Kansi

Nimiö

Tekijänoikeudet

Englanninkielinen alkuteos

Then Again

This translation is published by arrangement with Random House, an imprint of The Random House Publishing Group, a division of Random House, Inc.

Suomenkielinen laitos © Kustannusosakeyhtiö Otava

Lainaukset Dale Carnegien kirjasta Miten saan ystäviä, menestystä ja vaikutusvaltaa (lainaus 1, lainaus 2) suomentanut Väinö Jaakkola (WSOY 1974)

Katkelma elokuvan Alaston satama vuorosanoista, suomennos Softitler

Katkelma elokuvan Annie Hall vuorosanoista suomennos Videosuomennos Oy

Katkelma elokuvan Jotain annettavaa vuorosanoista, suomennos Softitler

Kansi: Tiia Javanainen

Alkuperäisen kannen suunnittelu: Emily Harwood Blass

Etukannen kuva: Dewey Nicks

Tämä on Kustannusosakeyhtiö Otavan vuonna 2012 ensimmäistä kertaa painettuna laitoksena julkaiseman teoksen sähkökirjalaitos.

Teoksen sähköinen jakelu ja osittainenkin kopiointi muuhun kuin lain sallimaan yksityiseen käyttöön ilman tekijänoikeudenhaltijan lupaa on korvaus- ja rangaistusvastuun uhalla kielletty.

ISBN 978-951-1-26416-3

Kustannusosakeyhtiö Otava 2012

Omistuskirjoitus

Minun Naisten kaupungilleni:

Stephanie Heatonille, Sandra Shadicille, Lindsay Dwelleylle.

Ynnä kahdelle miehelle: David Ebershoffille ja Bill Cleggille.

He tietävät kyllä miksi.

Motto

Olen aina sanonut, että tämä perhe on elämäni, ja se on totuus.

Dorothy Deanne Keaton Hall

Ajattele

AJATTELE

Äiti rakasti sananparsia, lainauksia, iskulauseita. Keittiön seinälle oli aina kiinnitetty muutamia muistutuksia. Esimerkiksi sana AJATTELE. Se oli nastoilla kiinni myös hänen pimiönsä ilmoitustaululla. Se oli teipattu hänen kollaasilla koristelemaansa penaaliin. Jopa hänen yöpöydällään oli AJATTELE-niminen pamfletti. Äiti piti AJATTELEMISESTA. Hän kirjoitti muistikirjaansa: Luen parhaillani Tom Robbinsin kirjaa Even Cowgirls get the Blues. Avioliittoa käsittelevä kohta ottaa esille naisten kamppailun itsensä toteuttamiseksi. Minä kirjoitan tämän muistiin myöhempää AJATTELEMISTA varten… Hän jatkoi lainaamalla Robbinsia: ”Useimmille tyhmille aivopestyille naisparoille avioliitto on elämän huippukohta. Miehille avioliitossa on kyse tehokkaasta logistiikasta: mies saa ruokansa, vuoteensa, liinavaatteensa, televisionsa… jälkeläisensä ja kaikki elämän mukavuudet yhden katon alta… Mutta naiselle avioliitto tarkoittaa luovuttamista. Avioliitto merkitsee että tyttö lakkaa taistelemasta… ja jättää siitä lähtien kaiken todella kiinnostavan ja merkittävän toiminnan aviomiehelleen, joka on luvannut ’pitää huolta’ hänestä… Naiset elävät miehiä kauemmin, koska eivät oikeastaan ole eläneet.” Äiti AJATTELI mielellään elämää, varsinkin naisena olemista. Hän myös kirjoitti siitä mielellään.

Kerran 1970-luvun puolivälissä, kun kävin kotona ja kehitin muutamia Atlantic Citystä ottamiani valokuvia äidin pimiössä, löysin jotakin mitä en ollut ennen nähnyt. Se oli jonkinlainen luonnoskirja. Kannessa oli kollaasi, jonka hän oli tehnyt perheenjäsenten valokuvista, ja teksti Tärkeintä on matka, ei perille saapuminen. Otin kirjan käteeni ja selasin sitä. Siinä oli useita valokuvista ja lehtileikkeistä tehtyjä kollaaseja, mutta enimmäkseen sivut olivat täynnä kirjoitusta.

