Kansi

Nimiö

Tekijänoikeudet

Copyright © Eeva Rohas ja Kustannusosakeyhtiö Otava

Kiitos tuesta Suomen Kulttuurirahaston Keski-Suomen rahastolle sekä Otavan kirjasäätiölle.

Kiitos myös käsikirjoitusta kommentoineille Merja Kaleniukselle ja Toni Rohakselle, sekä Girard-keskustelusta Erkki Vainikkalalle.

P.Mustapään runoja lainattu: ”Koiralaulu”; ”Kiinan keisarin keinotekoinen satakieli” (kohta 1, kohta 2); ”Nukku-Matti” (kohta 1, kohta 2).

Kursivoitu teksti oppikirjasta Taito. Äidinkieli ja kirjallisuus 7. WSOY 2005.

Kannen suunnittelu: Emmi Kyytsönen / Karppi Design

Uima-altaan kuva: Tarja Hoikkala / Vastavalo

Tämä on Kustannusosakeyhtiö Otavan vuonna 2012 ensimmäistä kertaa painettuna laitoksena julkaiseman teoksen sähkökirjalaitos.

Teoksen sähköinen jakelu ja osittainenkin kopiointi muuhun kuin lain sallimaan yksityiseen käyttöön ilman tekijänoikeudenhaltijan lupaa on korvaus- ja rangaistusvastuun uhalla kielletty.

ISBN 978-951-1-26734-8

Kustannusosakeyhtiö Otava 2012

Omistuskirjoitus

Perheelleni

ja Vesulle, punaisille kukille

Motto

… Joku laukkaa, joku laukkaa.

Helmenvärinen silhuetti

verestävällä taivaalla!

P. MUSTAPÄÄ, ”PYHÄ YRJÄNÄ

I

1

Puu ei tule Fannyn mieleen, vaikka juuri sitä valmentaja on käskenyt ajatella. Tyttö kauhoo vettä ja tekee potkut niin kuin on opetettu, mutta latvan kauneimman kävyn sijasta hän ajattelee altaan täyteen lumpeita. Valkoiset kukat kelluvat vedessä suurten pettävien lehtien keskellä. Sormi hipaisee jo kukan terälehteä, mutta samassa kukka uppoaa. Hän venyttää seuraavan vedon vielä pitemmäksi, jotta yltäisi paremmin, mutta taas hän myöhästyy. Kukat katoavat, yksi toisensa jälkeen, kunnes tytön tyhjä käsi osuu altaan päätyseinään.

Fanny nousee vedestä. Pisarat valuvat iholla, kun hän astuu katsomon ensimmäisellä penkkirivillä istuvan valmentajan eteen. Hengitys on edelleen kiivas.

Valmentaja tekee vihkoon merkintöjä. Käsivarsien lihakset värähtelevät niin kuin ihon alla olisi kieliä.

Sinä olet kohta joukon paras, mies sanoo ääni innosta käheänä. Muistat vielä korkean kyynärpään, ja että sormet, ranne, kyynärpää ja olkapää menevät samasta reiästä veteen sisään.

Mies nostaa katseensa paperista.

Huomenna ei sitten treenata. Tulevien mestareidenkin pitää joskus levätä.

Fanny hymyilee. Mieskin hymyilee. Vettä tippuu tytön sormenpäistä alas kaakelilattiaan. Tip tip tip. Fanny kääntyy kohti suihkutiloja. Poskia polttaa ja epätasaiset kaakelit tuntuvat jalkapohjissa sileiltä kuin kivi, jota meri on nuollut pitkään.

Hän riisuu uimapuvun yltään ja painaa suihkun veden tulemaan. Kirkkaat nauhat kuohuvat iholle. Hän painaa uudestaan ja taas vesi ryöppyää. Kosketus on tarkka ja kova. Se piirtää kirjaimia tytön selkään. Kuuntele mikä sana. P-A-R-A-S. Paras? Kyllä, vesi vastaa. Niin minä sinun ihoosi kirjoitin.

Fanny muistaa valmentajan sanat edellisen kesän mestaruuskisojen voiton jälkeen: Tuolla varrella sinusta tulee kaikkien aikojen satasen vapaan uimari. Olet syntynyt voittajaksi.

