© 2012 Tapani Bagge

Kannen ulkoasu Jussi Kaakinen

Sisuksen ulkoasu Tom Backström

Taitto Susanna Laurola

ISBN 978-952-5918-90-8 (epub)

ISBN 978-952-5918-78-4 (sid.)

E-kirjan toteutus Gracevoice 2012

»Mä kerran uskoin onnehen

ja elin haaveillen, toivoen

Mut’ käsi kylmä kohtalon

pois riisti haaveet kauneimmat mun»

Uuno Mattila: Särkyneitä toiveita

24. heinäkuuta 1942

Perjantai

1

Sateenharmaa aamu paljasti totuuden: Mujusen elämä oli ohi. Hän oli juonut Mairen ja Ilsen kanssa jo pitkään, ja toisinaan hän onnistui hetkeksi unohtamaan, että Maire ja Ilse olivat kuolleet. Valokuvat heräsivät eloon.

Onni kesti vain hetken. Sitten jäljellä oli tyhjiä vuosia tunkkaisessa kaksiossa, kuolemaa odotellessa. Miljoonat dollarit vaatekomeron pohjalla eivät lohduttaneet. Mujunen vaihtoi niitä mustassa pörssissä vain sen verran kuin tarvitsi laskuihin ja ruokaan, siihen vähään mitä korteilla sai. Hänellä oli usein nälkä, mutta se ei häirinnyt häntä. Hän oli tottunut siihen.

Konjakkia Mujunen kyllä osti mustasta pörssistä. Jollei konjakkia saanut, brandy tai jaloviinakin kelpasi. Hätätilassa mikä vain, mikä auttoi loiventamaan todellisuutta.

Nyt oli hätätila. Ovikello soi, maailma uhkasi Mujusen turvallista kotipesää Mechelininkadun varressa. Hän löysi vain pari tikkuviinapullon pohjaa lattialta ja tyhjensi ne pahimpaan vapinaan. Sitten hän sai käärittyä ainoalla kädellään sätkän sanomalehtipaperista ja raapaisi tulen tikkuaskin kyljestä. Aamuyskä vaati lääkettä.

Savua henkeen.

Ovikellon soittaja oli sinnikäs. Hän rimputti yhä uudelleen, ja lopulta hän työnsi postiluukun auki ja huhuili:

– Mujunen…! Oletteko te siellä?

Aira Kilpelä, Mujunen hätkähti. Mitä Valpon kanslisti teki hänen ovellaan? Ei hän ollut enää Valpon palveluksessa. Ei kenenkään.

Mujunen muisti tehneensä Airan kanssa sinunkaupat, mutta he eivät olleet nähneet toisiaan puoleentoista vuoteen. Aira oli palannut teitittelyyn.

– Tulkaa nyt avaamaan, Mujunen. Olkaa niin kiltti…

Mujunen ei halunnut olla kiltti, mutta minkä mies luonnolleen mahtoi. Hän veti housut jalkaansa ja nosti olkaimet ylös, jotteivät housut valahtaisi alas hoikenneelta vyötäröltä, laahusti eteiseen paljain jaloin ja sätkä suupielessä. Erehtyi vilkaisemaan peiliin ja huomasi, ettei aluspaita ollut aivan puhdas ja että parransänki rehotti ruskeana. Harmaantunut tukka sojotti otsalta pystyssä, posket riippuivat kuin vanhalla ajokoiralla. Ruskeita silmiä tuskin erotti takkuisten kulmakarvapehkojen alta.

Taas kilahti kello.

Mujunen haraisi hiuksiaan viisipiikkisellä päälakea myöten taaksepäin ja avasi oven.

– Mitä asiaa?

Vaaleanutturainen nainen piti soikeat punaposkiset kasvonsa peruslukemilla, vaikka näytti hieman eksyneeltä. Vaaleanharmaa pillerihattu keikkui muodikkaasti takaraivolla hattuneulan varassa.

– Hauska nähdä teitä taas, Mujunen.

– Pankaa lasit päähänne.

– Ne huurtuivat, neiti Kilpelä selitti ja nosti lasinsa näkyviin. Toisessa kädessä hänellä oli vettä tippuva sateenvarjo, jalassa kuraiset kalossit.

– Teillä on uudet lasit, Mujunen huomasi. – Sirommat.

Nainen punastui entisestään, pyyhkäisi korkeaa poskipäätään hämillään ja väisti Mujusen katsetta.

– Rillit kuitenkin, hän huokasi. – Voinko tulla sisään?

Mujunen siirtyi sen verran, että kanslisti mahtui eteiseen, ja veti oven kiinni. Nainen laski sateenvarjonsa ovensuunurkkaan nojalleen, riisui kalossinsa ja oikaisi vaivihkaa silkkisukkien saumaa. Harteikkaan vaaleanharmaan päällystakin alta paljastui yhtä harteikas vaaleanharmaa kävelypuku. Muita kuin olkatoppauksia neiti Kilpelä ei kaivannutkaan.

