Kansi
Nimiö
Tekijänoikeudet
Saksankielinen alkuteos
Jeden Tag, jede Stunde
Copyright © 2011 by Deutsche Verlags-Anstalt,
a division of Verlagsgruppe Random House GmbH, München, Germany
Suomenkielinen laitos © Kustannusosakeyhtiö Otava
Lainaukset Pablo Nerudan runoista (runo 1, runo 2) suomentanut Jyrki Lappi-Seppälä
Kansi: Jaakko Ollikainen
Kannen kuva: Lehtikuva Oy
Tämä on Kustannusosakeyhtiö Otavan vuonna 2012 ensimmäistä kertaa painettuna laitoksena julkaiseman teoksen sähkökirjalaitos.
Teoksen sähköinen jakelu ja osittainenkin kopiointi muuhun kuin lain sallimaan yksityiseen käyttöön ilman tekijänoikeudenhaltijan lupaa on korvaus- ja rangaistusvastuun uhalla kielletty.
ISBN 978-951-1-26407-1
Kustannusosakeyhtiö Otava 2012
Omistuskirjoitus
B:lle
40
”Sitä on vaikea uskoa.”
”Mitä niin?”
”Sitä että olen täällä.”
”Miksi?”
”Kaikkien näiden vuosien jälkeen.”
”Se on ihanaa.”
”Kuin pääsisi pitkän matkan jälkeen taas omaan sänkyyn nukkumaan.”
”Tiedän.”
”Kuin tuntisi taas jonkin lapsuuden maun suussaan.”
”Pyöreän valkoisen tikkarin.”
”Jossa on kuva keskellä.”
”Ja värireuna.”
Muistojen vesiputous. Pieni hotellihuone kesähelteellä. Pinjat, joista lankeaa pelastava varjo. Liikaa valoa. Kun on salaisuuksia. Kun haluaa olla rauhassa. Kun jokaisessa toisessa ihmisessä on yksi liikaa. Kun hämärässä pärjää helpommin. Kun sängystä yltää koskettamaan huoneen joka nurkkaa.
”Täällä ei ole muuttunut paljon mikään.”
”Eikö?”
”Minä näen sinut yhä mielessäni.”
”Mutta ilman harmaata tukkaa ja kävelykeppiä.”
”Mitä sinulle kuuluu?”
”Painajaisia on enää vain harvoin.”
”Hyvä.”
”Niin.”
”Mikä sinua hymyilyttää?”
”Minäkin näen sinut yhä mielessäni.”
Kaunis nuori nainen. Hotellin vastaanotossa. Piukassa tummansinisessä mekossa. Matalapohjaisissa valkoisissa sandaaleissa. Kaksi isoa matkalaukkua. Valkoinen käsilaukku. Sormuksia sormissa. Pitkät kiharat hiukset. Karkailevat. Silmille. Nainen puhaltaa ne aina sivuun. Sinivalkoiset korvakorut. Kapeat kasvot. Täyteläiset huulet. Leveä nenä. Suuret tummat silmät. Levottomat kädet. Tyylikäs rannekello.
”Minä unohdin työni.”
”Milloin?”
”Kun sinä tulit aulaan.”
”Silloin. Muistatko sinä?”
”Ei minun tarvitse.”
”Kun näen sinut, tuntuu kuin…”
”…näkisin unta.”
”…olisi joulu.”
”Ja pääsiäinen.”
”Ja syntymäpäivä.”
”Kuin koittaisi kevät.”
”Kaikki yhteensä.”
Heidän vartalonsa vieretysten. Nihkeinä. Uupuneina. Nälkäisinä. Kyltymättöminä. Onnellisina. Kosteilla lakanoilla. Käsi vatsan päällä. Kynsi käsivarren lihassa. Suu rintaa vasten. Jalka lantion ympärillä. Miehen vihreät silmät.
”Oletko ajatellut minua?”
”Kuinka monesti, rakkaani, rakastinkaan sinua sokeasti, ja sokeita olivat minun muistoni / kun en tuntenut katsettasi, kun en sinua katsonut.”
”Olin jo vähällä unohtaa.”
”Minkä?”
”Sinun Nerudasi.”
”Minä kuvittelin…”
”Mitä?”
”Kuinka eläisin sinun kanssasi.”
”…”
”Ainiaan.”
”Niin?”
”Ihmeellistä elämää.”
Pikkuruinen hotellihuone. Kuin kokonainen maailma. Kuin kokonainen elämä. Rajaton. Loputon. Päättymätön. Kuin pohjaton valtameri. Tutkimaton. Salaperäinen. Pelottava. Vastustamaton. Kiehtova. Kuin tähtien määrä. Tuntematon. Suunnaton. Rikkomaton. Kuolematon.
”Miten sinun tyttäresi voi?”
”Minulla on kaksi tytärtä.”
”Onneksi olkoon.”
”Kiitos.”
”Kiitos on minun puolellani.”
”Miten niin?”
”Muuten vain.”
”Unohda koko juttu.”
