Kansi

Etusivu

Jari Sinkkonen

Elämäni poikana

Werner Söderström Osakeyhtiö

Helsinki

Tekijänoikeudet

ISBN 978-951-0-38637-8

Ensimmäinen painos ilmestyi 2005

Versio 1.0

Werner Söderström Osakeyhtiö 2011

I luku. Kadonnutta ymmärrystä etsimässä

I luku
Kadonnutta ymmärrystä etsimässä

Tendenssi heikentää kirjoituksen taiteellista arvoa (lehtori K.Saramo, suullinen tiedonanto, syksy 1965). Silläkin uhalla aloitan tämän kirjan provokatiivisesti ja kärjistäen. Otsikossa mainitsen ymmärryksen kadonneen ja täsmennän, että kysymyksessä on lapsen mielen ja ruumiin monimutkaisia suhteita ja yhteyksiä koskeva ymmärrys. Kun herkkyys ja ymmärtämys katoavat, lasta kohdellaan manipulatiivisesti hänen ominaislaatuaan ja autonomiaansa kunnioittamatta. Sellainen herättää minussa kiukkua, mistä on seurauksena tässä ensimmäisessä luvussa ajoittain ilmenevä ironinen sävy.

Näin on ollut tapana ajatella

Pojat ovat fyysisesti tyttöjä aggressiivisempia ja miehet ovat aggressiivisempia kuin naiset. Parisuhdeväkivalta on kaunisteltu ilmaus sille, että miehet hakkaavat naisia. Lasten seksuaaliseen hyväksikäyttöön syyllistyvät miehet, hyväksikäyttäviä naisia on tuskin nimeksi.

Murheellinen asiaintila johtuu naisten ja miesten epätasa-arvosta, mieshegemoniasta, joka on ylläpitänyt miesten ylivaltaa ja alistanut naiset passiiviseen rooliin. Sukupuoli on sosiaalinen konstruktio, performanssi, joka syntyy siten, että lasta palkitaan hänen sukupuolelleen ominaisesta käyttäytymisestä ja rangaistaan epätyypillisestä käytöksestä. Tytöt ja pojat sosiaalistuvat rooleihinsa kotona, päivähoidossa ja koulussa.

Tytöiltä edellytetään kiltteyttä ja kuuliaisuutta, mutta koska »pojat ovat poikia» -asenne istuu tiukassa, jälkimmäiset saavat vallata itselleen suuremman tilan, riehua ja remuta ja opiskella koulussakin silloin, kun se sattuu heitä huvittamaan. Näin pojat eivät opi ottamaan tekemisistään vastuuta, vaan kasvatuskäytännöt ylläpitävät poikien dominanssia. Aggressiiviset tappeluleikit ja leluaseet tukevat poikien mielikuvia ristiriitojen ratkaisemisesta väkivaltaa käyttämällä, mikä on suorassa syy-yhteydessä miesten suurempaan väkivaltaisuuteen.

Mikä neuvoksi? Varteenotettavia vaihtoehtoja on kolme. Ensiksikin tulevaisuuden naiset ja miehet ovat tämän päivän lapsia, ja tasa-arvokehitystä voidaan edistää kasvattamalla lapsia pois vanhoista rooliasenteista. Levottomien ja aggressiivisten ongelmapoikien on opeteltava rauhoittumaan ja kuuntelemaan. Heitä voidaan ohjata pois stereotyyppisistä poikien touhuista sukupuolineutraaleihin leikkeihin ja hoivaleikkeihin. Tyttöjä taas voidaan kannustaa luopumaan nukkien hoitelemisesta ja ottamaan itselleen johtamistehtäviä. Tämä toteutetaan sekä leluvalinnoilla että tukeutumalla sosiaalisen konstruktion teoriaan. Nyt vain kiitetään poikaa kiltteydestä ja hoivaavuudesta ja tyttöä fyysisyydestä ja dominanssista eikä päinvastoin.

