Kansi

Nimiö

Tekijänoikeudet

Englanninkielinen alkuteos

The Marriage Plot

Suomenkielinen laitos © Kustannusosakeyhtiö Otava

Kansi: Anja Reponen

Tämä on Kustannusosakeyhtiö Otavan vuonna 2012 ensimmäistä kertaa painettuna laitoksena julkaiseman teoksen sähkökirjalaitos.

Teoksen sähköinen jakelu ja osittainenkin kopiointi muuhun kuin lain sallimaan yksityiseen käyttöön ilman tekijänoikeudenhaltijan lupaa on korvaus- ja rangaistusvastuun uhalla kielletty.

ISBN 978-951-1-26408-8

Kustannusosakeyhtiö Otava 2012

Omistuskirjoitus

Kämppiksille

Stevielle ja Moo Moolle

Motot

Ihmiset eivät koskaan rakastuisi, elleivät olisi kuulleet puhuttavan rakkaudesta.

FRANÇOIS DE LA ROCHEFOUCAULD

And you may ask yourself, Well, how did I get here?…

And you may tell yourself,

This is not my beautiful house.

And you may tell yourself,

This is not my beautiful wife.

TALKING HEADS

Rakastunut hullu

RAKASTUNUT HULLU

ENSINNÄKIN KAIKKI NÄMÄ kirjat. Tässä olivat hänen Edith Whartoninsa, eivätkä romaanit olleet nimen vaan julkaisuvuoden mukaisessa järjestyksessä; tuossa koko Modern Libraryn Henry James -sarja, jonka hän oli saanut lahjaksi isältään 21-vuotispäivänään; myös koirankorvilla olevat kurssikirjapokkarit jotka hän oli lukenut collegessa: paljon Dickensiä, nokare Trollopea ja mahan täydeltä Austenia, George Eliotia ja hirmuisia Brontën sisaria. Paljon oli New Directionsin mustavalkokantisia pokkareita, enimmäkseen runoja H. D.:n tai Denise Levertovin kaltaisilta nimiltä. Tuossa olivat Coletten romaanit, joita hän luki salaa. Ensipainoksena Updiken Parit, äidin kirja, jota Madeleine oli kaikessa hiljaisuudessa vilkuillut kuudennella luokalla ja hyödynsi nyt englanninkielisen kirjallisuuden kandidaatintutkielmassaan, jonka aiheena oli avioliittojuoni. Tässä oli lyhyesti sanottuna keskikokoinen mutta silti mukana kulkeva kirjasto, jotakuinkin edustava otos kaikesta siitä mitä Madeleine oli opiskeluaikanaan lukenut, kokoelma näennäisen umpimähkäisesti valikoituja tekstejä, joiden polttopiste hahmottui vähitellen kuin jossain persoonallisuustestissä, sellaisessa mutkikkaassa, jota ei voinut huijata ennakoimalla kysymyksiä ja jossa pasmat menevät lopulta niin pahasti sekaisin, että on vain pakko vastata yksinkertaisesti niin kuin asia on. Ja sitten odotettiin tulosta, toivottiin ”Taiteellista” tai ”Intohimoista”, tuumailtiin että ”Herkän” vielä kestäisi, ja pelättiin salaa ”Narsistista” ja ”Kotikissaa”, kunnes käsissä oli kaksipiippuinen tulos, joka tuntui erilaiselta riippuen päivästä, kellonajasta tai pojasta, jonka kanssa sattui sillä hetkellä seurustelemaan: ”Parantumaton romantikko”.

Tällaisten kirjojen keskellä Madeleine huoneessaan makasi, pää tyynyn alla, collegen valmistumisjuhlan aamuna. Hän oli lukenut joka ikisen, monet useaan kertaan, tehnyt ahkeraan alleviivauksia, mutta se ei nyt auttanut. Madeleine yritti olla niin kuin huonetta ei olisi eikä mitään sen sisällä. Hän yritti vaipua takaisin turvalliseen tiedottomuuteen, jossa oli maannut oikoisenaan viimeiset kolme tuntia. Jos hän kohoaisi aavistuksenkin lähemmäs valvetilaa, hänen olisi pakko hyväksyä tietyt epämiellyttävät tosiasiat, esimerkiksi se että hän oli edellisiltana nauttinut huomattavan määrän ja kirjon alkoholia ja mennyt nukkumaan piilarit silmillä. Sellaisten yksityiskohtien ajatteleminen palauttaisi vuorostaan mieleen syyt, miksi hän oli juonut niin paljon, eikä hän todellakaan halunnut miettiä niitä. Ja niin Madeleine siirsi tyynyä ja peitti sillä varhaisaamun valon ja yritti päästä takaisin uneen.

