Kari Häkämies

Poliittinen ruumis

1.

Nainen oli kuin Lauren Bacall, samalla tavalla jäätävän kaunis. Hän seisoi asuintalonsa ulkopuolella ja puhui puhelimeensa.

Lenkille lähdössä ollut Jaakko Raski näki naisen sattumalta yksiönsä ikkunasta. Raskille tuli kiire. Hän nappasi hellan yläpuolella olevasta kaapista pienen pullon ja palasi ikkunan ääreen. Nainen alkoi kävellä Tehtaankadulta kohti Kaivopuistoa.

Raski kipaisi portaat kadulle. Ulkona oli pimeää. Pirteä pakkanen teki ilman miellyttäväksi hengittää. Raski juoksi niin hiljaa kuin suinkin, mutta alkoi silti saavuttaa naista. Onneksi nainen ei vilkaissut taakseen.

Nainen tuli Laivasillankadulle ja jatkoi kohti Itäistä puistotietä. Kadunkulmauksesta Raski juoksi hetken kaupunkiin päin. Sitten hän kääntyi ympäri ja harppoi kadun toiselle puolelle, jossa ei ollut rakennuksia, eikä myöskään liikehuoneistojen kameravalvontalaitteita.

Nainen meni Raskin edellä sadan metrin päässä. Hän käveli nyt ripeämmin ja Raskin oli helppo esittää hölkkääjää. Raski tunnusteli kädellään, että nestepullo oli varmasti mukana. Ele oli turha, pullo tuntui reisitaskussa. Mutta hän halusi olla varma, että mikään ei menisi pieleen. Parilla aikaisemmalla kerralla paikalle oli putkahtanut liikaa ihmisiä ja yrityksestä oli pitänyt luopua. Raski halusi toimia ammattimaisesti. Lääkärikoulutus velvoitti tarkkuuteen.

Nainen kääntyi Kalliolinnantielle. Se oli kalliiden asuntojen katu. Raski tihensi vauhtiaan ja vilkuili ympärilleen. Kohta olisi oikea hetki iskeä. Hölkkä vaihtui nopeaksi juoksuksi. Nainen oli enää kolmenkymmenen metrin päässä. Vaaleanpunaisesta talosta pölähti kadulle koiraa taluttava vanha mies. Piski räksäytti pari kertaa Raskin suuntaan. Raski hellitti hieman huomatessaan, että nainen puikahti kohti keltaista puuhuvilaa, jonka portin pielessä paloivat tervatulet. Helvetin helvetti, taas epäonnistunut yritys.

Raski seisahtui. Hän mietti hetken ja päätti odottaa tunnin. Jos nainen ei siihen mennessä poistuisi juhlatalosta, hän palaisi kämpälleen.

* * *

Toimittaja Mirja Mustio astui itsevarmasti sisään investointipankki Ahdin hallituksen puheenjohtajan kuusisataaneliöiseen yksityisasuntoon. Pankin omisti Sarvimaan rikas suku.

Vieraat otti vastaan vuorineuvos Heikki Sarvimaa vaimoineen sekä heidän vanhin poikansa Tuomo, joka oli syksyllä jäänyt leskeksi. Vuorineuvos oli edelleen yhtiön keulakuva, vaikka todellinen valta oli siirtynyt pojalle jo muutama vuosi sitten.

Sarvimaat eivät olleet pyhäkoulupoikia, mutta heidän liiketoimensa kukoistivat. He osasivat tehdä yritysostoja ja oivalsivat, milloin yritykset kannatti pilkkoa ja myydä. Sarvimaat eivät olleet vanhaa kulttuurisukua, vaikka yrittivät parhaansa luodakseen itsestään kuvaa taiteiden ja arkkitehtuurin tuntijoina sekä lahjakkuuksien mesenaatteina. Rahan ja politiikan maailmassa suku tunnettiin parhaiten ennen joulua järjestettävistä juhlista, joihin oli tapana tuhlata pieni omaisuus. Kemut olivat eräänlainen yhteiskunnallisen vallankäytön versio Linnan juhlista. Jos kutsua ei tullut, ymmärsi bisneksen, politiikan ja median toimija, että alamäki oli alkamassa. Sarvimaat tiesivät tarkasti, kenellä oli tulevaisuutta ja kuka taas kuului jo eilispäivän vaikuttajiin.

Mirja Mustio tervehti isäntiään viileän kohteliaasti. Hän oli eräässä ohjelmassaan käsitellyt Sarvimaita kovalla kädellä. Silti kutsu joulujuhliin ei ollut tullut yllätyksenä. Monet yritykset yrittivät paikata vaurioitunutta mainettaan kutsumalla paljastuksia tehneitä toimittajia firman tilaisuuksiin. Säälittävän avuttomasti luultiin, että muutama lasi kallista samppanjaa, pieni kulho kaviaaria ja asetelma harvinaisia ranskalaisia juustoja saisi toimittajan pyörtämään linjansa ja kertomaan totuuden sijasta valkoisia valheita yrityksen asioista.