Nainen pyyhki lasinsa ja asetti ne peilin ääressä silmilleen. Siihen saakka hän oli siristellyt poutataivaansinisiä silmiään ja väistellyt Mujusta ja tämän katsetta, mutta nyt hän kääntyi Mujusta kohti ja kysyi:

– Saisinko lasin vettä?

Mujusen ei tehnyt mieli esitellä asuntoaan, mutta hän sammutti sätkänsä eteisen tuhkakuppiin ja viittasi naisen edellään keittiöön. Nelikymmenvuotias neiti Kilpelä oli verevä ja hyväryhtinen nainen. Tiukka vaalea nuttura ja paljas untuvainen niska herättivät Mujusessa tunteita, jotka hän luuli haudanneensa jo viimeistään Ilsen mukana. Hän ei pitänyt siitä.

– Björkmanko teidät lähetti?

– Niin. Osastopäälliköllä olisi teille jokin työtehtävä. Hän arveli, että te kaipaisitte jo toimintaa. Kun on sota-aikakin. Te olette liian nuori jäämään eläkkeelle, kun isänmaa…

Kanslisti keskeytti, kun Mujunen työntyi hänen ohitseen. Mujunen valikoi tiskipöydältä vähiten likaisen lasin, huuhtaisi sen kuumalla vedellä, katsoi sitä valoa vasten ja näytti neiti Kilpelälle.

– Kelpaako?

Neiti Kilpelän katseessa oli outoa utua. Ei kai hän vain aikonut ruveta itkemään?

– Minä… minä ajattelin, että te ilahtuisitte.

– Ja siksi te pynttäydyitte noin. Panitte oikein poskipunaakin.

Mujunen katui sanojaan heti, mutta ei niitä enää saanut takaisin. Nainen kohotti kätensä poskilleen ja näytti siltä kuin olisi halunnut vajota maan alle.

– Ei minulla ole poskipunaa…

Nyt oli Mujusen vuoro väistää toisen katsetta. Hän laski kylmää vettä hetken aikaa lavuaariin, täytti sitten lasin ja tarjosi sitä neiti Kilpelälle.

– Ei minun enää ole jano.

Mujunen tyhjensi itse lasin ja laski sen tiskipöydälle. Vesi maistui vielä viinalta. Tuntui sentään pysyvän sisällä, ainakin toistaiseksi.

– Mikä tehtävä se sitten olisi?

– Ei Björkman sanonut. Mutta…

– Mutta teillä on omat epäilynne.

Mujunen ei aivan kysynyt. Hänen ei tarvinnut.

– Kuulin, kun Karlsson pyysi päästä erään valtiovieraan henkivartijaksi. Björkman arveli, ettei Karlssonista välttämättä olisi niin vaativaan tehtävään kahdestaan Hiltusen kanssa. He ovat molemmat vielä niin nuoria.

– Kenen valtiovieraan?

– Kysykää Björkmanilta. En minä voi kertoa enempää.

– Eikä minua kiinnosta, Mujunen sanoi. Hän tiesi valehtelevansa. Ja tiesi, että neiti Kilpelä tiesi.

Kanslisti nyökkäsi, antoi katseensa kiertää keittiössä ja olohuoneessa ja kääntyi takaisin kohti eteistä.

– Teinä palkkaisin siivoojan, hän sanoi, kun Mujunen kiiruhti tarjoamaan hänelle takkia naulakosta.

Mujunen huomasi hänen poskiensa hehkuvan yhä. Mujunen huomasi myös naisen laventelintuoksun, johon sekoittui hentoa hikeä ja raikasta kesäsadetta ja minttupastilli. Pastillin Mujunen oli löytänyt suuhunsa tiskipöydän reunalta.

–Ja jos lähtisin Karlssonin lastenlikaksi, minulla olisi varaa palkata siivooja, eikö niin?

Neiti Kilpelä sujautti kalossit kävelykenkiensä päälle, otti sateenvarjonsa nurkasta ja kääntyi vielä ovella Mujusta kohti.

–Tai sitten voitte siivota itse.

Niine hyvineen nainen lähti. Mujuselle jäi vain vieno laventelintuoksu ja muistikuva untuvaisesta niskasta. Ja valtiovieraan arvoitus.

Mujunen meni takaisin yksinäiseen parisänkyyn ja veti peiton korviinsa.

2

Seuraavan kerran Mujunen heräsi vasta myöhään illalla, kun sinertävät varjot olivat vallanneet asunnon. Sade oli lakannut. Mechelininkadulla raitiovaunu kolisteli etelään. Pommituksissa vaurioitunut ilmajohto räiski kipinöitä, jalankulkijat väistelivät lätäköitä. Puolivaloilla kulkevat puukaasuautot roiskivat vettä.