”En tahdo unohtaa.”
”Miten vain.”
”Onko sinulla lapsia?”
”Yksi poika.”
”Minkä ikäinen?”
”Seitsemäntoista.”
”Seitsemäntoista?”
”Niin.”
”Onkohan…”
”Mitä?”
”Siis poika.”
”Niin.”
”Minä…”
…rakastan sinua vain sinua aina sinua elämäni loppuun saakka sinä olet ilma jota hengitän olet sydämeni syke olet minussa loputtomiin meri jonka näen olet sinä kalat jotka pyydän olet saanut minun verkkooni olet minulle päivä ja yö ja asfaltti kenkien alla ja solmio kaulassa ja iho ruumiini ympärillä ja luut ihoni alla olet veneeni ja aamiaiseni ja viinini ja ystäväni ja aamukahvini ja minun kuvani ja minun kuvani ja minun naiseni sydämessäni ja minun naiseni minun naiseni minun naiseni…
”Minä lähden nyt.”
”Älä.”
”Miksen?”
”Se olisi julmaa.”
”Mikä?”
”Tulla ja sitten lähteä.”
”Ei ole vaihtoehtoja.”
”Vaihtoehtoja on aina.”
”Paraskin puhuja.”
”Minä olin heikko.”
”Niin olit.”
”En ole koskaan toipunut siitä.”
”Huono tuuri.”
”En ole koskaan lakannut rakastamasta sinua.”
”Uskon sen.”
”Haluaisin että jäisit.”
”On liian myöhäistä.”
”Onko kukaan koskaan rakastanut niin kuin me?”
Olipa kerran meren rannalla pieni hotelli, jota pinjat suojasivat kylmältä pohjoistuulelta. Etelänpuoleinen seinä maistui talvellakin suolalle ja helteelle. Aallot heijastuivat isoista ikkunoista ja parvekkeenovien laseista. Meri, niin kuin öinen tähtitaivas, syleili pientä sorarantaa hotellin alapuolella. Sieltä oli kaikki alkanut. Ja elleivät he ole kuolleet, he elävät siellä yhä. Sinne on kaikki päättyvä.
”Katso noita pilviä!”
”Muistatko vielä?”
”Muistatko sinä?”
1
Luka syntyy vaimeasti, ponnettomasti parkaisten ja vaikenee sitten tyystin tuntiessaan veden ihollaan. Eletään vuotta 1959 Makarskassa, pienessä rauhallisessa satamakaupungissa Kroatiassa. Kätilö Anka, joka asuu perheen naapurissa ja ennätti siksi nopeasti vastaamaan tulevan isän hätääntyneisiin huutoihin, kokeilee kolmesti, onko kaikki kunnossa ja kaikkea oikea määrä, ja tuumii, että onpa erikoinen lapsi. Hän puistaa hieman päätään. Mitähän siitä mahtaa tulla, niin on hiljainen ja mietteliäs, kuin kahdeksankymmentävuotias ja jo maailmaa nähnyt. Silti sokea kuin kissanpentu. Lukan voipunut äiti kysyy, onko lapsi varmasti täysin kunnossa, miksi se ei enää itke. Kätilö rauhoittaa omaa mieltään vastaamalla Anticalle, äidille jonka kanssa hän on juonut jo ties kuinka monta litraa vahvaa turkkilaista kahvia että kaikki on parhain päin, Antican pitää nyt levätä ja nukkua ja kerätä voimia tulevaan, pikku poikaansa varten, potra miehenalkuhan tämä on, pojasta kuullaan vielä. Äiti tahtoo lapsen syliinsä. Hän haluaa pidellä sitä. Pojan nimi on Luka, äiti sanoo ylpeänä ja hiukan hämillään. Kätilö tietää jo ja nyökkää hyväksyvästi, hetihän sen näkee että Lukahan se siinä, ja laskee äidin käsivarsille mykän pojan, jonka silmät ovat selkosen selällään niin kuin ne olisivat lapsen ainoa ikkuna maailmaan. Sokea kissanpentu, kätilö ajattelee jälleen. Samassa molemmat nukahtavat. Äiti ja poika. On leuto marraskuun päivä. Tyyni ja poutainen. Talvi joka ei ole vielä talvi.