Mutta turhaan. Koska juuri sillä hetkellä ovikello alkoi soida hänen asuntonsa toisessa päässä.

Kesäkuu oli aluillaan Rhode Islandin Providencessa, aurinko oli noussut jo melkein kaksi tuntia aikaisemmin, valaissut kalpean lahden ja Narragansett Electricin voimalan savupiiput ja yhä vain noussut kuin Brown Universityn tunnussinetin aurinko, joka loisti kaikista kampuksen koristeiksi ripustetuista viireistä ja banderolleista: viisaskasvoinen aurinko, tiedon edustaja. Mutta tämä aurinko siis aurinko Providencen yllä löi vertauskuvallisen auringon laudalta, sillä yliopiston perustajat olivat baptistisessa pessimismissään päättäneet kuvata tiedon valon pilvien verhoamana ja antaa näin ymmärtää, ettei tietämättömyyttä ollut vielä karkotettu ihmisten piiristä. Oikea aurinko puolestaan tunkeutui juuri sillä hetkellä pilvikerroksen läpi ja valoi paitsi ohuita säteitä alailmoihin myös toivoa sille suurelle vanhempain armeijalle, joka oli kärsinyt sadetta ja kylmää koko viikonlopun, toivoa ettei vuodenaikaan nähden epätavallisen kylmä sää ehkä sittenkään pilaisi päivän juhlamenoja. Aurinko valaisi koko College Hillin, Yrjöjen aikaisten kartanoiden geometriset puutarhat, viktoriaanisten talojen magnoliantuoksuiset etupihat, tiiliset jalkakäytävät joiden viertä mustat rauta-aidat kulkivat kuin jossain Charles Addamsin sarjakuvassa tai Lovecraftin tarinassa; Rhode Island School of Designin ateljeiden edustan, missä joku taidemaalauksen pääaineopiskelija tykitti stereoistaan Patti Smithiä koko yön kestäneen työrupeaman jälkeen; aurinko heijastui soittimista, kun Brownin soittokunnan aamuvirkut, tuubisti ja trumpetisti, katselivat hermostuneina ympärilleen ennalta sovitulla tapaamispaikalla ja ihmettelivät, missä kaikki muut oikein olivat; se silasi mukulakivetyt syrjäkadut saastuneelle joelle aurinko paistoi jokaiselle ovennupille, hyönteisensiivelle ja ruohonkorrelle. Ja kuin säestykseksi tälle äkillisesti tulvahtavalle valolle, kuin lähtölaukaukseksi kaikelle toimeliaisuudelle, Madeleinen neljännen kerroksen asunnon ovikello alkoi äänekkäästi ja itsepintaisesti päristä.

Sykäykset eivät oikeastaan tavoittaneet häntä äänenä vaan tuntoaistimuksena, sähköiskuna suoraan selkärankaan. Yhdessä liikkeessä hän riuhtaisi tyynyn päänsä päältä ja nousi istumaan vuoteessa. Madeleine tiesi, kuka summeria soitti. Hänen vanhempansa. Hän oli sopinut tapaavansa Altonin ja Phyllidan aamiaisella kello 7.30. Hän oli laatinut tämän suunnitelman yhdessä heidän kanssaan kaksi kuukautta aikaisemmin, huhtikuussa, ja siellä he nyt seisoivat sovittuun aikaan, innokkaita ja luotettavia kun olivat. Siinä että Alton ja Phyllida olivat ajaneet New Jerseystä nähdäkseen hänen valmistuvan, siinä että he olivat täällä juhlimassa tätä päivää, ei ainoastaan Madeleinen saavutuksena vaan omanaan, vanhempina, ei ollut mitään väärää tai odottamatonta. Ongelma oli se, että ensimmäistä kertaa elämässään Madeleine ei halunnut olla mukana. Hän ei ollut ylpeä itsestään. Hän ei ollut juhlatuulella. Hän oli menettänyt uskonsa päivän merkitykseen ja siihen, mitä se edusti.