Suuta kuivasi niin, ettei vesi auttanut. Viinaa ei kämpästä enää löytynyt. Piti lähteä ostoksille. Mujunen otti vaatekomeron salapohjan alta matkalaukusta nipun suomalaisia seteleitä, jotka hän oli vaihtanut dollareilla tutulta trokariltaan. Hän rullasi rahat taskuunsa, veti puvuntakin aluspaidan päälle ja kengät jalkaansa. Kesällä ei sukkia tarvinnut.

Juuri kun hän oli ehtinyt työntyä rappukäytävään, sireenit alkoivat huutaa ympäri kaupunkia. Ilmahälytys.

Pommisuoja oli A-portaassa, Mujunen asui C:ssä. Kun hän ehti suojaan, se oli jo mustanaan väkeä. Naisia, lapsia, vanhuksia. Lomailevia sotilaita. Keskellä huonetta oli lukupöytä tuoleineen ja vanhoine aikakauslehtineen. Sen äärellä taloyhtiön väestönsuojelupäällikkö, eläkkeellä oleva matematiikan lehtori Kaakkinen, kirjasi tulijoita vahakantiseen vihkoon. Keltainen nauha heilui käsivarressa, valo välkkyi silmälaseista ja hopeanvärisestä täytekynästä.

Mujunen tunsi suurimman osan ihmisistä, mutta kovinkaan moni ei vastannut hänen tervehdykseensä. Hänen eronsa Valposta ja viimeaikainen juopottelunsa olivat yleisesti tiedossa. Hän työntyi kohti vakionurkkaansa, kun huomasi synkän joukon keskeltä hymyilevät kasvot. Samassa rapussa asuva baskeripäinen vaalea tyttö tervehti Mujusta ja kysyi, voiko liittyä seuraan.

– Samassa veneessähän tässä ollaan, Mujunen sanoi.

Tyttö seurasi Mujusta kulmaukseen, joka tarjosi hieman varjoa räikeiltä hehkulampuilta. Siellä kuherteli jo nuoripari, vaalea tykkimies ja hänen punatukkainen heilansa. He näkivät vain toisensa. Mujunen ymmärsi sen hyvin. Loma oli lyhyt, ja siitäkin suuri osa meni matkusteluun. Aikaa ei ollut hukattavaksi.

– Otan osaa vaimonne poismenoon, baskeripäinen tyttö sanoi. Hänellä oli lyhyet laineikkaat hiukset ja koko ajan vasemmalle silmälle valahtava jakaus, joka oli varmasti matkittu joltakin filmitähdeltä. Kaitojen kasvojen ehostus oli huoliteltu, mutta hillitty. Hänen nimensä taisi olla Eva. Maire oli joskus puhunut tytöstä.

– No, johan siitä on kaksi ja puoli vuotta.

– Maire oli hyvä ihminen. Ein Mensch.

Mujunen nyökkäsi. Maire oli sanonut tytön olevan Vaasasta. Vähän päälle kaksikymppinen kirjakauppiaan tytär. Oli tullut Helsinkiin opiskelemaan sairaanhoitajaksi, mutta päätynyt kemikaalikaupan myyjäksi. Mujunen muisti nähneensä Evan lähiaikoina jonkun lomailevan korpraalin kainalossa.

Tyttö avasi suunsa, muttei ehtinyt sanoa mitään. Ilmatorjunnan räiske ja lentopommien jyly kantautuivat maan alle saakka. Olisi pitänyt huutaa, jos olisi halunnut saada äänensä kuuluviin, ja jos sitten olisi äkkiä tullut hiljainen hetki, kaikki olisivat kuulleet. Niinpä ihmiset vaikenivat.

Vain tykit ja pommit puhuivat.

Yksi tuntui osuvan melko lähelle. Se ravisteli pommisuojan katosta betoninmuruja ja sai kattolamput huojumaan. Mujunen pyyhkäisi hiuksiaan ja olkapäitään ja katsoi Evaan, mutta tämä tuntui vajonneen omiin mietteisiinsä.

Väkeä oli paljon, joten hiki ja hajuvedet yhdistyivät melkoiseksi kimaraksi. Evan parfyymi tuoksui mukavan miedolta. Kun ryske lopulta vaimeni, tyttö kohotti suuret turkoosinväriset silmänsä Mujuseen ja kysyi hiljaa, betonipöly yhä baskerissaan ja olkapäillään:

– Tehän olitte poliisi?

– Olin, Mujunen myönsi. – En ole enää.

– Teillä on kuitenkin varmasti vielä suhteita Valpoon. Voisitteko te auttaa minua?

–Minkäslaiseen pulaan te sitten olette joutunut?

Tyttö naurahti hämillään.