Luka on kolmevuotias. Zoran-isä vie hänet ensi kertaa kalaan. Isällä on pieni vene, jota Luka kutsuu omakseen. Aina silloin Zoran hymyilee ja iskee silmää Lukan äidille. Äitikin hymyilee silloin. Isä tarttuu Lukaa kädestä, ja he menevät satamaan. Oikealla kädellään Luka pitää kiinni isästä. Vasemmassa hän kantaa pikku laukkua, jossa on värikyniä ja piirustuslehtiö. Luka värittää ja piirtää mielellään. Hän ei lähde minnekään ilman laukkuaan. Tänään hän aikoo ennen muuta kalastaa. Mutta myös piirtää. Matkalla tulee vastaan paljon ihmisiä. Kačićin aukiolla: kaikki tervehtivät heitä, kaikki tuntevat heidät ja hymyilevät Lukalle ja kyselevät minne tämä on menossa. Luka on niin pollea, että saa tuskin sanaa suustaan. ”Kalaan”, hän sanoo, turhan kovaan ääneen, ja piilottaa piirustuslaukun selkänsä taakse. Ihmisiä naurattaa. Jotkut ovat päivittelevinään, että eihän noin pieni poika voi kalaan mennä, sehän on kiellettyä. Lukaa pelottaa, että häntä ehkä kielletään menemästä, ja toisaalta pöyristyttää, että hänen isänsä päätös tohditaan kyseenalaistaa. Isä katsoo kuitenkin vain vakavasti ja puristaa Lukan nihkeää kättä: kaikki on hyvin, Lukan ei tarvitse huolestua. He jatkavat matkaa. He jatkavat matkaa yhä pidemmälle, Rivaa pitkin, missä Luka pysyttelee meren puolella ja tähyää veteen. Hän tervehtii jokaista kalaa vaimealla hihkaisulla. Näin hän kulkee veneelle asti. Isälle taival ei ole pitkä, mutta kolmevuotiaalle se on huima matka. Vasenta kättä särkee jo. Laukku painaa. Niin paljon kyniä! Vene nököttää levollisesti muiden yhtä pienten veneiden joukossa. MA 38. Tunnus on merkitty punaisella maalilla. Lähes kaikki veneet ovat valkoisia, ja niiden kyljessä on kapea sininen raita. Tai sitten ne ovat kokonaan valkoisia. Luka tuntee jo isän veneen. Hän on ollut veneessä jo miljoona kertaa. Kenties vieläkin useammin. Mutta kalassa hän ei ole ollut koskaan. Luka rakastaa merta ja venettä yli kaiken. ”Isona minusta tulee merimies”, hän sanoo. Tai kalastaja. Isä nousee kepeästi veneeseen. Hän nostaa Lukan veden yli ja laskee hänet viereensä. Vene ei ole iso, mutta siinä on pieni hytti. Luka istuutuu. Hän katselee, kun isä ohjaa veneen taitavasti satamasta. Lukasta tulee vielä joskus samanlainen kuin isä. He matkaavat avomerelle päin. Sveti Petarin ja Osejavan nienten lomitse. Isä sammuttaa moottorin meren laidalla, mistä Luka erottaa yhä Sveti Petarin kappelin rauniot sen tuho johtui maanjäristyksestä, se oli paha, koko talo tärisi ja äiti itki ja isä vei heidät kellariin, ja sitä kesti kauan, kauemmin kuin mitään muuta minkä Luka tietää, ja häntä pelotti, pelotti kamalasti, mutta siitä selvittiin eikä mitään tapahtunut, vain pehmoeläimet kiepahtivat sikin sokin, isä hoiti kaiken. Vene alkaa ajelehtia vedessä. ”Mikä tuon saaren nimi on?” Zoran kysyy. Tästä leikistä Luka pitää. Hän on hyvä siinä. ”Brač”, hän sanoo. Lukan ääni vapisee, vaikka hän on varma vastauksesta. ”Hyvä, entä tuon tuolla?” ”Far”, sanoo Luka nopeasti. Isä hymyilee. ”Melkein oikein. Sen nimi on Hvar. Mutta se on vaikea sana, välillä minäkin lausun sen väärin.” Lukaa mietityttää, hän toivoo ettei ole tyrinyt. Isä hakee onget. Kaikki hyvin siis. Luka on niin kiihdyksissään, että joutuu yhtenään nieleksimään. Hän nojautuu laidan yli ja yrittää nähdä kaloja. Hän huutaa niille, että niiden pitää kiirehtiä, valmistautua, hän on tulossa. Hän kastaa pikku kätensä mereen. ”Tänne, tänne, kalaset”, hän kuiskii. Sitten hän katsoo ylös ja kohtaa isänsä katseen. Tämä on minun elämäni ihanin päivä, Luka ajattelee ja sulkee silmänsä. Meren asukit näykkivät hänen sormenpäitään.
