Kansi

Etusivu

TUOMAS TEPORA

SINUN PUOLESTAS ELÄÄ JA KUOLLA

Suomen liput, nationalismi ja veriuhri 1917–1945

WERNER SÖDERSTRÖM OSAKEYHTIÖ

HELSINKI

Tekijänoikeudet

ISBN 978-951-0-38539-5

© Tuomas Tepora 2011

Kannen kuvat: SA-kuvat, WSOY:n kuva-arkisto

Versio 1.0

Werner Söderström Osakeyhtiö 2011

Alkusanat

”Älä kohota aatteen lippua,

se kiedotaan arkkusi ympärille.”

(TUOMAS ANHAVA, 1955. RUNOSTA YLEISET OPIT VII. ANHAVA 1967, 58.)

”Uhrin ansiosta lippu liehuu.”

(SOTAINVALIDIEN VELJESLIITON TUNNUSLAUSE)

Johdanto

JOHDANTO

Tunnetun toimittajan ja sanoittajan Reino ”Palle” Palmrothin käsikirjoittama, ohjaama ja juontama dokumentaarinen lyhytelokuva Sama kaiku on askelten (1968) käsittelee vuotta 1918 vapaussodan näkökulmasta. Elokuvaan oli koottu harvinaista alkuperäismateriaalia ja maustettu sitä valkoisella retoriikalla, mutta elokuva huipentuu uuteen otokseen toisen maailmansodan sankarihaudoilla Helsingin Hietaniemessä. Kamera kiinnittyy hautarivistöjen vierellä nousevaan suureen ristiin, jonka juurelle kaksi ylioppilasta, tyttö ja poika, laskevat polvistuen seppeleet. Dokumentti kuvaa, kuinka nuoriso osoittaa kiitollisuutta esivanhempiensa antamaa uhria kohtaan ja ottaa vastaan velvoituksen vaalia tätä muistoa. Samalla mustavalkoinen kuva rististä alkaa muuttua autereiseksi ja näyttää kuin risti nousisi jalustaltaan. Katse kiinnittyy taustan mustavalkoiseen sinivalkotaivaaseen, ja äkkiä hautausmaan risti onkin kääntynyt ilmassa ja sulautunut hulmuavan Suomen lipun siniristiksi. Elokuva päättyy tähän kuvaan, joka yhdistää kansakunnan uhrit ja sen tulevaisuuden toivot ensin uskonnolliseen symboliin, jonka kaikkein ylimpänä tunnuksena komeilee kansallinen symboli, Suomen lippu.

Lipun esitetään kiteyttävän itseensä ikään kuin jotakin sanoin kuvaamatonta, jonka ymmärtämiseen avain löytyy yhteisön olemassaolon kannalta olennaisesta arvosta: uhrautumisesta kokonaisuuden edestä. Elokuvassa vuoden 1918 (valkoiset) uhrit sulautuvat toisen maailmansodan uhreihin, ja filmin nimikin viittaa talvisodan aikaiseen Sillanpään marssiin. Vain jakamaton uhri voi olla tuottava eli yhteisöä uudistava, kuuluu elokuvan sanoma.

Palmrothin 22-minuuttista lyhytelokuvaa, joka valmistui vuoden 1918 50-vuotismuistovuonna, ei voi suoranaisesti luonnehtia dokumenttielokuvien helmeksi, mutta sen loppu antoi aikoinaan 2000-luvun alussa elokuvan nähtyäni pontta idullaan olleelle pohdinnalle, jonka tulokset ovat esillä tässä teoksessa. Elokuvan välähdyksenomaisesti avaama kansakunnan symbolien, nuorison ja uskonnollisen ajattelun kolminaisuus vuosina 1917–1945, itsenäistymisestä ja sisällissodasta toisen maailmansodan loppuun, on se kenttä, jolla tämä teos liikkuu. Tämä tutkimus lähestyy lippusymboliikkaa aikalaisten näkökulmasta, silloin kun vuoden 1918 ja toisen maailmansodan kokemusten ja muistojen yhdistäminen ja vertailu ei vielä ollut jälkiviisaasti mahdollista, vaan jolloin ihmiset ymmärsivät tapahtumia senhetkisistä lähtökohdista. Veriuhri, kansakunta ja luokka-aate symboleineen olivat tuolloin ajankohtaisia ilmiöitä.