– En minä, mutta serkkuni… tohtori Max Kubek. Hän tuli perheineen Itävallasta heti Anschlußin jälkeen syksyllä 1938, ennen kuin Saksan juutalaislait ehdittiin saada voimaan sielläkin. Max ehti toimia Pietarsaaressa muutaman vuoden lääkärinä, mutta kun jatko-sota alkoi, Valpon miehet hakivat hänet. Turvasäilöön muka. Ensin tietöihin Lappiin, sitten Suursaareen piikkilankaa vääntämään. Maxilla on vaimo ja kaksi lasta. He eivät ole nähneet häntä puoleentoista vuoteen. Vain pari kirjettä on tullut perille, nekin vahvasti sensuroituina.

– Minä lähdin Valposta jo välirauhan aikana. En tiedä tuosta mitään.

– Mutta voisitte kysellä. Sitä paitsi olen kuullut huhuja…

Tytön ääni petti. Hän laski katseensa pitkän vaalean takkinsa rintamukseen, poimi siitä sormiensa väliin betoninsirun ja rykäisi, katsoi taas Mujuseen. Silmät olivat nyt kosteat, otsa huolestuneesti rypyssä.

– On liikkunut huhuja, että Saksa vaatisi Itävallan ja Saksan pakolaisten luovuttamista. Ja että Suomi aikoisi suostua siihen. Kesäkuussa luovutettiin jo kymmenkunta ihmistä, etupäässä puolalaisia ja tšekkejä. Heitä väitettiin vakoojiksi.

– Onko Max tehnyt jotakin rikollista?

– Hän on hoitanut ja parantanut ihmisiä. Hän kuului kotimaassaan sosialidemokraattiseen puolueeseen, mutta niin kuuluu ministeri Tannerkin täällä.

– Ei serkullasi sitten pitäisi olla huolta, Mujunen rauhoitteli. – Ei Suomessa ole juutalaisvainoja.

Evan silmissä välähti ja hänen suupielensä kiristyivät.

– Miksi Max sitten joutui työleirille? Miksei hän saa tavata perhettään? Miksi perheen elatus on jäänyt sukulaisten ja tuttavien ja seurakunnan varaan?

Tytön katse oli nyt niin terävä, että Mujusen silmiä kirveli. Hän laski vuorostaan katseensa ja sanoi:

– Minä voin kysellä. Ja katsoa, pystynkö tekemään mitään Maxin ja hänen perheensä hyväksi.

– Kiitos, Eva sanoi. Nyt hänen ilmeensä oli jo lientynyt.

Samassa ilmavaara oli ohi. Pillin tasainen huuto viilsi korvia kuin skalpelli.

Mujunen osoitti sormellaan Evan olkapäätä ja baskeria ja teki ilmassa pyyhkivän eleen. Eva katsoi ihmeissään olkapäätään, tajusi sitten. Paukutti pölyt baskerista toisella kädellään, pyyhki olkapäänsä ja pyysi Mujusta pyyhkimään selkänsä. Käsilaukun päälläkin oli sementtipölyä. Ja Evan takapuolessa, mutta siihen Mujunen ei tohtinut kajota.

Mujunen ja Eva – tytön sukunimeä Mujunen ei saanut millään päähänsä eikä kehdannut kysyäkään – kiipesivät kadulle muiden jäljessä. Vain tykkimies heiloineen jäi vielä pommisuojan nurkkaan.

– Meidän rappu on tulessa! Eva huudahti.

Tyttö lähti juoksemaan, mutta pääsi vain kymmenkunnan metrin päähän C-portaasta. Poliisi oli katkaissut kadun. Palokunta ajoi paikalle sireeni ulvoen, rullasi letkuja auki ja alkoi suihkuttaa vettä alakertaan ja toiseen kerrokseen.

Mujunen pysähtyi Evan viereen. Katuun oli osunut lentopommi, jonka räjähdys oli repinyt aukon jalkakäytävään ja ajoradan reunaan sekä talon ensimmäiseen kerrokseen. Rappuset alkoivat vasta toisen kerroksen kohdalta. Alakerran asunnot olivat liekeissä. Tuli rätisi, musta savu pöllysi särkyneistä ikkunoista ja räjähdyksen tekemästä aukosta seinässä. Lasinsirpaleet narskuivat kenkien alla. Ilmassa leijui lievä kaasun haju, mutta sitä ei onneksi ollut vuotanut paljon. Muuten koko talo olisi räjähtänyt.

– Molotovin leipäkori, muuan poliisi heitti toiselle, joka ei jaksanut edes virnistää.

Mujunen hymähti. Vitsi oli jo vanha, talvisodan ajoilta. Silloin Neuvostoliiton ulkoministeri Molotov oli vakuuttanut, etteivät heidän lentokoneensa pommita Suomea, vaan niistä pudotetaan suomalaisille leipää.

– Kolmas ja neljäs kerros näyttävät aivan ehjiltä, ikkunat vain ovat särkyneet, Mujunen sanoi Evalle. Tyttö asui
kolmannessa, Mujunen neljännessä. – Toivottavasti rakennus kestää.