Fanny sulkee silmänsä. Mitali oli hänen kämmenensä kokoinen, isän kasvot loistavat. Aurinko. Se katsoi taivaalta kuin jo unohdettu ihminen, häikäisi. Hän puristi mitalia yhä lujemmin niin, että sen kova kaari painui kipeästi niveliin. Minä ottaisin Fannyn, valmentaja sanoi, Fanny on liian hyvä ollakseen missään muussa kuin minun ryhmässäni.

Mitali painoi. Ja taas aurinko, kun isä kääntyi katsomaan. Omenanpunaisia pyöreitä poskia ja litteää rintakehää. Tyttö se taitaa vielä olla, isä huomautti. Valo teki silmät läikkyviksi. Mutta naisen mittainen, valmentaja väitti vastaan, se on valmis kovempaan harjoitteluun.

Silloin ei tuullut. Ilma oli kuumaa ja paksua. Mutta isä taipui. Kuin paju, joka seisoi vedenrajassa kauempana, oksat kaartuneina kohti kuvajaistaan. Hämmentynyt, niin kuin se olisi äkkiä tajunnut olevansa sellaisesta aineesta tehty.

Tuliko ennätys?

Henriikka seisoo Fannyn edessä tukastaan vettä puristaen ja kumartuu hankaamaan päätään pyyhkeen sisällä. Pitkät suortuvat piiskaavat kylmiä pisaroita Fannyn iholle.

Tuli.

Henriikka suoristaa selkänsä.

No onnea.

Suihku kohisee. Sitten se lakkaa.

Mitä se sanoi?

Valmentajako?

Niin, sanoiko se jotain.

Sanoi.

Fannyn silmiin nousee valo niin kuin kaakeliseinät muuttuisivat äkkiä lasiksi.

Sinä olet lupaus. Niin hän minulle sanoi.

Siitä päivästä lähtien jokin on toisin. Kun Fanny tulee maanantaina hallille, Henriikka istuu pukuhuoneen pitkällä penkillä eri puolella käytävää kuin Kilpaykkösten muut kuusitoistavuotiaat. Tule tähän minun viereen, Fanny, Henriikka sanoo ja tekee tilaa.

Fanny menee tutulle paikalleen ja heittää päällysvaatteet yltään. Toppatakki on sulaneista räntähiutaleista raskas ja haisee ummehtuneelta.

Satoiko siellä?

Fanny nyökkää.

Vähän ennen kuin pääsin sisälle, alkoi sataa.

Tulitko koululta?

Taas Fanny nyökkää. Henriikka seuraa silmillään, kun hän asettaa takin pukukaapin naulaan roikkumaan.

Et ole vaihtanut vielä kevättakkiin?

En.

Henriikka poimii kaapista uuden valkoisen kevätbleiserinsä. Kangas näyttää sileältä.

Tässä on korkea kaulus, huomaatko, Henriikka sanoo ja oikoo takin kaulukset pystyasentoon. Se on nyt muotia.

Fanny vie kätensä takin liepeelle. Se tuntuu silkiltä ja nahalta yhtä aikaa. Hieno, hän kuiskaa. Henriikka hymyilee ja ripustaa bleiserin uudestaan naulaan ja sulkee kaapin oven.

Muut tytöt siirtyvät jo suihkutiloihin. Henriikka pujottaa avainrenkaan nilkkaansa, muttei menekään muiden perässä vaan käy uudelleen istumaan.

Fanny riisuu housut jalastaan. Sivusilmällä hän huomaa Henriikan katsovan. Sukka, toinen sukka. Paita. Fanny kääntää vartaloaan aavistuksen poispäin. Pikkuhousut ja rintaliivit. Ja uimapuku ylle, nopeasti. Takapuoli peittyy, sitten rintakehä.

Haluatko kuulla salaisuuden?

Minkä salaisuuden?

Henriikka vilkaisee ympärilleen. Uimareita ei enää näy.

Menen Jopin kanssa naimisiin, hän sanoo madalletulla äänellä ja katsoo Fannya tutkivasti. Mitä siihen sanot?