Minulla oli tuottelias päivä Hunter’s Bookstoressa. Me järjestimme uudelleen taidekirjojen osaston ja löysimme monta kiinnostavaa kirjaa hyllyjen välistä. Olen ollut siellä töissä nyt kaksi viikkoa. Palkkani on 3 dollaria 35 senttiä tunti. Tänään minulle maksettiin yhteensä 89 dollaria.

Se ei ollut taas yksi äidin tavanomaisia leikekirjoja, joissa oli iänikuisia Clifton’s Cafeterian lautasliinoja, vanhoja mustavalkokuvia ja minun kaikkea muuta kuin loistavia todistuksiani. Tämä oli päiväkirja.

Elokuun 2. päivänä vuonna 1976 hän oli kirjoittanut: VARO TÄTÄ SIVUA. Sinä mahdollinen tulevaisuuden lukija, tämä vaatii rohkeutta. Minä sanon suoraan mitä ajattelen. Olen vihainen. Kohde Jack ja rumat nimitykset, joita hän on minulle syytänyt ne EIVÄT ole unohtuneet, ja siinä ongelma epäilemättä onkin ”Sinä saamarin äpärä” niin hän sanoi ja sellaiseksi minä tunsin itseni. Jessus, kuka helvetti hän oikein luulee olevansa?

Se riitti minulle. Tämä oli raakaa, aivan liian raakaa. En halunnut kuulla jostakin puolesta äidin ja isän elämässä, joka saattaisi murskata käsitykseni heidän välisestään rakkaudesta. Panin kirjan pois, kävelin ulos pimiöstä enkä avannut ainuttakaan äidin 85 päiväkirjasta ennen kuin hän kuoli noin kolmenkymmenen vuoden kuluttua. Mutta vaikka kuinka yritin kieltää niiden olemassaolon, en tietenkään voinut mitään sille, että näin niitä kirjahyllyillä, puhelimen alla, tai jouduin kasvokkain keittiönlaatikosta paljastuvan kanssa. Kerran aloin katsella sohvapöydällä lojuvaa äidin uutta Georgia O’Keeffen One Hundred Flowers -taidekirjaa ja löysin sen alta päiväkirjan, jonka otsikko kuului: Kuka sanoo ettei sinullakin olisi mahdollisuus? Aivan kuin kirjat olisivat ovelasti juonineet jotta saisivat minut poimimaan ne käteeni. Turha toivo. En aikonut mistään hinnasta kokea edellä kerrottua uudestaan. Mutta äidin sitkeys teki minuun vaikutuksen. Miten hän saattoi jatkaa kirjoittamista ilman yleisöä, ilman edes omaa perhettään yleisönä? Hän vain jatkoi.

Hän kirjoitti millaista oli palata opiskelemaan 40-vuotiaana. Hän kirjoitti millaista oli toimia opettajana. Hän kirjoitti jokaisesta kulkukissasta jonka pelasti. Kun hänen sisarensa Marti sai ihosyövän ja menetti nenänsä melkein kokonaan, hän kirjoitti siitäkin. Hän kirjoitti ikääntymisen aiheuttamista turhaumistaan. Kun isä sairastui vuonna 1990, äidin päiväkirja raivosi, miten epäoikeudenmukaista oli että syöpä iski isän aivoihin. Isän hitaan menehtymisen dokumentointi osoittautui äidin hienoimmaksi tekstiksi. Tuntui siltä kuin Jackin hoitaminen olisi saanut äidin rakastamaan miestään uudella tavalla ja muuttanut hänet itsensä siksi ihmiseksi, joka hän oli aina halunnut olla.

Yritin saada Jackin syömään tänään. Mutta ei hän kyennyt. Hetken päästä otin silmälasini pois. Laskin pääni hänen päänsä viereen ja kuiskasin hänelle, että ikävöin häntä. Aloin itkeä. En halunnut hänen näkevän sitä, joten käänsin pääni pois. Ja Jack otti vähäisillä jäljellä olevilla voimillaan taskustani nenäliinan ja katsoi minua pistävän sinisillä silmillään hitaasti, hyvin hitaasti niin kuin hän tekee kaiken, ja pyyhki kyyneleet kasvoiltani. ”Kyllä me tästä selviämme, Dorothy.”