– Poliisi sanoi, että sinne ei pääse ennen aamua, vaikka palokunta saisikin tulen sammumaan. Sinne voi vielä jäädä kyteviä palopesäkkeitä, jotka vaativat jälkisammutusta, ja rakenteet ja kaasu- ja vesiputket ja sähköjohdot tarkistetaan päivänvalolla.

Muitakin asukkaita ja ohikulkijoita kertyi kadulle. Jotkut kauhistelivat, jotkut itkivät. Toiset kohauttivat olkapäitään. Sotaan oli jo alettu tottua, eikä ketään ollut sentään kuollut.

Rouva Heinonen B-rapusta lupasi ottaa Evan yöksi luokseen. Mujunen vakuutti kyllä löytävänsä yösijan, vaikkei vielä tiennyt mistä.

Ensin pitäisi hankkia juotavaa.

– Mujunen!

Neiti Kilpelä, taas. Naisella oli samat vaatteet kuin aamulla ja sama hieman häkeltynyt ilme. Samat punaiset posket, joita liekkien hehku vielä korosti. Hän oli hengästynyt.

– Minä… minä olin huolissani teistä, kun kuulin että tähän lähelle oli osunut. Onneksi te olette kunnossa.

– Onneksi, Mujunen myönsi. – Mutta en pääse yöksi kotiini.

– Minä…Te voitte tulla minun luokseni. Tarkoitan… Voin sijata teille vuoteen sohvalleni. Ettette joudu aivan taivasalle…

Mujunen ei tiennyt mitä sanoa. Niinpä hän vain nyökkäsi. Ja ihmetteli itsekseen, mitä tästä vielä seuraisi.

3

He kävelivät vaaleassa kesäyössä rinnakkain halki kaupungin, neiti Kilpelä ja Mujunen. Kumpikaan ei sanonut mitään, kumpikin varoi koskemasta toiseen. Neiti Kilpelä katsoi tiukasti eteensä ja puristi paperinarusta punottua pientä käsilaukkuaan kuin olisi pelännyt sen karkaavan omille teilleen.

Poliisin, sairasautojen ja palokunnan sireenit soivat loitommalla. Kovin monta pahaa osumaa ei ollut tainnut tulla. Jatkosodan alun vahvojen ilmahyökkäyksien jälkeen ryssä oli pommittanut Helsinkiä jotenkin hajamielisesti. Kaipa se keskitti voimiaan etelämmäksi, Stalingradiin ja Kaukasukselle.

Mujunen alkoi jo epäillä, oliko ollut virhe ottaa vastaan neiti Kilpelän kutsu. Nyt siitä oli kuitenkin vaikea enää perääntyä. Neiti Kilpelä loukkaantuisi varmasti, eikä Mujunen tahtonut aiheuttaa hänelle mielipahaa. Nainenhan halusi auttaa.

Matkalla ei ollut paljon nähtävää. Liikenne oli vähissä. Joissakin kadunkulmissa seisoi VSS-vartijoita pareittain, kivääri olalla tai pistooli vyöllä. Liikkeiden näyteikkunat oli peitetty laudoituksella, ovi-ikkunoissakin oli vähintään liimapaperi. Siellä täällä näkyi hiekkasäkkipinoja tilapäissuojina.

Mujuselle tuli mieleen, ettei hän tiennyt neiti Kilpelästä juuri mitään, vaikka oli ollut melkein kaksikymmentä vuotta samassa työpaikassa hänen kanssaan. Isä Kilpelä oli ollut laivastoupseeri, joka oli hukkunut pudotessaan juhannuksena kesähuvilan laiturilta mereen. Alkoholilla oli ilmeisesti ollut osuutta asiaan. Äiti oli ollut pankkiiriperheen ainoa lapsi ja perinyt suuren huoneiston Tehtaankadulta, vastapäätä Kapteeninpuistikkoa. Neiti Kilpelä oli työnsä ohessa hoitanut sairaalloista äitiään kotona, kunnes äiti oli talvisodan aikoihin kuollut. Mujunen ei muistanut, mitä äiti oli sairastanut, eikä ollut välttämättä kuullutkaan sitä. Neiti Kilpelä ei juuri puhunut yksityisasioistaan työaikana. Muuten ei Mujunen aiemmin ollut häntä tavannutkaan.

Ison Roobertinkadun kulmalla vastaan hoippui humalainen kolmikymppinen sotamies asetakki auki ja Pöytäviina-pullo kädessään. Pullosta oli korkki hukassa. Mies horjahti ensin Mujusen eteen ja sysäsi putelinsa Mujusen suun eteen.

– Ota hörppy, sotainvaliiti!

Mujusen teki kovasti mieli, mutta siinä seurassa hän katsoi parhaaksi kieltäytyä.