Mitäkö, Fanny mutisee. En mitään kai…

Henriikka korjaa uimalakkinsa asentoa. Nutturaksi kierretty paksu tukka muodostaa takaraivolle sarven. Näin kerran yhtenä lauantaina hääparin Kaupunginkirkon portailla seisomassa, Henriikka alkaa kertoa. Naisella oli yllään valkoinen, pitsein koristeltu silkkimekko ja pään päällä palmikkokruunu. Käsissään se piteli keltaisista ruusuista sidottua kimppua, ja tukka oli niin pitkä, että palmikosta riitti viiden suuren kehän tarpeiksi. Ne taisivat luulla, että ihmiset heittävät riisiä, koska seisoivat siinä niin pitkään. Mutta riisiä ei heitetty, tiedätkö miksi? Siksi, että se on kiellettyä. Ne vain seisoivat kuin patsaat ja odottivat riisiä. Mutta jos sitä olisi heitetty, pulut olisivat tulleet ja syöneet sen ja yrjönneet ja paskantaneet niiden päälle.

Vähän aikaa on hiljaista.

Meidätkin vihitään Kaupunginkirkossa. Mutta minä en halua keltaisia ruusuja, vaan punaisia. Keltainen merkitsee ystävyyttä, tiesitkö?

Fanny pudistaa päätään.

Sitä se merkitsee. Punainen taas on intohimon ja rakkauden väri.

Henriikka nojaa selkäänsä kaapin oveen ja katsoo kaukaisuuteen.

Sitten tulee hevosten vetämät vaunut. Noustaan kyytiin ja hevoset vie meidät pois.

Fanny kuvittelee hevoset kirkon pihaan askeltamaan. Punainen graniittimurska rahisee kavioiden alla. Vaunujen suuret pyörät pyörähtävät liikkeelle. Hevoset juoksevat kirkon ympäri. Ihmiset taputtavat.

Ja minne ne hevoset teidät vie?

Henriikka ei kuule. Fanny toistaa kysymyksensä. Haave karisee Henriikan naamalta.

Miten niin minne?

Niin minne, Fanny selventää. Missä pidätte juhlat?

Henriikka lukitsee Fannyn kaapin oven.

Ei meillä oikeasti ole mitään häitä tulossa, hän hymähtää. Jopin pitää ensin rakastua minuun. Mutta se ei ole ongelma, arvaatko miksi?

Henriikka kiskaisee avaimen lukosta ja kyykistyy nappaamaan Fannya jalasta. Punainen kuminauha hiertää jalkapöydän ihoa, kun Henriikka pujottaa avaimen nilkkaan.

Koska Jopi pitää eniten siitä, joka on kaikkein nopein? Fanny ehdottaa.

Henriikka nousee ylös. Niin, siksi, hän sanoo ohuesti hymyillen.

2

Susannen huone on maan alla. Katon rajassa olevista pienistä ikkunoista voi nähdä ruohonkorsia ja palan taivasta, jos sälekaihtimet on taittanut vaaka-asentoon tai vetänyt kokonaan ylös. Päivisin valo pääsee huoneeseen, mutta illan tullen äiti kipuaa jakkaralle ja vääntää säleet lasin eteen, jollei Susanne ole muistanut niin tehdä. Vaikket sinä näe ketään, sinut nähdään, äiti aina tähdentää. Ymmärrätkö Susanne, olet kuin akvaariossa.

Koira nuolee Susannen korvaa. Kasvoille Susanne ei anna sen tulla. Koiran kuola kuivuisi iholle haisevaksi kelmuksi ja sitä hän ei halua. Mutta märkä kieli korvalehdellä tuntuu kutinana vatsanpohjassa ja eläimen hengitys saa väreet kulkemaan pitkin vartaloa. Siitä hän on oppinut pitämään.

Popsi, Susanne sanoo ja silittää eläimen selkää pitkin vedoin. Loikoile nyt siinä, kun vielä voit. Pian täällä on vauva etkä enää pääse huoneeseeni.

Popsi haukottelee. Sen taipuisa turkki ei ole yhtä kultainen kuin rodun nimi lupaa. Kulta olisi kirkkaampaa ja aavistuksen punertavaa, niin kuin laskeva aurinko hetkeä ennen mereen uppoamista.

Matkalla töihin Susannella on tapana pysähtyä koulun kohdalla. Kello on silloin päälle kolmen ja alakoulun päivä jo päättynyt mutta usein muutama lapsi on vielä pihassa leikkimässä. Nytkin joukko ekaluokkalaisia tai vähän vanhempia juoksee as...