Kättelyn jälkeen Mirja Mustio siirtyi salin toiselle puolelle tarkkailemaan, keitä paikalle oli saapunut. Suurin osa ihmisistä näytti tuntevan toisensa hyvin: poskisuudelmia jaettiin, kerrottiin lähestyvän joulun vietosta ja selitettiin vuolaasti, kuinka vaikea oli ollut löytää alkuvuodeksi ulkomaanmatka, jossa saattoi yhdistää vaimon kulttuuritarpeet ja miehen intohimo golfiin. Nauru raikui, ja ihmiset olivat rentoja ja hulvattomia. Silti oli helppo aistia, että koolla oli joukko, joka oli tarpeen tullen valmis unohtamaan ystävälliset eleet ja pitkän tuttavuuden saavuttaakseen itselleen jotakin suurta.

Mirja Mustio seisoi paikallaan aivan yksin. Hän katseli valtavan kokoista salia. Sisustus oli elegantti. Salin kauimmaisessa syvennyksessä soitti jazz-trio, jonka rumpali tunnettiin kiihkeistä poliittisista kannanotoista. Vaikka hänen mielipiteensä olivat Sarvimaiden ajatusmaailmasta yhtä kaukana kuin punainen oli valkoisesta, mies oli paikalla soittotaitojensa takia. Muhkea esiintymispalkkio piti tänä iltana kuuluisan rumpalin suun supussa, mikä loi Sarvimaille suvaitsevaiesta mainetta kulttuurin tuntijoina.

Mirja Mustio näki väkijoukossa professori Rauno Kaartimon, joka oli viime vuodet toiminut Lontoossa ja New Yorkissa. Omissa sijoituksissaan hän oli tehnyt pahoja tappioita, mutta epäonnistumiset eivät olleet vieneet miehen itsevarmuutta. Se näkyi taloustietämyksessä ja naisten liehittelyssä. Heikkouksistaan huolimatta Kaartimo oli mielenkiintoinen mies. Kaartimo naurahti vielä jotakin keskustelukumppanilleen ennen kuin lähti kävelemään Mustiota kohti.

– Hei vaan, mukava tavata taas, Kaartimo aloitti.

Taas? Mustio ihmetteli. Amerikkalainen tekopyhä ystävällisyys näytti tarttuneen talousneroon. Mustion mukaan he olivat tavanneet vain pari kertaa aikaisemmin.

– Päivää, Mirja Mustio vastasi muistuttamatta, etteivät he oikeastaan tunteneet toisiaan ollenkaan. Mustio huomasi hörpänneensä samppanjalasillisensa sivistymättömän nopeasti. Lähellä ollut miestarjoilija liukui eleettömästi tuomaan lisää. Juoma oli Dom Perignota. Kallis valinta, vaikka ei edustanutkaan suurta kekseliäisyyttä.

– Etkös se sinä kovistellut ohjelmassasi Ahti-konsernia sen julmasta henkilöstöpolitiikasta? Kaartimo yritti taitavasti ottaa etäisyyttä illan isäntiin ja muuhun yritysväkeen.

– No joo, tulin vain pistäytymään kun kutsuttiin. Näistä juhlista puhutaan niin paljon, että oli pakko saapua katsomaan, miltä täällä näyttää.

– Loppuyöstä meno on rempseää ja luvassa on aina yllätys, josta yhteisestä sopimuksesta kukaan ei puhu julkisuudessa. Kannattaisi jäädä, Kaartimo vakuutteli.

– Olen kyllä kuullut kaikenlaista, mutta en kyllä aio roikkua täällä myöhään.

Tarjoilija tuli taas kaatamaan lisää juotavaa.

– Ymmärrän, että et halua olla paikalla, jos luvassa on jotakin kovin hätkähdyttävää ja josta ei sovi kertoa. Huipputoimittaja voisi silloin joutua selittämään läsnäoloaan kiusallisella tavalla. Jos haluat lähteä, voin liittyä seuraan. Täällä on taatusti hyvää ruokaa, mutta on sitä muuallakin.

Kaartimon tarjous oli yllättävä ja mielenkiintoinen. Olisi oikeasti ollut mukava viettää ilta puheliaan ja sosiaalisesti lahjakkaan miehen kanssa. Talouspoliittisen debatin lisäksi ex-professori harrasti sivistyneen ilkeää juoruilua yritysjohtajista ja poliitikoista. Vakavasti Mirja Mustio ei silti voinut ehdotusta harkita, sillä Kaartimon kanssa nautittu illallinen päätyisi helposti iltapäivälehtien palstoille. Ja tuskin mies tähän aikaan edes tosissaan halusi poistua vuoden odotetuimmista juhlista. Todennäköisesti myös hän halusi nähdä, mikä olisi tämän vuoden yllätysohjelmanumero.