Edellä kuvatulla lyhytelokuvalla on tietenkin omat tämän teoksen ulkopuolelle jäävät 1960-lukulaiset merkityksensä: kuvattu propagandistinen vitivalkoisuus ei enää tuolloin ollut muodikasta saati nuorekasta. Vaikka sisällissodan uudelleentulkinta on yleisesti ajoitettu 1960-luvulle, vuoden 1918 merkityksen määrittely alkoi kuitenkin jo sotien välisenä aikana.1 Itse asiassa erityisesti sodan uhrien tarkoituksenmukaisuutta ja kansakunnan myyttistä ja symbolista rakentumista koskevat pohdinnat ja molemminpuoliset, pienetkin myönnytykset kenties mahdollistivat 1960-luvun yhteiskunnassa siirtymän pois isien viitoittamalta muistamiselta.

Tämän teoksen kantava teema on kansallisvaltion ja uhriajattelun välinen suhde vallankumousvuosista 1917–1918 ja itsenäistymisestä toisen maailmansodan päättymiseen. Avaimena tähän toimii Suomen lipun ja työväenlippujen saamat merkitykset, vastakkainasettelu ja rajankäynti aikansa merkittävinä ryhmätunnuksina ja tunnelatautuneina vertauskuvina. Kansakunnan symbolinen rakentaminen ja yhteiskunnassa vaikuttavat kollektiivisesti luodut muistot kietoutuvat yhteen tarjoten uudenlaisen näkökulman suomalaisen yhteiskunnan ja kansakunnan rakentamiseen sekä kollektiivisen identiteetin ihanteen jatkuvaan määrittelyyn. Teoksen tarkastelukohde on suomalaiset ryhmäkokemukset ja -rajat.

Suomen lipulla ja työväenlipuilla oli 1900-luvun alkupuoliskolla näkyvä asema yhteiskunnassa ja järjestäytymisessä. Parlamentarismin alkuvuosikymmenien ryhmäsidonnaisuuteen kuului oman identiteetin ja ryhmähengen sulauttaminen ihanteissa, usein myös käytännössä. Siniristilippua ja työväenlippuja kohtaan puolin ja toisin tunnetut intohimot, kiintymys ja viha, olivat ensimmäisen tasavallan aikana aitoja ja konkreettisia tunteita. Sodan kulttuurihistoria on kiinnittänyt huomiota muun muassa sotien vaikutuksiin tunteiden ilmaisun tavoissa ja keinoissa sekä kulttuurituotteissa.2 Myös ryhmätunnusten ja esimerkiksi muistomerkkien merkitys on huomattu. Riitaisa kysymys vasta itsenäistyneen valtion lipusta nousi valtatyhjiön symboliksi sisällissodan alla. Lippukysymys ilmensi yhteiskunnallisia ristiriitoja, kun kiistan osapuolet linnoittautuivat omien väriensä taakse ja syyttivät vastustajia epäsovusta. Tämä loi lisäedellytyksiä yhteiskunnan hajoamiselle.3 Edes porvarillinen puoli ei ollut likimainkaan yksimielinen siitä, millainen lippu itsenäiseksi julistetulle kansakunnalle oli valittava. Juuri lippuihin vuoden 1918 jälkeen kiteytyi – joskus näkyvämmin, joskus huomaamattomammin – sisällissodan jakava väkivalta, uhrimieli ja katkeruus, niin kuin myös vahva yhteisöllisyys; liput liehuivat sodan jälkeen aina kun omaa ryhmäidentifikaatiota vahvistettiin juhlapäivinä, hautausmailla, kulkueissa ja sanomalehtien sivuilla. Sota jatkui symbolien kautta, ja työväenlippujen julkinen käyttö oli pitkään rajoitettua. Toisen maailmansodan aikana siniristilippu kiteytti kansallistunteen ja yhteisen surun, mutta kommunistien salaiset liput olivat tukahdutetun vastarinnan kulttiesineitä.

Liput edustivat omaa ryhmää hyvin perustavalla tavalla: kun punainen lippu revittiin sisällissodan jälkeisinä vuosina alas työväentalon katolta, tuntui se monesta työväenyhdistyksen edustajasta hyökkäykseltä omaa itseä vastaan ja vahvisti tunnetta uhrautumisesta oman asian puolesta. Vastaavasti monet aikalaiset eivät kyenneet ymmärtämään, miksi vihollisen ja bolševismin punaväri liehui pitäjien työväentaloilla ikään kuin pilkkaamassa Suomen vapauden puolesta annettuja uhreja. Vaikka harva osallistui lippujen poistamiseen, paljon lukuisampi joukko tervehti toimenpidettä mielihyvällä.