Kun Lukan käsi maanittelee meren kaloja, Dora syntyy päästäen niin kovan parkaisun, että kätilö Ankaa naurattaa. Eletään vuotta 1962 fransiskaaniluostarin sairaalan synnytyssalissa. Onpa vahva, riuska tyttö, Anka sanoo. Helena-äiti on uuvuksissa eikä jaksa sanoa mitään. Hymyilläkään hän ei jaksa. Hän jaksaa vain ajatella, että koettelemus on vihdoinkin ohi. Vihdoinkin. Ensimmäinen ja viimeinen lapsi, hän ajattelee. Hän sulkee silmänsä ja nukahtaa. Doran äänekäs vastustelu ei hänen untaan häiritse. Kätilö ihailee tuon pienen olennon voimaa. Hän katsoo Doraa hellästi. Hän silittää lapsen pikkuista päätä ja vapisevaa ruumista. Kätilö on vanha joskin pikku olentoon verrattuna kuka tahansa on vanha ja kokenut. Hän on auttanut maailmaan ties kuinka monta lasta. Hän on nähnyt heidät kaikki. Mutta tämä tyttö! Väsymättömän korvia huumaavasti parkuen tyttö pujahtaa suoraan kätilön sydämeen. Harhailematta. Kiertelemättä. Kätilö tuntee kyyneleiden kihoavan hiljaa silmiin. Hänellä ei ole omia lapsia. Hän ei ole mennyt koskaan naimisiin. Hänen sulhasensa kaatui sodassa. Italialaisten ampumana. Sen jälkeen kätilön elämässä ei ole ollut miestä. Sellaista se silloin oli. Ja nyt, tammikuun suuren maanjäristyksen jälkeen, kun hänen talostaan on jäljellä vain lännenpuoleinen seinä, hän joutuu kaiken lisäksi asumaan nuoremman sisarensa luona ja sietämään sisaren miestä, joka on turhan usein humalassa ja veistelee aina silloin vitsejä hänen naimattomuudestaan. Häijyjä, sopimattomia vitsejä. Kätilö koukistaa sormeaan ja hipaisee sen nivelellä tytön pientä, pyöreää suuta. Lapsi hätkähtää ja vaikenee hämmästyksestä, ja hänen liki sokeat silmänsä huomaavat kätilön silmät ja jäävät tuijottamaan niitä. Dora tulee tytön nimeksi, mutta sehän jo tiedetäänkin.
Dora on kaksivuotias ja vilkas tyttö. Äiti sanoo, että hän on rasavilli. Dora ei ymmärrä sanaa, mutta ei hän siitä piittaakaan. Sillä niin sanoessaan äiti hymyilee. Ja isä nostaa hänet olkapäilleen ja kanniskelee häntä ympäriinsä kuin olisi Doran oma heppa. ”Dora nauraa ja koko kaupunki tärisee”, äiti sanoo. Dora osaa puhua kaksivuotiaana enemmän kuin kukaan toinen lapsi. Aivan kuin hän olisi jo viiden vanha. ”Ja hän ymmärtääkin kaiken”, sanoo äiti ylpeänä. Dora ei saa mistään kyllikseen. Hänen täytyy koskea kaikkeen, nähdä kaikki, päästä joka paikkaan. Kadulla, Kalalargalla, Rivalla, rantatiellä tai Kačićin aukiolla hän hihkuu jokaiselle ohi kiiruhtavalle jotakin, ja ohi kiiruhtava, kiireensä unohtaen, pysähtyy, hymyilee hänelle, joskin epäröiden ja ymmällään, ja tervehtii tai vastaa. Dora pysyy tukevasti jaloillaan, ei koskaan kaadu, mutta ei hän liioin juoksekaan, hän vain kävelee hyvin ripeästi. Hänen askeleensa ovat pitkiä, kävely näyttää kummalliselta, joskus hassultakin, kun sitä katsoo. Hyppiäkään Dora ei tahdo. Hän kapuaa alas muurilta ja astuu tyhjään. ”Pelottaako sinua?” äiti kysyy. Dora väistää hänen katseensa eikä vastaa. Eikä hyppää.
Luka on viisivuotias ja saa sisaren. Siskon nimi on Ana ja hän on aivan pikkuruinen ja itkee paljon, ja äiti pysyy hädin tuskin tolpillaan, ja isä paiskii töitä enemmän kuin koskaan, ja Luka näkee isää yhä harvemmin, ja hänen täytyy piirtää hurjan paljon, talon seinät ovat täynnä hänen piirustuksiaan. Hän on nyt päiväkodissa, vaikka äiti ei käy töissä, ja toiset lapset ovat hänelle joskus niin ilkeitä, että hän menee vessaan itkemään ja piirtämään, siellä kukaan ei näe häntä, ei Vera-tätikään, joka hoitaa periaatteessa kaikkia lapsia mutta pitää Lukasta erityisen paljon. Hän silittelee Lukan hiuksia, hymyilee lempeästi tai iskee silmää ja lukee Lukan lempisatua kaikkein useimmin, vaikka muut lapset huutavat, että satu on tylsä ja että he muistavat sen jo ulkoa. Oikeastaan Luka haluaisi jäädä koko päiväksi päiväkotiin eikä mennä enää lainkaan kotiin, missä tyhmä sisko parkuu ja äiti on väsynyt ja isä on poissa ja Lukaa itkettää aina vain enemmän, vaikka hän tukahduttaakin itkunsa eikä kukaan näe sitä. Silti hän on onneton ja haluaisi kaiken olevan niin kuin ennen, kun isä vielä kävi hänen kanssaan kalassa ja he ajoivat veneellä kauas ulapalle ja hän piirsi ja onki kaloja ja isä esitti hupsuja ja joskus vaikeitakin kysymyksiä, kuten että jos valkoisesta lehmästä tulee valkoista maitoa, minkä väristä maitoa tulee mustasta lehmästä, sehän ei ole järin helppo kysymys, mutta Luka tiesi kaikki vastaukset. Ja joskus he viipyivät auringonlaskuun saakka, mutta aina, ihan aina heillä oli tosi hauskaa yhdessä.