Mirja Mustio sivuutti illalliskutsun ilman kommenttia ja siirsi keskustelun Yhdysvaltojen presidentinvaaleihin. Kaartimo kertoi tuntevansa monia Obaman yliopistotaustaisia talouspoliittisia neuvonantajia.

– Obama voittaa vaalit, mutta toisella kaudella hän ei enää voi olla samanlainen kaikille kivaa -presidentti.

Mustio oli aikeissa väittää vastaan, mutta illan pääisäntä Heikki Sarvimaa ehti pyytää hetken hiljaisuutta. Vuorineuvoksen puhe oli lattea, mutta niin lyhyt, että vierasjoukko palkitsi hänet iloisesti. Puheensa jälkeen Heikki Sarvimaa äkkäsi Mirja Mustion Kaartimon seurassa ja käveli heidän luokseen määrätietoisin askelin.

– Hienoa, että juuri teillä oli mahdollisuus noudattaa kutsua. Toivottavasti viihdytte tänään pitkään. Puolenyön kulttuuriyllätys on näkemisen ja kuulemisen arvoinen.

– Kiitos kutsusta, mutta minä tulin vain pistäytymään. Minulla on yksi tylsä, mutta välttämätön työkeikka hoidettavana. Poistumisestani ei saa tehdä johtopäätöksiä, Mirja Mustio valehteli sujuvasti.

– Voi harmi. Minä kun ajattelin, että voisin tänään muutamalla sanalla kertoa yrityksemme arvoista, joihin aivan oikeasti kuuluu ihmisistä välittäminen.

Mirja Mustio huomasi, että oli aika poistua. Hän ei missään tapauksessa aikonut puhua juhlissa työasioistaan eikä periaatteistaan. Hän oli nähnyt jo tarpeeksi ja ihmetteli miksi sittenkään oli tullut. Kun paikalla olevia yritysjohtajia katsoi, tuli mieleen espanjalainen aforismi, jonka mukaan miehet ovat vain puuttuva lenkki merirosvon ja sian välillä.

– Ehkä puhumme joskus toiste, Mirja Mustio sanoi ja kätteli illan isännän sekä pettyneen näköisen Kaartimon, joka puheistaan huolimatta ei tehnyt elettäkään lähteäkseen matkaan. Mustio ei ollut viipynyt juhlissa tuntiakaan, mutta oli silti mielestään nähnyt kaiken tarpeellisen.

Mirja Mustio sai takkinsa eteisaulan vahtimestarilta. Juuri kun hän oli astumassa ulos, paikalle pyyhälsi Tuomo Sarvimaa.

– Hei Mirja, et kai sinä ole lähdössä?

– Minun on aivan pakko.

– Etkö voisi jäädä. Minä haluaisin selittää.

Mirja Mustio tuijotti langanlaihaa viisikymppistä miljonääriä suoraan silmiin. Miehen silmäpussit roikkuivat, silmien katse oli anova.

– Näkemiin, Mirja Mustio vastasi, avasi oven ja hengitti ahneesti raitista ilmaa.

* * *

Jaakko Raski värjötteli suuren lehmuksen alla. Pitääkseen itsensä lämpimänä hän oli välillä juossut muutaman hassunkurisen pyörähdyksen ja palannut takaisin väijypaikalleen. Tamperelaisena hän ei tuntenut Kaivopuistoa hyvin, mutta Heikki Sarvimaan yksityisasunnossa olevaa taidekokoelmaa oli esitelty niin monta kertaa Avotakassa ja Kodin Kuvalehdessä, että Raski oli melkein heti tajunnut kenen luo Mirja Mustio oli mennyt. Mitä ihmettä radikaali toimittaja teki Sarvimaiden juhlissa?

Raskille tuli paha olo. Jos kaikki olisi mennyt niin kuin hän oli suunnitellut, myös hän olisi saanut jokavuotisen kutsun Sarvimaiden juhliin. Mutta pienten, vähäpätöisiltä tuntuvien sattumusten sarja oli kääntänyt hänen elämänsä päälaelleen. Kutsut, joita oli alkanut sadella urallaan nousussa olevalle miehelle, olivat loppuneet kertahumauksella. Puhelin ei enää soinut, postista tuli vain laskuja ja sanomalehtiä. Ne jotka ilmoittivat haluavansa auttaa, paljastuivat jonkin sortin huijareiksi tai kylähulluiksi. Jaakko Raski tiesi, kuinka hiuksenhienosti täydellinen menestys ja kaiken menetys erosivatkaan toisistaan. Pettymyksen ja vihan tunteet pulpahtivat taas pintaan. Mitä hemmettiä hän teki värjöttelemässä monimiljonäärin huvilan siimeksessä?

