I. Maalaistyttö

I

MAALAISTYTTÖ

1. Metsäpirtissä

Ensimmäinen luku.

METSÄPIRTISSÄ.

Lounaistuuli puhalsi täyttä suuta, niin että järven laaja selkä oli vaahtopäissä. Se raastoi Iriksen hiuksia, kiskaisi huivin hänen päästään ja kietoi haalistuneen pumpulihameen paljaiden säärien ympäri.

– On tämäkin ilmaa, nauroi tyttö.

Äkkiä hän alkoi huutaa:

– Voi sentään, verkot, verkot ovat järvessä. Taneli! Taneli hoi!

Ja hän juoksi kevyesti mäkeä ylös rakennukselle. Puolivälissä tuli häntä vastaan harteva, lyhyenläntä mies.

– Verkot, Taneli! huusi Iris.

Taneli kynsi korvallistaan.

– Niin verkot!

– Ne on otettava pois, muuten ne tuuli vie, tiukkasi Iris.

– Voi viedä.

– Joudu sitten, äläkä kuhnaile. Minä tulen mukaan.

– Mitenkäs Iris noissa tamineissaan?

– Maltas, minä noudan lisää vaatetta.

Taneli jatkoi itsekseen muristen matkaansa rantaan. Iris saavutti hänet tuokion kuluttua. Hän oli pukeutunut harmaaseen sarkatakkiin ja sitonut huivin päähänsä.

– Tokko Iris jaksaakaan soutaa tällaisella tuulella? epäili Taneli.

– Kyllä minä, hoida sinä vain hyvästi melaa.

Oli siinä kuitenkin työtä hyvästi niin hennolle soutajalle. Hiki valui pitkin Iriksen päivettyneitä poskia, sarkatakki piti heti heittää yltä. Käsiä pakotti, mutta hän puri hampaansa yhteen ja veti kaikin voimin. Verkkojen kohdalla oli aina koko urakka saada vene pysymään tasapainossa.

Yksi toisensa jälkeen saatiin kuitenkin verkot veneeseen ja sitten palattiin kotiin purjetuulessa.

Rannalla seisoi Sere torumassa.

– Voi sinua Taneli, ettet parempaa tiedä, vaan viet lapsen tällaisella tuulella järvelle, annat poloisen vielä soutaa. On sitä siinäkin miehessä älyä.

Iris nauroi. – Luuletkos minun olevan ensi kertaa pappia kyydissä, Sere? Älä nyt liiaksi toru. Katso näitä kaloja. Eikö olekin pulska saalis? Neljä kappaletta lahnojakin.

Taneli alkoi irroittaa kaloja verkoista, ja Sere niitä puhdistaa. Iris juoksi sisään vaihtamaan vaatteita. Tuuli oli räiskyttänyt vettä veneeseen, niin että hänen selkänsä oli likomärkä. Yks kaks hän oli uusissa pukeissa, korjasi pikimmältään hiuksiaan ja meni tupaan syömään.

Pitkälle pöydälle oli Sere kattanut illallisen. Iris istuutui ja leikkasi itselleen ison viipaleen rieskaa. Jo tulivat Taneli ja Serekin rannalta, ja siinä samassa Mikko, päivätyöläinen, sekä Manta, pieni pulleaposkinen piikatyttö, kumpikin askareiltaan.

Kello kävi vasta yhdeksättä, mutta Taneli haukotteli jo suu selällään.

– Menisit nukkumaan, neuvoi Sere. – Sinäkin Iris, käy levolle.

Iriksen vuode oli hänen omassa pienessä kamarissaan. Oikeastaan Iris olisi paljon mieluummin nukkunut Seren kanssa samassa huoneessa, mutta siinä suhteessa Sere oli järkähtämätön. Rouva vainaja oli vielä eläessään määrännyt sen huoneen tyttärelleen, ja siinä oli Iriksen nukuttava.