Dora ymmärtää. Äiti puhuu selkeästi ja hitaasti ja on surullinen, ja Dora ymmärtää. Mutta Dora ei ole surullinen, että joutuu jo nyt kaksivuotiaana olemaan kolmesti viikossa päiväkodissa, kun äidin täytyy palata töihin eikä Doralla ole lähellä isovanhempia hoitamassa. Isovanhemmat asuvat hyvin kaukana. Dora on käynyt monesti heidän luonaan. Isossa kaupungissa. ”Siis pääkaupungissa, näin on marjat”, äiti sanoo; silloin isä ärsyyntyy ja oikaisee äitiä. Pääkaupunki on Belgrad, Zagreb on vain iso kaupunki. Presidenttikin asuu Belgradissa. Äiti mutisee jotakin itsekseen. Dora näkee, ettei äiti ole tyytyväinen. Se ei johdu presidentistä, hänestä pitävät kaikki, hän on aina lasten ja kukkien ympäröimä, mutta äiti ei ole tyytyväinen siihen kaupunkiin, jossa presidentti asuu. Siksi Dora sanoo ollessaan äidin kanssa kahden: Mennään mummin ja ukin luo pääkaupunkiin. Ja äiti hymyilee ja vilkaisee nopeasti ympärilleen. Zagreb. Heidän täytyi ajaa autolla pitkä matka päästäkseen perille. Matka oli niin pitkä, että Dora nukahti monta kertaa. Dora muistaa kaiken. Hänen päänsä pursuaa kuvia, joissa on tuoksuja ja puhetta ja makujakin joskus. Ja hän osaa pukea ne kaikki sanoiksi. ”Onpa tytöllä hyvä muisti!” äiti huudahtaa eikä ole uskoa asiaa todeksi. ”Norsun muisti”, sanoo isä ihmeissään. Outo lapsi, jotkut tuumivat mutteivät sano mitään. Dora seisoo joskus pitkään peilin edessä ja katselee itseään, kasvojaan, jotka muuttuvat vinhaa tahtia aivan kuin niitä olisi satoja erilaisia, siitä Dora pitää. Sellainen hän on. Sitä kaikkea hän on. Ja hän odottaa innoissaan päiväkodin lapsia, joita ei ole vielä nähnyt. Leluja myös. Häntä ei pelota. ”Doralle koko elämä on yhtä seikkailua”, äidillä on tapana sanoa ja kohottaa kulmiaan, mikä näyttää niin hassulta, että Doraa naurattaa. Ja isä lukee lehteä.
Luka näkee uuden tytön, joka on juuri tulossa sisään. Tytön mustat hiukset, pitkät ja aaltoilevat. Ja hohtavat. Kuin kalan suomut. Tyttö on pieni ja hoikka ja ketterä ja nuorempi kuin muut päiväkodin lapset, eikä Luka saa silmiään irti hänestä. Tytön äiti kantaa tämän laukkua, joka on valkoinen ja siniraidallinen. Siinä on keskellä iso keltainen kala. Se on Lukan mielestä tosi hieno, se laukku. Vaikka hän ei tunnekaan kalaa. Hänellä itsellään on musta reppu, jota hän ei saanut itse valita ja jota hän jo kerran käsitteli saksilla saadakseen uuden. Temppu ei kuitenkaan tepsinyt, repusta tuli vain entistä kamalampi. Nyt se on ruma ja rikkinäinen. Siksi Luka kätkee sen muovipussiin ja kantaa pussia mukanaan. Eikä kukaan huomaa. Kunpa hänellä vain olisi yhtä hieno laukku kuin uudella tytöllä! Hän näkee jo mielessään, kuinka kuljeskelisi loistolaukkuineen, kanniskelisi siinä kyniään ja piirustuslehtiötään, ja kaikki ihailisivat ja kadehtisivat häntä. Polleana hän ylittäisi Kačićin aukion, verkkaisesti hän astelisi Marinetalle päin, minne ihmiset kerääntyisivät katsomaan häntä ja hänen uutta loistolaukkuaan. Kukaan ei saisi silmiään irti hänestä! Ehkä äiti sitten taas hymyilisi ja antaisi isälle suukon niin kuin ennen, lausuisi hiljaa isän nimen, sanoisi sen moneen kertaan Zoran, Zoran, Zoran, Luka kuulee sen jo mielessään ja isä myhäilisi tyytyväisenä ja lähtisi Lukan kanssa kalaan. Aivan, niin isä varmasti tekisi ja kyselisi häneltä vaikeita, kuten että jos äiti ja isä ovat valkoisia mutta lapsi syntyy Afrikassa, minkä värinen iho lapsella on, se on vaikea kysymys, mutta olkoon vain, Luka tietää kyllä vastauksen. Kunpa hänellä vain olisi tuollainen laukku! Samanlainen kuin uudella tytöllä. Hän ei saa silmiään irti tytöstä!
