Kansi
Etusivu
Maritta Lintunen
SYDÄNRAJA
ROMAANI
Werner Söderström Osakeyhtiö
Helsinki
Tekijänoikeudet
ISBN 978-951-0-39372-7
© Maritta lintunen 2012
Versio 1.0
Werner Söderström Osakeyhtiö 2012
Alkusanat
”Käännyimme päättäväisenä rintamana Mannerheimintieltä kohti Kaivokatua. Meitä oli viisi naista, mutta aavistin jo tuolloin, että ainakin yksi tulisi irtaantumaan joukostamme.
Tiesimme, että herätimme huomiota olisimmepa olleet kuinka arkisia tahansa meidät olisi huomattu; etenimme leveänä rintamana, ja meistä uhkui niin häikäilemätön päättäväisyys että se synnytti hämmentyneitä ilmeitä vastaantulijoiden kasvoilla.
Tuona päivänä kävelimme erityisen ryhdikkäinä, sillä emme olleet enää ”Sachsen jengi” leima, jota vierastin, sillä en halunnut kenenkään nimeä, varsinkaan omaani asialle, joka oli niin merkityksellinen. Tuona päivänä joku meistä oli keksinyt sanan Sydänraja. Siitä tuli meidän tunnuksemme.”
I
1940 ja 2011
1940 JA 2011
1
Vain pari lomapäivää takana ja jo nyt kadun tänne tuloani. Kamarin tapetteihin piintynyt hämärä, isän tohveleiden sihkutus, kaappikellon yksitoikkoinen raksutus; elämä tässä talossa on epätodellisen puolinaista. Oma oloni on rauhaton ja samanaikaisesti merkillisen veltto. Räystäissä ujeltelee raaka merituuli. Ääni tuo mieleen ne loputtomat kolme vuorokautta, jolloin värjötimme motissa viimaisella suolla ja pakkanen hyydytti haavoittuneiden miesten veren mustaksi hyhmäksi.
Jo ensimmäisen kahvikupillisen aikana levottomuus yltyi sietämättömäksi ja varovaisesti esitetty ”miten sinä Otto jaksoit ne viimeiset kuukaudet” kavahdutti minut seisaalleen. Koska sisko ei ollut pidättelemässä, aloin kiertää kiivasta ympyrää. Vangitsin vanhukset askeleitteni kehään, kuulostelin sanojani; ne kajahtelivat kuin laukaukset autiudessa ja se tuntui hyvältä. Huojentavalta.
Mitä ne kuvittelivat tänne suostuessaan? Että entinen elämä matkustaa jäniksenä olohuoneen kaluston, verkapakkojen ja peilipiironkien kolukoissa, lehahtaa valoisina viljapeltoina uusille pihamaille? Että albumeista tutut yksityiskohdat solahtavat kotoisasti tännekin paikoilleen? Niin ne kai toivovat herätessään kolkoissa, oudonhajuisissa tiloissa. On vaikea katsella kohtaloonsa alistuneita ihmisiä, jotka haluavat ainoastaan sopeutua; sulkea mielestään kapinan ja vaihtoehdot.
Holaistuani lääkekaapista kotitarpeiksi varastoidut apteekkipirtut ilmoitin julkeasti että annoin tälle paikalle saman verran arvoa kuin Viipurin torilla kaupatulle onkalolle, jota me Kannaksen finninaamaiset ammattikoululaiset kävimme kiljupäissämme tökkimässä päästäksemme miesten kirjoihin. Isä ja äiti teeskentelivät häveliäästi kuuroa, katsoivat kuin yhteisestä päätöksestä jonnekin kauas; läpi ikkunan, läpi kuluneen vuoden, ohi rajan. Ilmoitin että tällainen vetelä yritys palata entiselleen muistutti kurjaa teatteriesitystä, ja kun pelokas vaitiolo yhä jatkui, rasautin nyrkkini omituisesti veistettyyn pohjalaiseen ovenpielilaudoitukseen. Tein selväksi että MINÄ kyllä ryven mieluummin metsissä, elän ja syön kuin mäyrä, otan vainua ja vaihdan vaanintapaikkaa. Teen sen kaiken mieluummin kuin alan leikkiä tyytyväistä sotilasta repaleisessa Suomessa. MINÄ en unohda onkivesiä, en hevosten hikeä, juuri poltetun salaviinan ensihuikkaa, tanssilavojen lyhtyjen kajoa, en unohda moottoripyörän valokeilaa, joka leikkasi syksyisiä kyläteitä, ylikypsän mansikan tuoksua kun marjat murskaantuivat paljaan selän alla, himoa, sitä tyttöä, niitä naisia allani, kuuta jonka valossa hiihdin ja kettua joka juoksi suksieni ylitse, sen verisiä hampaita, käpälää rautojen pinteessä. Sillä minä voisin kertoa mitä siellä nyt tapahtuu, miten ne ovat pitäneet paikat, mitä siellä on tehty ja ennen kaikkea: jätetty tekemättä. Voisin kuvailla yksityiskohtaisesti kaiken. Katsoisitteko yhä ulos ikkunasta, ohi rajan samanlaisin hailein, näkemättömin silmin?