Raski oli juuri lähdössä juostakseen suoraa päätä kämpälleen, kun hän näki Mirja Mustion tulevan ulos huvilasta. Raski näki naisen nyt läheltä. Tukka ulottui hartioille, jakaus taipui otsan yli vasemmalle. Ja silmät, ne olivat naisessa kauneinta. Ne viestittivät samaan aikaan lämpöä ja älyä. Mustio oli valittu monena vuotena television suosituimmaksi toimittajaksi. Silti Raski vihasi naista sydämensä pohjasta.

Raski takoi päähänsä malttia. Hänen oli päästettävä Mirja Mustio mahdollisimman kauas ja lähdettävä sitten liikkeelle normaalia juoksuvauhtia vaikuttaakseen tavalliselta lenkkeilijältä. Kun Mirja Mustio oli ehtinyt viidenkymmenen metrin, Raski päätti, että oli aika toimia. Hän otti pullon reisitaskustaan tarkistaakseen, että sen korkki lähti moitteettomasti auki ja sulki sitten pullon uudelleen. Hän veti syvään henkeä, samalla tavalla kuin ennen vaativaa leikkausta. Sitten hän ampaisi liikkeelle.

Juoksu tuntui hyvältä. Askel oli kevyt, mieli oli tyyni. Voi Mirja Mirja sinua. Kohta et ole enää koko Suomen ihailema sankaritoimittaja. Etkö koskaan miettinyt, että rakensit oman sankaritarusi tuhoamalla toisia ihmisiä? Eikö tullut mieleen, että sellainen iskee takaisin. Se iskee takaisin aivan kohta.

Mielihyvä hyrräsi Jaakko Raskin ruumiissa, kun hän kiihdytti juoksuaan. Mirja Mustio vilkaisi taakseen, mutta ei hätää, Raski tiesi olevansa tunnistamaton mustassa juoksuasussaan ja syvälle vedetyssä pipossaan. Aavistiko nainen silti jotakin? Oliko hän sittenkin varuillaan? Raski lisäsi vauhtia entisestään. Enää kymmenen metriä. Vielä lisää vauhtia. Iskuun enää pari sekuntia.

Sitten Jaakko Raski kuuli takanaan diesel-auton äänen.

2.

– Kyllä islaminusko on maailmanrauhan suurin uhka.

Ylikomisario Heikki Söder pelästyi isänsä provokatorista lausahdusta tyttärensä vuoksi. 19-vuotias Saara ei vielä kyennyt suhtautumaan pappansa heittoihin huumorilla. Ei ainakaan silloin, kun vaari herjasi maahanmuuttajia tai vieraita uskontoja.

Isä oli tullut Södereille pikkujoulun viettoon naisystävänsä Irman kanssa. Pöytään oli katettu jouluateria, koska vanhoilla päivillään toisiinsa tutustunut pari aikoi jouluaattona mennä Irman tyttären luo.

Isällä oli kasvoillaan voitonriemuinen ilme. Hän tiesi, ettei löylyä tarvitsisi paljoa lisätä, niin Saaran saisi innostettua kiivaaseen keskusteluun.

– Eino, älä hyvänen aika viitsi jutella tuollaisia joulun alla. Jouluna kaikkien pitää olla kilttejä. Sinä saatat olla oikeassa, mutta ei tuosta aiheesta nyt kannata puhua, Irma tyynnytteli.

– Mutta kuinka sitten suu pannaan, kun joulupäivänä iskee taas joku itsemurha-ählämi, joka pamauttaa ilmaan viattomia lapsia ja naisia.

– Ei islam ole yhtään väkivaltaisempi kuin kristinusko. Väkivalta ei pursua uskonnosta, vaan demokratiavajeesta, työttömyydestä ja Yhdysvaltojen ylimielisestä tavasta puuttua muiden maiden asioihin demokratian nimissä. Eikä sitä demokratia oikeasti kiinnosta, kysymys on öljystä.

Isä yritti Irman vuoksi hillitä itseään, mutta ei voinut sittenkään mieltään malttaa. Hän otti kaksi viipaletta silliä perunan kanssa, kulautti oluestaan aimo huikan ja jatkoi:

– Niin ja öljyä ja ydinvoimaahan ei tarvita ollenkaan! Millä te kuvittelette tehtaiden pyörivän? Aurinkoenergialla ja tuulella, niinkö?

– Se on taas aivan eri juttu. Koeta vaari muistaa, että eivät ne ihmiset kotimaistaan huvin vuoksi lähde, henkensä vuoksi he pakenevat. Suomalaiset kritisoivat muita, mutta eivät muista, että myös meiltä on lähdetty Amerikkaan ja Ruotsiin leveämmän leivän vuoksi.

– No joo, mutta suomalaiset ovat menneet maailmalle töihin, ei lepäämään sosiaalitukien varassa.