– Kiitos vain, mutta ei kiitos.

– Vai ei jermun viinat kelpaa? mies rähähti ja läikytti juomaa Mujusen rintamukselle. – Pitäiskö olla kolmen tähden jallua? Tai ihan konjakkia?

– Ei se siitä ole kiinni. Minä ja neiti vain…

Nyt miehen harittava katse kääntyi neiti Kilpelään, joka oli jäänyt Mujusen viereen seuraamaan tilanteen kehittymistä.

– Täällä sitä vaan vehdataan naisten kanssa kotona sillä aikaa, kun meikäläiset on tykinruokana rintamalla! Taisit ampua ittees käteen.…

– En minä… Mujunen aloitti, mutta sotamies oli jo menettänyt mielenkiintonsa häneen.

Mies hieraisi mustasänkistä leukaansa ja sanoi neiti Kilpelälle:

– Mitä sä kaunokainen tosta käsipuolesta välität? Tuu mun mukaani, mä näytän sulle mihin tosimies pystyy. Annas kun mä vähän likistän kokeeksi…

Mies ojensi jo kättään neiti Kilpelän rintaa kohti. Nainen jähmettyi, piteli vain käsilaukkua edessään kuin aivan liian pientä suojakilpeä.

Mujunen puristi vasemman kätensä nyrkkiin ja löi.

Koukku jäi vähän vajaaksi, mutta osui hyvin jermun leuankärkeen. Kuului rusahdus. Mujunen ei ollut varma, tuliko se hänen rystysistään vai sotamiehen leuasta. Rystysiin ainakin sattui ja parransänki raapi ne verille. Sotamies otti nopean sivuaskeleen oikealle, korjasi asentoaan ja horjahti saman tien selälleen jalkakäytävälle. Viinapullo räsähti säpäleiksi katukiveykseen.

Pikku Roban poliisiasema oli näköetäisyydellä, mutta poliiseja ei näkynyt. Neiti Kilpelä veti henkeä ja peitti sitten suunsa kädellä, ettei huutaisi. Mujunen kyykistyi sotamiehen puoleen. Mies oli sammunut kuin talvikaudeksi pimennetty katulyhty. Hengitti kuitenkin. Mujunen käänsi hänet kyljelleen, jottei hän tukehtuisi oksennukseensa.

Sitten Mujunen nousi ja ojensi käsivartensa neiti Kilpelää kohti.

– Jatketaanko matkaa?

Neiti Kilpelä tarttui käsivarteen kiitollisena.

– Pitäisikö meidän viedä hänet poliisiasemalle?

– Mieheltä palaisi lomat pitkäksi aikaa. Nukkukoon tuossa, jos ei sotapoliisi satu näkemään häntä.

Tai jollei joku rullaa häntä, Mujunen jatkoi hiljaa mielessään. Mutta eiköhän mies ollut jo tuhlannut rahansa viinaan ja muuhun välttämättömään.

Matka jatkui. Kaukaiset sireenit vaikenivat pikkuhiljaa, eivätkä raitiovaunutkaan kulkeneet yöllä. Vain kahdet kiireettömät askeleet kaikuivat katukuiluissa.

– Te olette loukkaantunut, nainen huomasi. Hän otti käsilaukustaan pitsikoristeisen kangasnenäliinan ja pyyhki sillä Mujusen rystysiä. Naarmut eivät tuntuneet kovin pahoilta. – Pystyttekö oikaisemaan sormenne?

Mujunen yritti ja onnistui.

–Luojan kiitos! En olisi ikinä voinut antaa itselleni anteeksi, jos teidän ainoa kätenne olisi… Tarkoitan, että…

– Ymmärrän kyllä, Mujunen katkaisi neiti Kilpelän haparoinnin. – Ei se ollut teidän vikanne.

Neiti Kilpelä tyytyi siihen ja palautti verisen nenäliinan käsilaukkuunsa huolellisesti kuin rintamalta saadun rakkauskirjeen. Sitten hän huokaisi syvään. Mujunen tunsi hänen lämpönsä käsipuolessaan ja alkoi jo uumoilla, mitä perillä olisi odotettavissa.

Loppumatkasta tihkusade kasteli kadut kiiltäviksi ja tartutti neiti Kilpelän tiukasti sidottuihin hiuksiin tippoja, jotka loistivat pienimmästäkin valonvälkkeestä kuin timantit yössä.

Kapteeninpuistikon jalopuiden lomasta kuului paloauton sireenin ääni. Mujunen säpsähti ja katsoi kummissaan seuralaiseensa. Hiljaisessa yössä ääni erottui selvästi. Sade oli niin lempeä, ettei se edes ropissut asfalttiin, vihmoi vain.

He pysähtyivät. Mujunen avasi suunsa kysyäkseen, mutta neiti Kilpelä hymyili ja nosti sormen huulilleen. Kapteeninpuistikon sireeni soi yhä, vaikkei puistossa näkynyt mitään liikettä.