Jotakin tuollaista minä niille huusin, enkä suinkaan noilla lauseilla, jotka nyt ujuvat rakenneltuina mieleeni, vaan paljon, paljon raaemmin. Paiskasin oven kiinni, painuin nukkumaan ja rauhattomuuksissani halusin hetken naista jostakin syystä se on ensimmäinen tuntemukseni kun viha valtaa mielen. Tuijotin kellanruskeaksi maalattua kattoa, sytytin tupakan ja kokoilin ajatuksiani yksinkertaisiksi totuuksiksi:
elämä on siellä missä sen voi leikata poikki havujen väliin viritetty lanka,
missä tähtäimen takana hehkuva silmä puhkeaa ja valuu mättääseen,
missä tuijotat omaa suontasi, seuraat kuinka se aukeaa, pulpauttaa mustaa verta aina kun koetat puristaa sen haukkovaa päätä umpeen.
En osaa kuvitella elämää muualle kuin sinne missä jokainen mies ahmii saatavilla olevan tulikuuman hapen sisuksiinsa niin kuin se olisi takuu jostakin edessä odottavasta. Siitä mikä on menetetty.
Oton hengitys kulkee raskaana, omaani tuskin kuulen. Seison kamarin kynnyksellä enkä saa katsetta irti nukkuvasta pojastani. Seuraan villapaidan rintamuksen liikahtelua, rytmikästä sykähtelyä. Lihaksen on oltava sitkeä ja vahva. Kevätaurinko tulvii ikkunasta, paahtaa huonetta jo liikaakin. Tupakantuhkaa on karissut virkatulle liinalle, pitäisi siivota ennen kuin äiti näkee ja pahoittaa mielensä.
Viime vuoden marraskuu, vuoden mustimpana kuuna alkanut maailmankaaos tuntuu nyt oudolta unelta. Silloin ajattelin: ei saatu jatkajaa liikkeelle, ei lapsenlapsia, Otto ei saisi kokea ihmisen normaalia elämänkulkua. Aavistin jo tuolloin että se poika, jonka vankkoja, pyryyn katoavia hartioita katselin puodin porstuasta, menetettiin ikiajoiksi. Mutta miksi se päästelee suustaan yhtäkkiä noin jyrkkiä ajatuksia? Ei kiihkoilu voi olla edes suojeluskuntaharrastuksen peruja. Otto kävi siellä vain voimailemassa, tuskin kuunteli valistuspuheita eihän se junkkari ikinä ole keskittynyt mihinkään, harjoitusleireiltäkin karkasi muiden hurjapäiden kanssa tanssitaloille, sorakuopille sakinhivutuksiin tai salapolttajien tölleille. Ei poika isänmaallisiin opetuksiin koskaan ottautunut mieluummin juoksi elokuvissa ja ryypingeissä Viipurissa, jahtasi piikoja, rassasi moottoripyöräänsä ja haaveili autosta. Töissä sain sen pysymään vasta kun tein velan ja hankin meille käytetyn Fordin, jolla tavarat kulkivat Kanneljärveltä Viipuriin, joskus Helsinkiin. ”Vaatturiliike Sachse” oli monelle takuu laadusta kuskin ei tarvinnut hävetä viemisiään. Laatu on minulla näpeissä, haistan ja tunnen hyvän kankaan. Kun minä ompelin miljoonakankaasta herrainpuvun, tiedettiin että se kesti isältä pojalle. Ja nyt moni ompelee kaatuneitten miesten puvunlopuista hameita tyttärilleen.