Dora saapuu innokkaana päiväkotiin ja vilkaisee ympärilleen. Kirjahyllyn vieressä seisoo iso poika, joka katselee häntä. Dora ei ole moksiskaan. Hän riisuu takkinsa. Hän ei halua apua äidiltä, kun tuo iso poika katsoo. Ehkä päiväkodissa on sellaista. Ehkä jonkun täytyy seistä koko päivä katselemassa muita lapsia, ehkä se on jokin tosi hauska leikki. Dora malttaa tuskin odottaa, että pääsee mukaan leikkiin. Kengätkin hän haluaa riisua itse. ”Mikäs nyt on, Dorice”, äiti ihmettelee. Äiti ei ymmärrä. Hän ei tiedä, että meneillään on tosi hauska, uusi leikki ja että poika katselee Doraa ja että Doran täytyy olla reipas, jos tahtoo mukaan leikkiin, ja Dorakin haluaa ehdottomasti päästä seisomaan yhtä hievahtamatta lastenkirjahyllyn viereen, kyllä vain, hän haluaa siihen ihan välttämättä. Niinpä Dora pudistaa päätään eikä sano mitään. Pää tuntuu näet äkkiä kovin turvonneelta ja täydeltä ja tyhjältä ja paisuneelta kuin ilmapallo ja kuumalta ja kevyeltä ja tutisevalta ja läpinäkyvältä. Hän sulkee silmänsä. Vasemmassa jalassa ei ole kenkää. Niin hän jää istumaan. ”Mikä sinua oikein vaivaa, zlato moje”, äiti kyselee. Dora katsoo häntä. Kohta äiti puhkeaa itkuun. Moja Dorice!
Luka ei hievahdakaan. Hän nojaa isoon kirjahyllyyn ja pidättää hengitystään. Hän pelkää, että laukku katoaa, jos hän rentouttaa lihaksensa ja hengittää. Hän tuijottaa laukkua, kunnes tekee kipeää ja silmät alkavat vuotaa. Hän laskee: yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi, kuusi, seitsemän… Sitten hänen maailmansa haihtuu tyhjiin, ja hän vaipuu lattialle. Ympärillä on äänetöntä. Hän katoaa vähitellen. Niin kuin kuvat kirjassa, jonka sivuista hän päästää hyvin hitaasti irti.
Dora ennättää pyörtyneen pojan luo ensimmäisenä. Hän kyykistyy, muuttuu pientäkin pienemmäksi. Hänen silmänsä laajenevat, kunnes hänen kasvonsa, jotka muuttuvat kalpeaakin kalpeammiksi, näyttävät muodostuvan enää pelkistä silmistä. Hän kumartuu pojan ylle, ja ennen kuin nainen, joka polvistuu pojan toiselle puolelle ja nostaa tämän jalat ylös, ehtii komentaa hänet tiehensä tai estää häntä, Dora suutelee pojan kirkkaanpunaista suuta. ”Dora!” hänen äitinsä parahtaa järkyttyneenä. Nyt ei ole lempinimien aika!
Luka kuulee vaimean äänen kasvojensa läheltä: ”Sinä olet minun Ruusunen, minun ikioma, herää, minun prinssi, sinä olet minun prinssi, minun ikioma…” Sitten Lukan korviin kantautuu muitakin ääniä ja sanoja, ja hämmentyneenä ja heikkona hän avaa silmänsä ja…
…Dora näkee hänen silmänsä, jotka avautuvat hitaasti, hänen häkeltyneen katseensa, huulensa, jotka liikkuvat ääneti…
…mutta Luka ei pysty puhumaan, joten hän hymyilee heikosti ja…
…Dorakin hymyilee ja…
…Luka kohottaa varovasti käsivarttaan, ja hänen kätensä ojentuu kohti Doran kasvoja, ja hän koskettaa Doran pitkiä mustia hiuksia ja miettii, minne laukku mahtoi jäädä ja voisikohan hän nyt suostutella Doran antamaan sen hänelle, se kun piristäisi hänen mieltään, ja…
…Dora kuiskaa vielä aivan hiljaa, niin hiljaa, että vain hänen suunsa liikkuu: ”Minun prinssi, minun ikioma.”
2
”Näetkö sinä tuon tuolla, tuon tosi pienen, joka on kuin jätskipallo?”
Dora pitää kättään ojossa, pyöreä tikkari tahmeiden sormiensa välissä, ja osoittaa ylös taivaalle, ja vaikka heidän päänsä ovat aivan vieretysten, Luka ei näe sitä, tuota jäätelöpallopilveä.
He ovat asettuneet pitkäkseen hytin katolle ja katselevat pilviä, joita kesäinen tuulenvire kuljettaa taivaan poikki. On varhainen iltapäivä, ja ympärillä on sangen rauhallista, vain välillä joku turisti kävelee ohi. Paikalliset vetäytyvät suojaan polttavalta auringolta, ikkunaluukut ovat kiinni, toiset etsiytyvät kaikkein tummimpaan varjoon ja yrittävät pysytellä liikkumatta: mokomalla helteellä on joskus jopa vaikea hengittää.