Toiseksi voidaan luopua vähitellen käytännöstä jakaa ihmiset kahteen sukupuoleen. Anne Fausto-Sterling sai laajalti kiitosta tuoreesta kirjastaan, jossa hän totesi kahtiajaon olevan kulttuurimme keinotekoinen keksintö. Joko-tai-asetelmaa ei todellisuudessa ole, vaan ihmiset edustavat kokonaista sukupuolten kirjoa. Osuin sattumalta netissä suomalaiselle keskustelupalstalle, jossa naiskirjoittaja arvosteli kärkevästi sitä, että lapselle annetaan nimi sukupuolen perusteella. Hänen mukaansa ihannemaailmassa sukupuoli käy ihmisten luokittelussa yhtä merkityksettömäksi kuin silmien väri. Kirjoittaja rinnasti sukupuolierottelun rasismiin ja toivoi feminismin tekevän siitä lopun. Silloin ei Päivi-nimistä poikaakaan kiusattaisi hiekkalaatikolla.

Kolmanneksi hegemonisen ja heteroseksuaalisen maskuliinisuuden rinnalle voidaan tuoda vaihtoehtoja. Arvostettu ja meidänkin yliopistoissamme laajalti luettu sosiologi Robert Connell sanoo, että »tärkein hegemonisen maskuliinisuuden vaihtoehto länsimaiden lähihistoriassa on homoseksuaalinen maskuliinisuus, ja selkeintä poliittista oppositiota miesten keskuudessa on edustanut homoseksuaalien vapautusliike (Gay Liberation)»1.

Tämän vaihtoehdon sovelluksia lienevät esimerkiksi televisio-ohjelmat, joissa homomiehet opettavat heteroille tyylitietoisuutta ja muutenkin parempia käytöstapoja. Gay-yhteisöistä tosin on kuulunut protesteja siitä, että monet homot ovat rekkakuskeja, putkiasentajia ja muita perinteisissä miesten töissä puurtavia miehiä, jotka eivät tiedä uusista muotitrendeistä yhtään sen enempää kuin heterotkaan.

Kiltit tytöt, pahat pojat

Mitä sanoisit, jos tutkija väittäisi, että naiset käyttävät parisuhteissa miehiä useammin fyysistä aggressiota? Tai että käsitys siitä, että naiset syyllistyvät lasten seksuaaliseen hyväksikäyttöön hyvin harvoin on täysin virheellinen? Useimmat ihmiset – ja lasken itsenikin mukaan – ajattelevat, että väitteet eivät voi pitää mitenkään paikkaansa.

Käsitykset naisen vähäisestä aggressiivisuudesta ja olemattomasta taipumuksesta perversioihin ovat niin kutsuttuja stereotypioita. Stereotypia on kognitiivinen rakenne, jossa yhdistyvät jotakin ihmisryhmää koskeva tietämys, uskomukset ja odotukset. Kuudessatoista maassa toteutettiin tutkimus, jossa selvitettiin kaikkiaan yli kahdeksan tuhannen aikuisen asenteita miehiä kohtaan. Lopputuloksen voi tiivistää lauseeseen »miehet ovat pahoja mutta rohkeita, naiset ovat ihania mutta heikkoja»2.

Stereotypiat ohjaavat ajatteluamme. Jos nainen käyttäytyy väkivaltaisesti, uskomme, että kyseessä on lieväasteinen ja tavalla tai toisella ymmärrettävä käyttäytyminen. Todennäköisesti nainen vain puolustautuu miehen hyökkäykseltä; joka tapauksessa hän on miehen mielivallan alainen ja uhrin asemassa. Lapsen joutuminen naisen hyväksikäyttämäksi on äärimmäinen poikkeustilanne, joka voi selittyä vain sillä, että nainen on avoimen psykoottinen tai huumeidenkäyttäjä. Eräs mahdollisuus on, että nainen on liitossa lapsia hyväksikäyttävän miehen kanssa ja joutuu mukaan miehen pakottamana. Naisen harjoittama hyväksikäyttö, jos sitä tapahtuu, on vain liian pitkälle vietyä hoivaamista, eihän naisella ole edes sukupuolielintä, jolla hän voisi vahingoittaa lasta. Näin ollen se on vähemmän vahingollista lapselle kuin miehen harjoittama hyväksikäyttö.3