Äkkiä sireeni vaihtui monimuotoiseksi liverrykseksi.

– Mustarastas, neiti Kilpelä sanoi. – Se on vain opetellut yhden äänen lisää.

– Johan on, Mujunen sanoi. Hymy kaunisti naista entisestään.

Porraskäytävän ovella neiti Kilpelä irtautui Mujusen käsipuolesta. Vastahakoisesti, siltä näytti. Hän rykäisi, ja samalla kun hän otti avaimen moitteettoman siististä käsilaukustaan, hän sanoi:

– Niin… minä olen Aira.

– Väinö, Mujunen tunnusti ja tarjosi kättään.

Aira huomasi sen, ja pudotti hätäpäissään avaimen. Se kilahti porrasritilän väliin. Kun Mujunen kumartui nostamaan sitä, he löivät päänsä yhteen. Onneksi Airan hattu oli takaraivolla, muuten se olisi voinut rusentua.

– Anteeksi, he sanoivat yhtä aikaa ja olivat vähällä lyödä uudestaan päänsä yhteen. Viime hetkessä Mujunen tajusi väistää.

Mujunen nosti ritilää, ja Aira poimi avaimen käteensä ja avasi oven. Vasta sitten hän muisti ojentaa kätensä Mujusta kohti. He kättelivät, ja ovi painui sillä aikaa takaisin kiinni.

Onneksi avain oli yhä paikoillaan. Aira veti nopeasti kätensä pois Mujusen kädestä, kääntyi avaamaan oven ja viittasi Mujusen edellään sisään.

4

– Hissiä ei tähän aikaan saa enää käyttää, Aira kuiskasi Mujuselle ja veti ulko-oven varovasti kiinni.

He kiipesivät viidenteen kerrokseen ilman valoja. Mujunen huomasi hengästyvänsä. Ei niinkään liikunnasta kuin Airan katselemisesta, kun tämä kapusi ketterästi edellä sinihämyisessä portaikossa ja tiukasti vyötetty popliinitakki myötäili hänen muotojaan.

Pimeässä asunnossa Aira pyysi Mujusta odottamaan hetken ovella, riisui kalossinsa ja kenkänsä ja meni peremmälle. Sitten hän palasi eteiseen.

– Voit sytyttää valon. Varmistin vain, että pimennysverhot ovat kiinni.

Pimennys ei kesällä ollut voimassa, mutta Mujunen ei viitsinyt huomauttaa. Ehkä Aira pelkäsi, että läheisistä taloista kurkittaisiin sisään.

Seuraavaksi Mujunen sai kutsun ruokasaliin. Sinne kuljettiin laajan olohuoneen kautta. Kaikkialla oli raskaita vuosisadan vaihteen huonekaluja, tummaa puuta ja luontoaiheisia puuleikkauksia, paksut tummanpunaiset verhot ikkunoissa pimennysverhojen edessä. Kaikki oli paikallaan, ei pölyhiukkasta missään. Se tuntui luonnottomalta. Aivan kuin kukaan ei asuisikaan siellä.

– Onko sinulla palvelusväkeä? Mujunen huomasi kysyvänsä.

– Ei minulla ole varaa palvelijoihin. Minä siivoan itse.

Ruokasalin pöydällä oli valmiina kaksi kahvikuppia ja pullatarjotin kuvun alla.

– Odota hetki, minä kiehautan korvikkeet.

Sillä aikaa kun Aira puuhasi keittiössä, Mujunen meni olohuoneeseen. Hän huomasi kirjahyllyssä Kumpujen yöstä -sarjan ja muuta isänmaallista kirjallisuutta, varmaankin isältä perittyä. Oli myös vihkiraamattu ja erilaista uskon asioiden pohdintaa, jokunen romaani. Ei mitään kovin modernia tai viihteellistä. Ei Tulenkantajia, jos ei venäläisiä klassikoitakaan. Runebergiä, Koskenniemeä ja Goetheä. Pieni Suomen lippu ja erilaisia joukko-osastoviirejä. Vitriinissä varmaankin isävainaan mitalit.

Äkkiä Mujunen tajusi, että keittiöstä tuli tuoreen kahvin tuoksu. Se veti hänet keittiön ovelle. Aira oli riisunut jakkunsa ja näytti oikein kodikkaalta hääriessään siinä lieden ääressä vaaleanruskea neulepaita yllään ja esiliina edessään. Hän nosti juuri pannun toiselle levylle selviämään ja sammutti kituliaan liekin.

– Tämä on ihan kohta valmista, Aira sanoi kääntämättä päätään. Hänen niskansa punastui. – Kaasu vain on nykyään niin onnetonta.

– On siinä se hyvä puoli, että itsemurhat ovat vaikeutuneet.