Kansalaisyhteiskunnassa ja julkisuudessa sisällissodan osapuolten muistoja vaalittiin toisistaan erillään pitkään eivätkä hävinneen puolen tappiot tai kokemukset olleet olennainen osa tunnustettua tulkintaa tapahtumista. Valkoiset uhrit lepäsivät kirkkomaan sankarihaudoissa, punaiset kirkkomaiden syrjässä tai teloituspaikkojen kuopissa.4 Sisällissodan seurauksena leijonalipun punakeltaisista väreistä valkaistu Suomen lippu oli aluksi luokkalippu siinä missä työväenliputkin: 1920-luvun lopulta lähtien sellaiset kansalaisjärjestöt kuin Itsenäisyyden Liitto ja Suomalaisuuden Liitto tekivät siniristilipun levittämiseksi ja lippukulttuurin omaksumiseksi ponnekasta propagandatyötä. Myös kieliriita suomen- ja ruotsinkielisten välillä ilmeni kysymyksessä Suomen lipusta.

Tässä teoksessa näitä ilmiöitä lähestytään kokemuksina, sellaisina kuin ne näyttivät ihmisistä ryhmän jäseninä, eikä vain kysymyksenä eliittien ja propagandistien motiiveista.5 Käsillä oleva tutkimus lähestyy symbolien kautta yhteiskunnan rakentamista mielekkäänä, joskin usein ristiriitaisena kokemuksena. Tarkastelu ei siis pysähdy vain yhteiskunnallisiin eliitteihin, vaan suuntautuu myös lippujen yleisen vastaanoton alueille. Ryhmätunnukset eivät aina ole vain tyhjiä tai poliittisesti tarkoituksenmukaisia symboleita, vaan niiden alla kokoontuville ihmisille osa identiteettiä. Suurryhmässä, jonka jäsenet eivät tunne toisiaan henkilökohtaisesti, kuten kansakunta tai yhteiskuntaluokka, ryhmätunnukset ovat yksilöllisten ja oman ryhmän välisen rajankäynnin välineitä. Poikkeusoloissa yksilöidentiteettien kollektiiviset ”me-tasot” korostuvat. Kansallinen, valtiollinen tai esimerkiksi luokkaperustainen yhteenkuuluvuuden tunne voi tuolloin olla hyvin konkreettinen, eletty kokemus.6

Erityisesti tällöin lippujen kaltaiset joukkotunnukset lisäävät mahtiansa, eräänlaista totemistista manaansa, oman ryhmän tunnuksina. Samalla vieraan ryhmän tunnusten kielteisyys ja inhottavuus korostuu. Ilmiössä näkyy käytännössä antropologian (so. kulttuuri- ja sosiaaliantropogian) rakenteellisesta rajanvedosta ja objektisuhdeteoreettisesta ryhmäpsykologiasta tuttu kaava, jossa oma, turvallinen viiteryhmä korostuu ja vieras ryhmä ladataan itsestä ulkoistetuilla pahoilla ja saastuneilla mielikuvilla.7 Stereotypiat vahvistuvat äärimmillään mustavalkoisesti koetuksi todellisuudeksi. Yhteiskunnallisten eliittien päämäärärationaalisten pyrkimysten ohella keskityn siis yhteiskunnan sisäisen näkökulman tarkasteluun ja pyrin osoittamaan, että sinänsä poliittiset ja mielipiteen muokkaukseen tähtäävät kansakuntakuvaukset ovat tulkittavissa myös vilpittöminä kuvauksina paitsi ihanteista ja toiveista myös eräissä ratkaisevissa tapahtumissa aidosta ryhmäkokemuksesta.8

Miksi kansallisvaltiot tai vallankumousliikkeet tarvitsevat uhreja? Tämä peruskysymys mielessäni lähdin teoksessani liikkeelle Suomen lipusta uhrisymbolina, modernina toteemina, jonka velvoittavan eetoksen voinee kiteyttää V.A. Koskenniemen 1920-luvulla sanoittaman Lippulaulun sanoihin ”sinun ...