Sere ei ollut Iriksen äiti, etäinen sukulainen vain. Hänen äitinsä oli ollut Iriksen isoisän, Honkamäen isännän, serkku. Hän oli joutunut köyhän miehen vaimoksi, ja lapset, Sere ja Taneli, olivat jo aikaisin tulleet Honkamäkeen, jossa kasvoivat osittain kasvatin, osittain palvelijan asemassa. Kun Iriksen äiti meni naimisiin, seurasi Sere häntä uuteen kotiin, ja kun nuori rouva kuoli, otti Sere kodin ja lapsen hoidon hartioilleen. Sere ompeli Irikselle vaatteet, Sere opetti hänet lukemaan ja neuvoi hänelle käsitöitä. Sere osasi kertoa tarinoita ja laulaa vanhoja, kauniita lauluja. Sere oli maailman paras ihminen, sen Iris tiesi. Tanelikin oli hyvä, mutta hän ei ollut niin viisas kuin Sere.

Tuuli yltyi myrskyksi; Iris pujahti kapeaan vuoteeseensa, jonka Taneli hänelle oli nikkaroinut. Vuode oli vastapäätä ikkunaa, Iris saattoi nähdä puitten notkistuvan myrskyn käsissä.

Hän makasi silmät auki ja mietti. Ei nukuttanut lainkaan.

He olivat aamulla, Sere ja hän, tuulettaneet ja pölyttäneet yläkerran huoneet.

– Täytyy olla kaikki paikallaan, jos herra hyvinkin sattuisi kotiin tulemaan, oli Sere sanonut.

Lännenpuoleisessa kamarissa oli kaikki niinkuin oli ollut äidin eläessä. Äidin pieni työpöytä, valkoinen kiikkutuoli, suuri kuvastin, korkeat valkoiset sängyt, kehto, jossa Iris oli pikkuvauvana nukkunut. Siinä oli vielä sama sinikukkainen peite, jonka äiti itse oli ommellut, pitsireunaiset tyynynpäälliset ja lakanat. Kaikki oli äiti valmistanut ja katsonut lastansa varten, mutta itse hän oli lähtenyt pois, kuollut puoli vuotta lapsen syntymisen jälkeen.

Iris nyyhkytti. Myrskyn kohina metsässä sai hänet surulliselle mielelle. Ei ollut hänellä äitiä, ei isää. Sere vain ja Taneli. Ja Killi. Siinähän se kehräsikin jalkopäässä, hänen pieni kiltti kissansa. Iris nosti sen kainaloonsa, silitti sen pehmeää karvaa ja nukkui lohdutettuna, kyynel vielä silmässä.

Seuraavana aamuna hän oli unohtanut surunsa. Oli elonleikkuuaika, jo varhain aamulla hän riensi Tanelin, Mikon ja Mantan kanssa ruispellolle.

Metsäpirtti ei ollut iso talo, se oli oikeastaan ollut vain mahtavan Honkamäen takamaa. Kun Iriksen äiti, Honkamäen talon ainoa tytär, meni naimisiin, lahjoitti isä hänelle paikan myötäjäisiksi. Hän ei hyväksynyt tyttären avioliittoa, mies oli vain soittotaiteilija, ukon mielestä joutavanpäiväinen viulunvinguttaja, joka ei ymmärtänyt maanviljelystä rahtuakaan, kierteli vain enimmäkseen maailmaa. Jotta tyttärellä olisi vakituinen asuinpaikka, rakennutti ukko Metsäpirtin ja määräsi Tanelin ja Seren taloa hoitamaan. Ja tarpeen se olikin, sillä pian Metsäpirtti jäi vaille isäntää ja emäntää. Iriksen äiti kuoli, isä lähti heti senjälkeen ulkomaille, jonne jäikin. Siitä asti Iris oli elänyt orpona Seren ja Tanelin kasvattamana yksinäisellä saarella. Isoisäkin oli kuollut jo ennen tyttärentyttären syntymistä ja Honkamäki myötiin, koska Iriksen eno, Kaarle Heinonen, tai oikeammin hänen vaimonsa, paremmin viihtyi Helsingissä. –

Oli kaunis aamu, mutta ulkona tapasi siellä täällä myrskyn jälkiä. Tuolla oli puu kaatunut, täällä toinen kallellaan, joka hetki nurin nuukahtamassa. Heinäladon katosta oli tuulispää kiskaissut irti tuohia koko joukon, ja Mantan kerppoläjät olivat hujan hajan maassa. Taneli kulki metsän halki, sirppi olalla ja veti kimeällä falsettiäänellään: »Erämaata, erämaata läpi kulkeissain, kuulin kerrottavan, todeks’ sanottavan, että kerran, että kerran pääsen taivaaseen.»