Saaran silmät iskivät tulta, mutta hän jatkoi edelleen tyynesti:

– Minkä alan ammattimies itse olisit, jos elämäsi olisi ollut nälän näkemistä, kidutusta tai pelkkää pakolaisleirillä asumista. Olisiko sinusta siellä tullut sähköteknikko?

Isä oli ollut koko elämänsä vain yhden työantajan, Sunila Oy:n, palveluksessa Kotkassa. Hän oli aloittanut seitsemäntoistavuotiaana ammattikoulun jälkeen sähköasentajana ja opiskellut työn ohessa teknikoksi. Tehdas oli jo kerran lakkautettu, mutta oli herännyt sellun kysynnän myötä uudelleen henkiin. Isä tosin oli ollut eläkkeellä jo yli kymmenen vuotta.

– No joo, mutta matkalla katastrofiin ollaan. Eurooppalaisista on tullut laiskoja, me emme pärjää kiinalaisille ja muille aasialaisille. Ei Euroopalla ole varaa elättää kymmeniä miljoonia pakolaisia. Ja kun heille ei ole tarjota työtä, alkavat levottomuudet. Onko se tavoittelemisen arvoista, että kohta Eurooppa on yhtä sekaisin kuin ne maat, joista nämä muuttajat tulevat. Eivät tavalliset ihmiset sellaista hyväksy. Katsotaan vain niin vanhat puolueet ottavat seuraavissa vaaleissa taas turpiinsa.

– Nyt suu poikki, Irma sihahti.

– Hyvä on, ehkä näin joulun alla ei kannata väitellä politiikasta, isä jatkoi sovinnollisesti ja otti kaksi siivua kinkkua lautaselleen.

Isä oli tavannut naisystävänsä reilu vuosi sitten senioritalossa, jossa kumpikin asui. Viime syksynä kumpikin oli luopunut omasta asunnostaan ja nyt heillä oli yhteinen kaksio. Heikki Söderin oli ollut vaikea hyväksyä isän ratkaisua. Äidin kuolemasta oli kulunut vasta niin vähän aikaa, että uuden kumppanin ilmaantuminen oli tuntunut oudolta. Hän muisti erään kiivaan keskustelun jalkapallo-ottelun väliajalla, jolloin isä oli kieltänyt poikaansa sotkeutumasta asioihinsa.

Isä oli ollut oikeassa. Äidin kuolema oli vienyt isän fyysisen ja psyykkisen kunnon alas. Hän oli laihtunut ja ollut ajoittain täysin itseensä käpertynyt. Irma oli tuonut elämään uuden vaihteen. Ruoka- ja väittelyhalu kertoivat mielialan parantuneen.

Kauan ei isä jaksanut olla hiljaa.

– Lupaan, että lopetan, mutta olen aivan varma, että ei mene pitkään, kun myös Suomessa räjähtää.

– Eino sanon viimeisen kerran, että suu suppuun. Sinä et saa puhua tuollaisia Mikon kuullen, Irma räjähti.

11-vuotias Mikko oli kuunnellut isoisänsä paasaamista posket hehkuen ja jättänyt syömisensä kesken.

Söder muisti erään tapauksen 90-luvulta. Konkurssin tehnyt maarakentaja oli pakannut autonsa täyteen räjähdysaineita ja parkkeerannut ensin oikeusministeriön kupeeseen ja myöhemmin eduskunnan puhemiehen aukiolle. Mies oli uhannut räjäyttää ilmaan kummatkin rakennukset. Suupaltti oikeusministeri oli onnistunut jututtamaan kaveria kymmenen minuuttia puhelimessa niin, että komisario Aarnion johdolla toimiva porukka oli päässyt jäljille. Räjähdysaineita oli ollut niin paljon, että oikeusministeriön henkilökunnasta olisivat kuolleet ainakin ne, joiden työhuone oli kadun puolella. Eduskunnan kohdalta ei vastaavaa arviota uskallettu edes tehdä. Kaveri oli ammattitaitoinen panostaja, joka olisi kyennyt toteuttamaan uhkauksensa helposti. Tapauksesta vaiettiin julkisuudessa, eikä edes moni poliitikko ja virkamies saanut koskaan tietää olleensa hengenvaarassa.

– Voisit isä kertoa Mikolle mieluummin, minkälainen joukkue KooTeePee:llä on ensi kesänä, Söder ohjaili keskustelua tyynemmille vesille.

– Hyvä joukkue, resurssit eivät vain oikein riitä. Pitäisi saada joku venäläismiljonääri sponsoriksi. Jos olisi varaa hankkia Teemu Pukki takaisin, katsomot pullistelisivat.

– Ai nyt sinä haluat tukijoita itärajan takaa. Ajattelematonta. Voi sattua mitä tahansa, varsinkin kun jalkapallo-fanit ovat täysiä idiootteja ja rasisteja, Saara kiusasi.