Kaikki tietävät sen, paitsi turistit jotka ravaavat koko päivän väsymättä ja päähineettä paikasta toiseen ja joutuvat lopulta sairaalan päivystykseen. Luka tietää sen oikein hyvin. Hän katselee turisteja aina aamuisin rannalla, missä hän tienaa taskurahaa keltaisen talon vieressä, jossa vuokrataan aurinkovarjoja. Hän on yhdeksänvuotias. Hän näyttää hauskalta. Niin Dorakin sanoo. Luka antaa hiustensa kasvaa, ja ne hohtavat auringossa kuin olisivat kimalletta täynnä. Hänen tavallisesti kovin kalpea ihonsa on saanut voimakkaan suklaanruskean sävyn. Kotona Luka tarkastelee itseään usein peilistä. Hän ei ole aivan tyytyväinen vartaloonsa, se on liian hintelä. Mutta asia korjaantuu pian, sillä toukokuussa Luka aloitti vesipallotreenit. Joka aamu hän nousee seitsemältä, syö kiireesti siivun leipää ja menee treeneihin. Seuran nimi on Galeb. Siellä jo hänen isänsäkin pelasi vesipalloa. Monta vuotta sitten tietenkin. Ennen Lukan syntymää. Siellä äiti näki isän ja rakastui tähän. Kaikki tytöt rakastuvat vesipalloilijoihin, sehän on selvä! Nämä ovat kookkaita ja vahvoja ja muutenkin hyviä. Parempia kuin jalkapalloilijat. Luka on siitä iloinen. Vedestä ja kavereista ja lihaksista. Voi kunpa treenit vain eivät päättyisi vielä syyskuussa. Typerä syyskuu! Ja Dora. Sitä ei saa ajatella. Syyskuuta ja Doraa samaan hengenvetoon. Ei saa. Ei missään nimessä.
Dora tulee joka aamu rannalle samaan aikaan kuin hän paitsi jos on ollut katsomassa hänen treenejään, niin kuin on usein ollut , levittää pyyhkeensä hänen klaffituolinsa viereen, katselee kun hän piirtää, käy uimassa kun hän pitää taukoa ja viipyy lounaaseen saakka. Sitten he lähtevät yhdessä kotiin, ja jos jommallakummalla on rahaa, he ostavat jäätelöä maitobaarista, sitä ei saa Makarskassa mistään muualta Dora ottaa tietenkin suklaajäätelön, hänen mielestään suklaa on maailman parasta, ja Luka sitruunaa, hän pitää sen happamankitkerästä mausta, joka tuntuu niin ihanan raikkaalta ja viipyy pitkään kielellä, joskus vielä lounaan jälkeenkin ja siellä joutuu aina jonottamaan. He eroavat vasta viimeisessä pikku tienhaarassa, mistä Dora kapuaa pienelle jyrkälle mäelle ja Luka kääntyy oikealle ja sitten kahdesti vasemmalle. Koska heillä on nälkä aina vain yhdessä ollessaan, kotona he tökkivät ruokaansa apeina, siirtelevät sitä edestakaisin lautasella, nielevät kokonaisia paloja pureksimatta niitä kunnolla. Heidän äitinsä harmittelevat, ihmettelevät, huolehtivat, hupsuttelevat, huutavat heille, uhkailevat, kokeilevat kädellä heidän otsaansa, tutkailevat heitä tarkasti, laittavat heidän lempiruokiaan, tuskittelevat, kyselevät, kohauttelevat olkiaan. Sitten astiat korjataan pöydästä, ja jokainen vetäytyy huoneeseensa selviytyäkseen sietämättömän kuumasta iltapäivästä, levätäkseen. Niin kuuluu lastenkin tehdä.
Mutta Dora ja Luka ovat pujahtaneet ulos, joka päivä, koko kesän ajan, vanhempien pitäessä siestaa huoneissaan. Lepo näet merkitsee heille arvokkaan yhteisen ajan tuhlaamista. Niin kuin kaikki se aika, jota he eivät vietä yhdessä.
”Näetkö sinä sen vai et?” Dora kuulostaa jo hieman kärsimättömältä. ”Ei saa sanoa, että näkee jotain, jos sitä ei näe!” Hän leikittelee hiuksillaan. Niin kuin aina.
Luka pysyy vaiti. Hän ei voi olla ajattelematta syyskuuta, joten hän on mieluummin hiljaa. Hän kääntyy Doraan päin ja katselee, kuinka tämä tarkkailee pilviä keskittyneesti. On tarkkaillut jo monta kuukautta. Monta vuotta. Luka ei piittaisi, vaikka sokeutuisi, hän kun tuntee Doran kasvot läpikotaisin.