Ei isä selvinnyt. Lopulta äiti hoivasi isää niin kuin oli kaiken elämäämme hoivannut Randya, Robinia, Dorrieta ja minua. Mutta kuka piti huolta hänestä, kun hän kirjoitti horjuvalla käsialalla: Heinäkuu 1993. Tänä päivänä kuulin, että minulla on alkava Alzheimerin tauti. Minua pelottaa. Siitä alkoi 15 vuoden taistelu muistin menettämistä vastaan.

Hän jatkoi kirjoittamista. Kun hän ei enää pystynyt kirjoittamaan kappaleita, hän kirjoitti lauseita, kuten Loukkaisimmeko toisiamme vähemmän, jos koskisimme toisiamme enemmän? ja Kunnioita itseäsi. Ja lyhyitä kysymyksiä ja toteamuksia kuten Nopeasti. Mikä päivä tänään on? Tai outoja juttuja kuten Pääni pyörähtelee. Kun hän ei pystynyt enää kirjoittamaan lauseita, hän kirjoitti sanoja. VUOKRA. SOITA. KUKKIA. AUTO. Ja myös suosikkisanaansa AJATTELE. Kun sanat loppuivat, hän kirjoitti numeroita, kunnes ei enää kyennyt kirjoittamaan mitään.

Dorothy Deanne Keaton syntyi Winfieldissä Kansasissa vuonna 1921. Hänen vanhempansa Beulah ja Roy muuttivat Kaliforniaan ennen kuin hän täytti kolme vuotta. He olivat maaseudun ihmisiä, jotka etsivät suurta amerikkalaista unelmaa. Se heitti heidät Pasadenan kukkuloille. Äiti soitti pianoa ja lauloi lukiossa triossa, jonka nimi oli Two Dots and a Dash, kaksi pilkkua ja ajatusviiva. Hän oli kuusitoista, kun hänen isänsä otti perheen auton ja jätti Beulahin ja kolme tytärtään selviytymään omin neuvoin. Kolmekymmentäluvun loppu oli vaikeaa aikaa Keatonin tytöille. Beulahin, joka ei ollut koskaan tehnyt päivääkään töitä, oli etsittävä itselleen työpaikka. Dorothy luopui yliopistohaaveistaan auttaakseen kotona, kunnes Beulah sai lopulta työpaikan siivoojana.

Minulla on valokuva, jossa kuusitoistavuotias Dorothy seisoo isänsä Roy Keatonin vieressä. Miksi Roy jätti lempityttärensä, joka oli hänen kuvansa, miksi? Miten hän saattoi vain ajaa tiehensä, vaikka tiesi että tämän sydän murtuisi ikiajoiksi?

Kaikki muuttui, kun Dorothy tapasi Jack Hallin Los Angelesin Pacific Collegen pesäpallokentällä Highland Parkissa. Äidistä oli ihana muistella, miten tuo komea mustatukkainen, sinisilmäinen nuori mies oli tullut tapaamaan äidin siskoa Marthaa, mutta ei nähnytkään ketään muuta kuin Dorothyn. Äidillä oli tapana naurahtaa ja sanoa: ”Se oli rakkautta ensi silmäyksellä.” Ja niin se varmasti olikin, sillä ei kestänyt kauan, kun he karkasivat Las Vegasiin mennäkseen naimisiin Stardust Hotelissa.

Äiti ei koskaan kertonut, millaisia unelmia hänellä oli ollut itsensä varalle. Mutta olihan siitä vihjeitä. Hän oli sekä koulun vanhempainyhdistyksen että Arroyo Vista Ladies Clubin puheenjohtaja. Hän toimi pyhäkoulunopettajana meidän Free Methodist -kirkossamme. Hän osallistui jokaikiseen muropaketin kyljessä olevaan kilpailuun. Hän rakasti kilpailuohjelmia. Meidän suosikkimme oli Queen for a Day, päivä kuningattarena, jonka juontaja Jack Bailey aloitti jokaisen ohjelman, viitenä päivänä viikossa, kysymällä: ...