei oltu klipattu ja sen talvikarva oli sen verran pitkä, että öljy olisi vain töhrinyt sen rumaksi.

– Minä ratsastan ensimmäisessä ryhmässä, sanoi Anna pukiessaan kypärää päähänsä. – Mahtuukohan tonttulakki edes tähän kypärän päälle? En tajunnut kokeilla sitä eilen.

Onneksi se mahtui.

Saatuaan kaiken valmiiksi, Anna lähti taluttamaan Brunoa kohti maneesia Emilia vierellään. Talli sijaitsi korkealla mäellä, josta johti pieni hiekkatie alas maneesille. Tien vieressä rinta rinnan oli valkoisilla puuaidoilla ympäröityjä tarhoja, jotka olivat nyt tyhjiä. Valkoisella puuaidalla myös ympäröity ratsastuskenttä sijaitsi tallin takana. Se ei näin talviaikaan ollut käytössä kovinkaan usein, vaikka se pidettiinkin aurattuna. Pääkaupunkiseudulla talvet kuitenkin tuppasivat olemaan vähälumisia ja jäisiä, joten kentän pohja ei ollut kovin usein talviaikaan ratsastuskelpoinen. Ratsastustunnit pidettiin siis yleensä maneesissa, joka oli melko uusi kauniin punaiseksi maalattu valtava puurakennus.

Saapuessaan Brunon kanssa maneesille kaiuttimista soi iloinen joululaulu.

– Tip-tap-tip-tap-tipe-tipe-tip-tap, tip-tip-tap!

Ratsastuksenopettaja Aarne oli sonnustautunut juhlan kunniaksi frakkiin, silinteriin, valkoisiin housuihin ja kiiltäviin ratsastussaappaisiin. Käsissään hänellä oli valkoiset hansikkaat. Muutkin hevoset ja ponit alkoivat saapua tallista ja maneesin valtasi ratsujen mukana joukko iloisesti hymyileviä ja pöliseviä tyttöjä. Vain yksi poika oli uskaltautunut joukkoon.

Katsomo alkoi täyttyä toppavaatteisiin pukeutuneista vanhemmista, joiden joukossa Anna ja Emilia näkivät myös äitinsä ja isänsä sekä pikkuveljensä äidin sylissä. Katsomon ylle oli asennettuna lämpölamppuja, jotka hohtivat punaisina ammentaen miellyttävää lämpöä kylmään ilmaan. Puisilla penkeillä oli valmiina istuinalustoja, jotka estivät kylmyyden hiipimästä istujien takapuoliin. Autettuaan Annan Brunon selkään Emilia liittyi perheensä seuraan katsomossa.

– Toivottavasti Anna nyt muistaa ne katrillikuviot, sanoi Emilia äidilleen hivenen jännittyneenä. – Eilen se vielä unohti kenraaliharjoituksissa sen viimeisen täyskaarron ja aiheutti varsinaisen sekamelskan, kun Brunon turpa osoitti ihan väärään suuntaan kuin piti.

– Älä huoli Emilia, Anna tekee parhaansa. Täällä on aivan ihana tunnelma, meni esitys sitten miten tahansa, rauhoitti äiti.

– Tip-tap, lisäsi pikkuveli Markus äidin sylissä.

Mikrofonista kuului rätinää. Sitten Aarnen ääni sanoi kuuluvasti:

– Tervetuloa Puotilan Ratsastuskoulun perinteiseen joulukatrilliin. Ensimmäinen näytös alkaa ihan näillä minuuteilla, joten pyydän yleisöä asettumaan istumaan. Toinen näytös ratsastetaan sitten siihen heti perään.

Katrillimusiikki lähti soimaan. ”Lunta tulvillaan, on raikas talvisää, ei liinakkommekaan nyt enää talliin jää...”.

Hevoset ja ponit liikkuivat musiikin tahdissa. Musiikin lisäksi kuului hiljaista rytmikästä kilinää, sillä lähes jokainen ratsu oli koristeltu kulkusin. Ratsastajien ilmeet olivat keskittyneet, sillä he ohjailivat hevosiaan ravissa ja laukassa monimutkaisiin kuvi...