Mujunen vetäytyi ruokasalin pöydän ääreen. Heille oli katettu paikat vastatusten pöydän päähän, mutta väliä jäi silti toista metriä. Mujunen siirtyi piruuttaan kuppeineen pöydän päätyyn ja jäi odottamaan.

Aira pysähtyi keittiön ovelle hetkeksi, jatkoi sitten matkaansa ja kaatoi Mujuselle kahvia kuppiin. Hän oli riisunut esiliinan.

– Jätetäänkö kermakevaraa? Oikeaa kermaa en tähän hätään saanut…

– Ei kiitos. Kun kerrankin saa oikeaa kahvia, se täytyy juoda paljaaltaan.

– Pavut olivat jääneet kaapin perälle, satuin löytämään ne sieltä äsken.

Mujunen nyökkäsi vakavana, vaikka häntä hymyilytti. Näinä aikoina kahvia ei unohdettu kaapin perälle, ei ainakaan niin siistissä asunnossa. Sitä ei ollut aikoihin saanut enää kortillakaan, ja mustassa pörssissä se oli kaviaaria kalliimpaa. Aira oli varmasti säästänyt tätä kahvia pitkään. Ja jauhanut pavut jo aiemmin päivällä, koska Mujunen ei ollut kuullut keittiöstä kahvimyllyn rousketta. Miksi Aira nyt tarjosi kahviaan Mujuselle? Odottiko hän vastapalvelusta vai pitikö hän muuten vain Mujusesta?

Vastausta odotellessaan Mujunen joi kahvia. Se oli todella hyvää ilman sakariiniakin. Aira laski pannun alusen päälle ja peitti sen valkoisella myssyllä, jota koristi kultainen ankkurikuvio. Kun hän istuutui ja oikaisi puseroaan, hänen silmänsä säteilivät.

– Minä olen aina pitänyt sinusta, Väinö, hän tunnusti.
– Sinä olet herrasmies.

Mujunen rykäisi.

– Kyllä minäkin pidän sinusta.

Aira punastui. Hän katsoi Mujusen ohi samettiverhoon, vuosien taa.

– Siitä on aikaa, kun minulle on sanottu noin. Mutta en minäkään ole koko ikääni ollut vanhapiika.

– Et tietenkään.

– Minulla oli sulhanen. Toivo. Meidän piti mennä naimisiin. Mutta hän kuoli vapaussodassa. Punaiset tappoivat hänet.

– Ikävä kuulla, Mujunen sanoi. Hän oli menettänyt Tampereen valtauksessa pari senttiä vasemman jalan sääriluuta ja parhaan ystävänsä, naapurin pojan Hattulasta.

Aira pudisti päätään, mutta Toivo pysyi kuolleena. Airan silmät kostuivat.

– Minä surin pitkään. Suren vieläkin.

– Elämän pitää jatkua, Mujunen sanoi, vaikka epäili sitä usein itsekin.

–Elämä jatkui kyllä. Mutta minä jäin suruni vangiksi. Keskityin työntekoon ja äitini hoitamiseen. Kun äiti sitten lopulta kuoli keuhkotautiinsa, huomasin että olen vanha eikä kukaan enää huoli minua.

– Kyllä sinut varmasti joku huolii, Mujunen sanoi, kun ei muutakaan keksinyt.

– Mutta en minä halua ketä tahansa! Aira sanoi ja käänsi katseensa Mujuseen. – Eikö minullakin ole oikeus onneen? Pitäisikö minun suostua naimisiin kenen tahansa kanssa?

– Tietysti on, Mujunen vastasi. –Eikä pidä.

Aira katsoi yhä häneen, mutta katse tuntui porautuvan hänen lävitseen. Mujunen tunsi olonsa tukalaksi. Teki mieli löysätä kaulusta, vaikka hänellä oli puvuntakin alla vain aluspaita. Hän ojensi kätensä ja laski sen Airan pöydällä lepäävän vasemman käden päälle.

– Kyllä sinä vielä löydät sen oikean.

Airan silmissä välähti. Hän kiskaisi kätensä vapaaksi, nousi ja lähti silmiään pyyhkien kiireesti kohti olohuonetta.

– Minä sijaan sinulle sen vuoteen…

Mujunen joi kuppinsa tyhjäksi. Kahvi maistui nyt kitkerältä.

– Tämä on ollut rankka päivä, Aira jatkoi olohuoneen puolelta.

Yöstä ilman viinaa voi tulla minulle vielä rankempi, Mujunen ajatteli. Mutta piti suunsa kiinni. Hän seurasi Airaa olohuoneen läpi makuuhuoneeseen, jonka jyhkeään tummapuiseen parisänkyyn pedattua petiä nainen oli kumartunut oikomaan.

– Täällähän on peti jo valmiina, Mujunen sanoi ihmeissään.

Aira vajosi vuoteen reunalle istumaan ja pu...