– Älä sotke Englantia ja Kotkaa, isä ärähti. – Sitä paitsi tuo sinun vegaanina olo on aivan järjetön ajatus. Sinusta on tullut vuodessa luuviulu.

Söder vilkaisi tytärtään, mutta onneksi tämä vain hymyili. Saara oli keväällä kirjoittanut kuusi laudaturia ja oli pitänyt oikeustieteelliseen pääsyä läpihuutojuttuna. Pääsykoe oli epäonnistunut, ja tyttö oli jäänyt niukasti rannalle. Se oli ollut vaikea paikka. Saara oli kiukutellut loppukesän ja syksyn kuin pieni lapsi. Onneksi pikkuhiljaa alkoi helpottaa. Hän oli Siwassa kassana ja osallistui monta kuukautta kestävälle valmennuskurssille. Söder oli varma, että ensi kesänä tyttären nimi löytyisi läpipäässeiden joukosta aika korkealta. Saarassa oli paljon samaa kuin isoisässään. Hän oli ehdoton jääräpää, joka meni halutessaan läpi harmaan kiven. Itsestään Söder ei noita piirteitä löytänyt ollenkaan samassa määrin. Hän oli tullut äitiinsä, joka oli ollut sovitteleva luonne.

Siirryttiin jälkiruokaan, isän toivomuksesta tarjolla oli sekahedelmäkeittoa ja kermavaahtoa. Söder muisti, että se oli ollut Tiutisen mummon bravuuri.

Kaivaisiko konjakin ja liköörin esiin, Söder mietti. Isä saattaisi parin lasillisen jälkeen joko rentoutua tai sitten innostua saarnaamaan uudelleen. Mutta jos tarjoilua ei olisi, isä pitäisi sitä epäluottamuksen osoituksena ja alkaisi rähistä. »En minä vielä ole housuun kuseskeleva dementti», oli isän tapa luonnehtia itseään.

Saara meni ruokailun jälkeen huoneeseensa. Muu porukka istahti olohuoneen sohvaryhmään.

– Tämä teidän asuntonne on aivan mukava, mutta Kotkasta saisit tällä hinnalla hulppean omakotitalon.

Isä palasi mieliaiheeseensa. Hän ei ymmärtänyt lapsiperheitä, jotka väen väkisin halusivat asua Helsingissä. Söder ajatteli, että tavallaan isä oli oikeassa. Ylikomisario-fysioterapeutti perheen rahat olivat joskus aivan liian tiukalla. Söder ajoi ikivanhalla Passatin rämällä, kun kollegat Kotkasta päästelivät menemään uuden karheilla Toyotoilla. Muutto kotiseudulle kävi joskus mielessä, mutta enää aika harvoin. Muistot olivat kultaantuneet liikaa. Ei hän osaisi enää asua pikkukaupungissa.

– Anna vielä toinen konjakki. Ei eläkemiehellä ole Renaultiin varaa, isä pyysi kun huomasi, että poikansa ei innostunut käymään Helsinki–Kotka-keskustelua.

Isällä oli hyvä eläke, mutta hänestä tuli vuosien myötä koko ajan pihimpi.

Söder napsautti television päälle. Hän halusi katsoa uutiset, vaikka tiesi, että vaimon mielestä sellainen oli sivistymätöntä vieraiden aikana. Mutta ei kai isää ja tämän naisystävää voinut vieraiksi laskea.

Lähetys oli taas täynnä murheellisia asioita. Italian ja Espanjan talous horjui, Afrikan sarven nälänhätä paheni ja kuntien palveluksessa olevien ihmisten sairauslomat olivat kasvaneet räjähdysmäisesti.

– Minä olin Sunilasta yhden viikon poissa neljänkymmenen vuoden aikana. Silloin puhkesi umpisuoli, mutta että flunssan tai masennuksen takia olisi oltu poissa. Sille olisi naurettu työmaalla monta viikkoa.

Sairauspoissaolot olivat ongelma myös poliisissa. Kun niihin lisättiin isyyslomat, vuorotteluvapaat ja kuntoutukset, tuntui, että välillä ei töissä ollut juuri ketään. Söder oli juuri sanomassa isälleen jotakin myötäkarvaista, kun hänen puhelimensa soi. Näyttöruudusta näki, että soittaja oli ylikonstaapeli Matti Joronen.

– Terve, tiedän, että sinulla on vieraita, mutta juuri tuli aika paha tieto.

– No?

– Tehtaankadulla asuva toimittaja Mirja Mustio on löydetty raa’asti tapettuna asuntonsa ulkopuolelta.

– Kuka löysi?

– Kaksi naapurin poikaa.

– Olet sitä mieltä, että minun pitää tulla?

– Kyllä pitää. Kun julkkistoimittaja tapetaan, siitä nousee helvetinmoinen kalabaliikki. Joudut tähän juttuun joka tapauksessa. Parempi, että olet mukana alusta alkaen.