Naisten väkivaltaisuus ja heidän harjoittamansa lasten hyväksikäyttö ovat teemoja, joissa tiede ja politiikka kohtaavat. Kummankin aiheen tutkiminen nostaa voimakkaita protesteja ja kritiikkiä. Feministit boikotoivat ja yrittivät sabotoidakin 1992 maailman ensimmäistä konferenssia, jonka aiheena oli naisten harjoittama lasten hyväksikäyttö.3 Suomessa hankkeet naisten väkivaltaisuuden tutkimiseksi ovat kohdanneet sekä naisjärjestöjen että joidenkin poliitikkojen jyrkkää vastustusta. Perusteena on, että näitä aiheita ei pidä tutkia lainkaan, koska pelkkä kysymyksen esittäminen merkitsee miesten päästämistä pälkähästä. Onhan tilastojen valossa joka tapauksessa selvää, että miehet muodostavat pahantekijöiden valtaenemmistön.

Mikäpä minä sitä olisin kiistämään? Esitän vain muutamia hämmentäviä löydöksiä John Archerin laajasta meta-analyysistä. Siinä yhdistetään usean samaa aihepiiriä koskevan tutkimuksen löydöksiä, jotta voidaan tehdä luotettavampia johtopäätöksiä. Archer kävi läpi 126 parisuhdeväkivaltaa koskevaa tutkimusta, joiden aineistoissa oli yhteensä huikeat 65000 naista ja miestä. Naiset turvautuivat hiukan miehiä useammin fyysiseen aggressioon, mutta miehet aiheuttivat enemmän näkyviä, hoitoa vaativia vammoja. Erikoisesti seurustelun alkuvaiheessa nuoret naiset käyttäytyivät partneriaan kohtaan aggressiivisesti, esimerkiksi heittivät häntä jollakin esineellä, tuuppivat tai läimäyttivät poskelle.4

Löydös on sanalla sanottuna uskomaton. Mieleen nousee heti selitys, että nainen vain leikkisästi tuuppaa miestä tai vain kevyesti läpsäyttää miestä poskelle pikku kädellään. Vakavaan väkivaltaan hän ei syyllisty muutoin kuin taistellessaan henkensä edestä. Miten mies sitä paitsi edes kehtaa tunnustaa joutuneensa naisen tyrkkimäksi? Mikä vellihousu se sellainen mies on, joka ruikuttaa tutkijoille tyttöystävän repineen häntä hiuksista?

Yhdysvalloissa 11532 naista kuoli puolisonsa väkivallan uhrina 1948–1989 välisenä ajanjaksona. Samoina vuosina 8942 miestä kuoli puolisonsa uhreina. Murhien ja tappojen uhreista naisia oli enemmän kuin miehiä, mutta 44% kaikista uhreista oli miehiä.4 Eikö tulekin heti mieleen ajatus, että naiset ovat sietäneet miestensä pahoinpitelyjä ja juopottelua vuosikausia, kunnes lopulta ovat kajauttaneet ryökälettä silitysraudalla päähän?

Jacquie Hetherton on koonnut tutkimusnäyttöä siitä, että juuri stereotypiat naisen hoivaavuudesta, äidillisyydestä ja ihanuudesta ovat estäneet todellisen kuvan saamista naisten harjoittaman lasten hyväksikäytön laajuudesta ja vaikutuksista lapsiin.3 Meillähän elää sitkeässä myytti muun muassa siitä, että hyvin nuoren pojan ensimmäinen seksikokemus paljon häntä vanhemman naisen kanssa on vain miehuuskoe, ylpeilyn ja rehvastelun eikä ahdistuksen ja hämmennyksen aihe. Hethertonin mukaan naisten osuutta lasten hyväksikäyttäjinä on systemaattisesti aliarvioitu ja hyväksikäytön seurauksia vähätelty.

Onko tämä polemiikkini katsottava miesten väkivaltaisuuden tai perversioiden puolustukseksi tai vähättelyksi? Ehdottomasti ei. Onko argumentointini suunnattu naisia vastaan? Ei missään tapauksessa. Tasa-arvopyrkimyksiä vastaan? Ei sitäkään. Polemiikki on tähdätty stereotypioita ja varsinkin sitä kaksinaamaista tapaa vastaan, jolla niitä käytetään. Esimerkiksi sekä »kiltin tytön» että »rajun pojan» stereotypioita pidetään tyttöjen kehityksen kannalta vahingollisina ja poikia suosivina. »Ihanan mutta heikon naisen» ja »pahan mutta rohkean...