Iris iski silmää Mikolle ja Mantalle. Taneli oli pahalla tuulella, sen kuuli. Tanelilla oli näet vain kaksi säveltä varastossaan. Erämaata hän veisasi, kun oli apealla mielellä, mutta kun asiat olivat oikealla tolalla, lauloi hän nuoruudessaan sotaväessä kuulemaansa laulua:

»Kansa muistaa ainiaan

Franskan, Saksan kapinaa,

Yhdeksännellä sadalla

raivos’ myrskyn tavalla.»

Hitaasti taapusti Taneli eteenpäin ja mitteli mielessään vauriota, jonka myrsky oli metsässä tehnyt. Ruispellolla hänen paha tuulensa kuitenkin vähitellen hälveni. Ja kotvasen kuluttua hän jo suurella hartaudella lauloi Franskan, Saksan kapinaa.

Iris keitti kahvia pellon päässä kahden kiven kolossa. Ripeästi hän levitti sokerit, kermat ja voileivät nurmelle ja kaasi punaposkisena kahvia kuppeihin.

– Onko hyvää kahvia? kysyi hän Tanelilta.

Taneli hörppi hitaasti kahviaan teevadilta, puraisi sokeria ja vastasi:

– Ka mikäs, kahviahan tämä on.

Iristä harmitti, kun ei Taneli sen enempää kiitellyt, vaikka kahvi hänen mielestään oli kerrassaan mainiota. Ei Serekään parempaa keittänyt. Mutta Taneli oli aina sellainen jurrikka. Ei hän juuri sanoja tuhlannut eikä ylenmäärin kiitellyt.

Kun illalla palattiin kotiin, sirpit olalla, eväskontti selässä, olivat kaikki uuvuksissa, mutta hyvällä mielellä. Ruis tuntui tulevan hyvää, tähkäpäät olivat täyteläisiä, olki pitkää. Iris viritti laulun, johon toiset yhtyivät, mutta vaikenivat vähitellen jääden kuulemaan tytön helisevää ääntä.

Venevalkamassa oli vieras vene.

– Hei vieraita! huusi Iris. Tavallista nopeampaan hän riensi tupaan. Siellä Sere oli kahvinkeitossa.

– Onko täällä vieraita, Sere? kysyi Iris.

– Onhan niitä, kolme herraa, kuuluvat tulleen kuulustamaan hirvenmetsästysmaita, vuokraisivat.

– Mutta eihän me niille, Sere, eihän? Täällä ei saa ampua hirviä eikä muitakaan eläimiä, ei yhtä oravaa. Sanoithan sen heille, Sere, sanoithan?

– En minä osannut vielä mitään sanoa, mutta ei anneta, ellet tahdo. Eikä siihen ole oikeuttakaan, kun herra on poissa.

Iris rauhoittui.

– Isossa kamarissako herrat ovat?

– Isossa, herran entisiä tuttavia, sanoi yksi heistä olevansa. Pyysi sinua nähdäkseen. Kun minä vien kahvit sisään, voit tulla mukaan. Mutta siisti ensin itsesi.

Ovi avaantui, ja pyöreä, metsästyspukuun puettu herrasmies astui tupaan.

– Siinähän pikku neiti onkin. Hyvää päivää.

Iris sävähti punaiseksi ja katseli avuttomana paljaita ruskeita sääriään.

Herrasmies istui tuvanpenkille.

– Älä huoli ujostella, tyttöseni, minä olen kamreeri Wuori, isäsi vanhoja ylioppilastovereita. Monta kepposta keksimme aikoinamme yhdessä. Hän oli iloinen ja hauska mies, isäsi.

Iris läheni säteilevin silmin.

– Mikä on nimesi?

– Iris.

– Oletko saanut äskettäin tietoja isältäsi?

Iris pudisti päätään kieltävästi. Hänen kasvoilleen levisi alakuloinen ilme.

– Kuulepas, Iris tyttö, oletko käynyt mitään koulua?

Uusi päänpudistus.

– Ai, ai, oletko sitten oppinut mitään täällä kotona?

– Osaan minä lukea ja kirjoittaa ja L...