– Taitaa olla viisainta soittaa myös Sirpa Pälikölle. Hoidatko sinä vai minä?

Pälikkö oli ensimmäinen naispuolinen keskusrikospoliisin apulaispäällikkö. Tehtävää aiemmin hoitanut Ismo Bohm oli lähtenyt rahakkaalle YK-komennukselle puoli vuotta sitten, jolloin Pälikkö oli valittu tuuraajaksi.

– Ei tarvitse, minä soitin jo. Hän oli sitä mieltä, että sinä saat ottaa jutun hoitoosi.

Söder hämmästyi miehen oma-aloitteisuutta. Joronen oli perinteinen vanhan koulun poliisi, joka ei juuri naiskollegoja arvostanut.

– Missä olet? Söder jatkoi.

– Rivarisi parkkipaikalla viidessä minuutissa.

Koko pikkujouluseurue oli kuullut, mitä Söder oli puhunut.

– Sinun pitää lähteä? Söderin vaimo Riitta totesi lakonisesti.

– Juu aivan pakko.

– Mikä murha se on? Mikko tiukkasi innokkaasti.

– Mikko tiedät, että et voi kysellä. Olen sanonut sen sinulle monta kertaa.

Söder kiskaisi pusakan päälleen, meni kylpyhuoneeseen ja purskutti hammastahnaa suussaan. Hän halusi olla varma, että ei tuoksuisi murhapaikalla konjakilta.

– Kyllä me pärjätään, Irma tokaisi iloisella äänellä ja vapautti Söderin huonosta omastatunnosta.

Söder käveli talonsa parkkipaikalle, jonne Joronen kaarsi Mondeolla jo parin minuutin päästä. Söder loikkasi sisään.

– Onko tässä muuta erikoista kuin että ruumis on TV:stä tuttu?

– On.

– Eli?

– Ruumiin vierestä kivipainon alta löytyi lappu, jossa lukee: NÄIN KÄY, KUN MEITÄ PILKKAA, ISLAMRINTAMA.

Söder kirosi ja sulki silmänsä, mutta säpsähti arkitodellisuuteen, kun Joronen painoi Mondeon jarrut pohjaan ja sai auton pysähtymään juuri ennen suojatietä. Poliisikaksikko katsoi ihmeissään tien yli kovaa vauhtia säntäävää joulupukkia.

3.

Söder ja Joronen pysäköivät autonsa Tehtaankadulle, jossa oli yllättäen kosolti tilaa. Ilma oli lämmennyt ja taivaalta tipahteli suuria lumihiutaleita. Lunta oli jo entuudestaan paljon, alkutalvena oli ollut monta sankkaa pyryä. Helsinki saisi valkoisen joulun. Tunnelma Mirja Mustion talon ympäristössä oli suorastaan idyllinen. Mutta nykyaikainen tiedonvälitys rikkoisi harmonian viimeistään parin tunnin kuluessa. Murha ei ehkä ehtisi myöhäisillan uutislähetyksiin, eikä aamun lehtiin, mutta netissä huipputoimittajan kuolema ja siihen liittyvä keskustelu pyörisi koko yön.

Joronen oli ehtinyt kertoa Söderille, että hälytyksen olivat tehneet kaksi poikaa, jotka olivat kiipeilleet talojen välisellä pihamuurilla. Paikalle oli ensimmäisenä mennyt Helsingin järjestyspoliisin partio. Toinen konstaapeleista, nuori ponnaripäinen nainen, odotti Söderiä ja Jorosta kadulla.

– Vanhempi konstaapeli Johanna Simonen, nainen esitteli itsensä virallisesti.

Söder oli ollut muutaman suuren jutun tutkinnanjohtaja. Hän oli huomannut olevansa poliisikunnan sisällä tunnettu ja ehkä myös arvostettu.

– Missä se kroppa on? Joronen tiukkasi vaivautumatta
kertomaan nimeään.

Söderille ja Joroselle valkeni pian, kuinka kuuluisa toimittaja oli onnistuttu tappamaan kotipihallaan. Mustio ei asunut varsinaisessa talossa, vaan siihen kuuluvassa matalassa siivessä, johon kuljettiin kadulta erillisen portin kautta. Murhaaja oli saanut suorittaa tekonsa rauhassa muiden katseilta. Söder arveli, että kyse oli asunnoksi muutetusta entisestä liiketilasta. Polkupyöränkorjaajat, suutarit ja muut käsillään työtä tekevät ammattilaiset olivat aikoja sitten kadonneet lähiöihin tai tavaratalojen uumeniin.

Söderille tuli mieleen lapsuuden Sunila. Yhteen suureen puutaloon oli mahtunut ruokakauppa, kirjakauppa, kukkakauppa, polkupyöräkorjaamo, baari, kangasliike ja parturi. Nyt siinä talossa oli hengissä enää keskikaljabaari.