”Sitä ei lasketa. Vain ne pilvet lasketaan, jotka näkee oikeasti.” Dora hengittää kiivaasti, ja hänen silmäluomensa alkavat väristä. ”No, miten on? Jos sinä et näe sitä, minä olen voittanut! Kun et kerran nähnyt edellistäkään, vaikka se oli niin selkeä. Se ei voinut olla muuta kuin lentävä vossikka, jonka katolla on kyyhky. Se näkyi ihan selvästi. Mutta sinä et nähnyt sitä…” Hän henkäisee. Hetken päästä hän kysyy hyvin hiljaa: ”Vai etkö sinä tahdo enää leikkiä minun kanssa?”
Vene lähtee satamasta. Moottori jyrisee. Meri alkaa aaltoilla tuskin huomattavasti mutta kuitenkin sen verran, että Dora ja Luka keinahtelevat hieman. Heidän vartalonsa koskettavat kevyesti toisiaan, irtautuvat jälleen, koskettavat, irtautuvat, koskettavat…
”Minä näen kaiken, näin kyyhkynkin, haluan vain että sinä voitat. Muuten tulet tosi surulliseksi, ja siitä minä en pidä.”
”Tuo ei ole kyllä totta…”
”En pidä siitä, että sinä olet surullinen, en pidä siitä yhtään.”
Luka makaa yhä kyljellään ja katselee Doran kasvoja. Ei saa ajatella sitä, hän miettii, että ne ovat pian poissa.
Dora on tovin vaiti. Sitten hän nousee istumaan ja kietoo kädet polvien ympärille.
”En minä ole surullinen. Se ei ole yhtään totta. En ole surullinen, jos en voita. On ilkeää väittää niin, kun se ei ole yhtään totta. Kysy keneltä tahansa. Se on ilkeää. Väittää jotain, mikä ei ole yhtään totta. Kaikki sanovat niin, sen kun kysyt vain.”
Hän painaa otsan polviinsa.
Luka ei kestä enää katsoa. Hänen sydämensä hakkaa kovaa ja epätasaisesti. Pää tuntuu sumealta. Hänkin ojentautuu istumaan. Hän ei uskalla hengittää. Hän sulkee silmänsä ja laskee: yksi, kaksi, kolme, neljä…
”Lopeta heti! Hengitä! Vai haluatko, että pyörryt taas?”
Dora ravistelee Lukaa niin rajusti, että tämä keikahtaa ja on vähällä pudota mereen. Luka ummistaa silmänsä. Doran kasvot ovat aivan liki, hänen mustat silmänsä ovat suuret kuin kaksi pitsalautasta, jotka Luka näki taannoin ravintola Plažassa. Lautaset olivat niin suuria, että tarjoilija jaksoi hädin tuskin kantaa niitä. Ne tutisivat miehen käsissä, ja Luka ajatteli, että pitsat tuiskahtaisivat kohta lattialle. Ikävä kyllä mitään ei tapahtunut.
”Mennään uimaan”, Luka sanoo äkisti ja nousee seisomaan. Hän hyppää hytin katolta poikkilaudalle ja siitä maihin. Hän ei jää odottamaan Doraa vaan lähtee harppomaan Sveti Petarille päin. Kalliolle. Pian hän kuulee Doran tulevan perässä. Hän hymyilee. Ihan keveä, niin kuin pilvet, on Dora. Lukan päässä syntyy saman tien ihana kuva.
”Kyllä minä sen näin, mutta ei se ollut mikään jätskipallo, ei todellakaan! Se oli jalkapallo, josta on päässyt ilmat pihalle!”
On kulunut neljä vuotta siitä, kun Dora tuli ensimmäisen kerran päiväkotiin ja Luka pyörtyi. On kulunut neljä vuotta siitä, kun Dorasta ja Lukasta tuli erottamattomat. Kukaan ei ihmettele. Kukaan ei kysele. Kaikki katsovat uteliaina, sillä moista ei ole Makarskassa ennen nähty. Kukaan ei naura. Eivät edes muut lapset. He leikkivät Doran ja Lukan kanssa, tai sitten he jättävät nämä rauhaan. Ilmassa väreilee aina jotakin erikoista, kun Dora ja Luka ovat yhdessä. Sitä ei voi kutsua tyveneksi eikä myrskyksi. Se tuoksuu mandariineille ja paahdetuille manteleille ja merelle ja vastaleivotuille pikkuleiville ja keväälle. Aivan kuin heitä ympäröisi pilvi. Toisten mielestä se, siis pilvi, on turkoosinvärinen, toisten mielestä oranssi. Domica, vanha nainen joka istuskelee aina talonsa edustalla metsänlaidassa Rivan ja rannan välillä, sanoo pilven olevan vaaleansininen, miltei valkoinen kuin kesätaivas. Niin sanoessaan hän nyökyttelee merkitsevästi päätään ja sulkee lähes sokeat silmänsä. Sen jälkeen kun Domica kuusi vuotta sitten ennusti maanjäristyksen, ihmiset ovat hieman pelänneet häntä mutta käyvät yhä hänen lu...