Lähden yöjunassa takaisin Lappeenrantaan.
Poikaan on puhjennut eläimen vaisto; unenkin läpi se aavisti tuijotukseni. Otto ei käännä päätään, katsoo vain syrjäsilmällä, kirkkaasta julmasta viirusta.
Aino pääsee apteekista vasta illalla. Pitäähän sinun siskosi tavata.
Poika pysyy vaiti, työntää kouransa taskuun, kaivaa tupakat esiin. Hiukset ovat makuusta sekaisin, olemus pehmeämpi siksi uskallan udella kuulemaani.
Jäi painamaan mitä sanoit. Että olisit nähnyt millaista siellä nyt on.
Ensimmäinen tulitikku katkeaa, putoaa räsymatolle, yritän ennättää poimimaan, mutta poika huitaisee ilmaa, estää tulemasta lähelle.
Käyty on, nähty tärkeimmät.
Poika imee posket lommolla savua sisäänsä, vihertävistä silmistä kuvastuu uhma.
Paikat ihmispaskaa ja muuta törkyä pullollaan. Ikkunat rikki, ulkorakennukset poltettu, romuksi ammuttu tankki kansakoulurakennuksen takana.
Se minkä on koettanut painaa taka-alalle, yrittänyt unohtaa jotta ei kokonaan särkyisi, hulvahtaa mielenpintaan niin raskaana ettei henki tahdo kulkea. Kun rauha tuli maaliskuussa, poika jäikin sotaväkeen kouluttajaksi eikä palannut kotiin auttamaan. Muutama lyhyt kirje ja katkonainen puhelu, siinä koko yhteydenpito. Majapaikka on jollakin kasarmilla Lappeenrannassa, lomat kulunevat Helsingissä humutessa. Ja vasta nyt, kun koivu jo yrittää hiirenkorvalle, poika ehti katsomaan meitä.
Eikö sinulla ole muuta suunnitelmissa kuin sotaväki? Pitäisi ruveta asettumaan, tarvittaisiin apua
Poika kiepsahtaa istualleen, vetää ahnaasti viimeiset pitkät savut ja puhauttaa harmaan pilven eteeni.
Siltäkö teistä täällä tuntuu? Ettei sotaa enää tule?
En osaa jatkaa vaihtoehdosta, jonka poika sivaltaa tarjolle.
Laittakaa päivällinen ajoissa jotta ehdin junalle viideksi.
Nyökkään kuin käskyläinen omalle pojalleni ja pakenen neuvottomana makuuhuoneeseen. Tuijotan mitään näkemättömin silmin piirongin päälle asetettua valokuvaa Kanneljärven kodista, jonka pihassa valtava saarni levittelee oksiaan. Puu oli kuollut, poika kertoi. Se oli rojottanut lumessa kuin henkensä luovuttanut vartiosotilas. Ei pihasaarnia tuhonnut sota, vaan ankara pakkanen. Tai sittenkin autius, hylätyksi jääneen suru? Puilla on sielunsa, se maansyvyydestä ja taivaankorkeudesta kurottu viisaus, jonka vuoksi ihminenkin niitä vaistomaisesti kunnioittaa. Ainakin saarnilla oli, se oli isän istuttama mahtipuu, joka veti puoleensa jokaista talossa kävijää.
Kuulostelen keittiöstä kantautuvia astioiden kilahduksia, vaimon hiljaista, varovaista puhetta, Oton yksikantaisia vastauksia. Ennen olin minäkin mies, nyt pelkkä valoon ommeltu varjo. Vaimo harsoksi hiutunut. Mutta Otto on kovuutta ja uhmaa. Ei sodassa näköjään murruta, vaan kotona, kaukana rintamasta. Täällä meillä on aikaa ajatella itsemme raunioiksi. Täällä me kuvittelemme kuvittelemasta päästyämmekin poikien kokemat kauhut.
Juna lähtee pian, vie mennessään jääsilmäisen sotilaan. Kiidättää pois vaatturi Sachsen hontelon, onkivapaa puristavan pikkupojan, jonka paljaita olkapäitä Suulajä...