Mirja Mustio retkotti selällään asuntonsa ulkopuolella. Kadulle johtavan portin läpi ruumista ei voinut nähdä, koska se makasi kadulta katsoen kuolleessa kulmassa. Sen enempää ruumista ei ollut vaivauduttu kätkemään.

Kamala näky. Mustiota oli ammuttu päähän ja hänen kurkkunsa oli viilletty auki. Mustio oli ollut kaunis nainen, mutta nyt vehättävät kasvot olivat muuttuneet pelkäksi verimassaksi.

Tekniikan miehet olivat saapuneet ennen Söderiä ja Jorosta. He rakensivat kilpaa kiihtyvän lumisateen kanssa telttaa ruumiin ympärille. Söder ei ollut kiinnostunut tekniikasta, mutta hän tiesi, että satanut lumi oli jo ennättänyt peittää tärkeitä yksityiskohtia.

Paikalle oli järjestyspartion hälyttämänä tullut ensin Helsingin poliisin murharyhmästä ylikonstaapeli Risto Toivonen, Jorosen vanha kaveri.

Joronen vilkaisi kivipainon alla olevaa Islamrintaman tekstiä.

– Rättipäiden työtä.

– Siltä näyttää, Toivonen komppasi. – Siksi ajattelin, että teidän on parempi tulla juttuun mukaan heti alusta. Jos tämä on ählämien hommia, homma räjähtää käsiin.

Söder vilkaisi olkansa yli. Hän pelkäsi, että Johanna Simonen kuulisi konkaripoliisien keskustelun. Joronen ja Toivonen kuuluivat siihen ikäluokkaan, joka oli oppinut poliisislangin 1970-luvulla, eikä heidän kielensä taipunut nykyajan poliittisesti korreksteihin vaatimuksiin. Arabi oli heille rättipää tai ähkämi ja haastavaa tilannetta he kuvasivat paskamaiseksi jutuksi, välittämättä nuoremman poliisikunnan vaatimuksista puhua ja käyttäytyä siivosti.

– Tai sitten kyse on avuttomasta hämäyksestä, Söder muistutti ylikonstaapeleja siitä, ettei noin vahvaa ennakkokäsistystä kannattanut asiaan perehtymättä ottaa.

– Missä ne ruumiin löytäneet jäbät ovat?

– He ovat toisen kotona tuossa naapurirapussa. Yksi konstu pitää heitä siellä silmällä. Eivät he mitään pulmusia ole. Toinen on jäänyt kiinni varkaudesta, mutta hänet jätettiin ensikertalaisena tuomitsematta, Toivonen selvitti.

– No totta kai. Ja lopuksi tuomari nuhteli syyttäjän ja määräsi tämän tarjoamaan poikarukalle oikein hyvät munkkikahvit.

Söderin oli vaikea pidätellä nauruaan Jorosen esitellessä kriminaalipoliittisia näkemyksiään.

– Kuinka he löysivät Mustion?

– Toinen oli muurin harjalta havainnut maassa makaavan naisen. Olivat ensin luulleet, että nainen oli sammunut. Olivat kivunneet tälle puolelle ja tajunneet naisen olevan kuollut ja soittaneet sitten hätäkeskukseen.

– Minkä ikäisiä nämä jätkät on?

– Nuorempi viisitoista, vanhempi kuusitoista.

– Sen ikäiset nuorisorikolliset eivät harrasta stadissa kiipeilyleikkejä. Mennään jututtamaan nämä veijarit. Joku veivaus heillä on ollut mielessä. Ehkä he olivat aikoneet rullata tämän mamman ja homma karkasi käsistä ja nainen pääsi hengestään, Joronen spekuloi.

– Ilman muuta se mahdollisuus on olemassa, Toivonen myönteli.

Söder ei sanonut mitään, vaikka oli samaa mieltä. Suomalaiseen henkirikokseen oli yleensä yksinkertainen ja tylsä selitys, koska varsinainen motiivi puuttui usein kokonaan. Syyllinen löytyi yleensä uhrin lähipiiristä.

Toivosen lähtiessä viemään Söderiä ja Jorosta nuorten miesten luo Joronen huomasi kadulle johtavassa portissa murtojäljet.

– Huomasiko tekniikka nuo jäljet?

– Joo tottakai.

– Portin lukko on niin vanha ja yksinkertainen, että työkyvyttömyyseläkkeellä oleva horkkatautinen kilikalimieskin tulee siitä sisään minuutissa. Voi olla, että murhaaja ei kiivennyt muurin yli, vaan tuli pihalle portin kautta, Toivonen selvitti.

– Tai sitten hän tuli asunnosta. Jututetaan nämä nuoret miehet ensin ja palataan sitten pihalle spekuloimaan, Söder komensi vanhempia kollegojaan.

Pojat olivat naapuritalon A-rapun ensimmäisen ker...