Hän mietti ettei menisikään vastaamaan. Mutta hän tiesi, että jos hän ei vastaisi, joku hänen kämppäkavereistaan vastaisi, ja sitten hän joutuisi selittämään mihin ja kenen kanssa oli häipynyt eilen illalla. Niinpä Madeleine hilautui vuoteesta ja nousi vastentahtoisesti seisomaan.

Hetken se tuntui sujuvan hyvin, siis seisominen. Hänen päänsä vaikutti kummallisen kevyeltä, ikään kuin ontoksi koverretulta. Mutta sitten veri valui hänen kallossaan kuin tiimalasin hiekka pullonkaulaan, ja kipu räjähti takaraivossa.

Kesken tuskaryöpyn ovisummeri jyrähti uudelleen, aivan kuin se olisi ollut raivokkaasti säteilevän kivun keskipiste.

Hän astui ulos huoneestaan ja hoiperteli ovipuhelimelle paljain jaloin ja läimäytti puhu-nappia hiljentääkseen summerin.

”Haloo?”

”Mikä hätänä? Etkö kuullut kelloa?” Se oli Altonin ääni, syvänä ja käskevänä kuten aina, jopa pikkuruisesta kaiuttimesta kuuluessaan.

”Anteeksi”, Madeleine sanoi. ”Minä olin suihkussa.”

”Näinköhän. Päästäisitkö meidät sisään, ole hyvä.”

Madeleine ei halunnut. Hän halusi käydä ensin pesulla.

”Minä tulen alas.”

Tällä kertaa hän piti puhu-näppäintä alhaalla liian kauan ja vaiensi Altonin vastauksen. Hän painoi sitä uudelleen ja sanoi: ”Isi?”, mutta hänen puhuessaan ilmeisesti myös Alton puhui, sillä kun hän painoi kuuntele, kuului pelkkää kohinaa.

Madeleine käytti hyväkseen katkoa viestiyhteydessä ja painoi otsansa ovenkarmiin kiinni. Puu tuntui mukavan viileältä. Hänen mieleensä juolahti, että jos hän voisi pitää kasvojaan rauhoittavaa puuta vasten, päänsärky voisi ehkä hellittää, ja jos hän voisi pitää otsansa painettuna ovenkarmiin koko loppupäivän ja samalla jollain tapaa päästä asunnosta ulos, hän saattaisi selvitä aamiaisesta vanhempiensa kanssa, olla mukana promootiokulkueessa, saada tutkintotodistuksen ja valmistua.

Hän nosti päätään ja painoi taas puhu.

”Isi?”

Mutta Phyllidan ääni vastasi. ”Maddy? Mikä hätänä? Päästä meidät sisään.”

”Kämppikset nukkuvat vielä. Minä tulen alas. Älkää soittako enää kelloa.”

”Me haluamme nähdä sinun asuntosi!”

”Ei nyt. Minä tulen alas. Älkää soittako enää.”

Hän nosti kätensä napeilta, perääntyi askeleen ja tuijotti ovipuhelinta niin kuin olisi haastanut sitä päästämään vielä yhdenkin äänen. Kun se pysyi hiljaa, hän kääntyi takaisin eteiskäytävään. Puolimatkassa kylpyhuoneeseen hänen kämppäkaverinsa Abby ilmestyi tientukkeeksi. Abby haukotteli, haroi isoa hiuspehkoaan ja hymyili sitten tietävästi huomatessaan Madeleinen.

”Jaahas”, Abby sanoi, ”minne sinä livahdit viime yönä?”

”Vanhempani ovat täällä”, Madeleine sanoi. ”Täytyy mennä aamiaiselle.”

”Älä viitsi. Kerro nyt.”

”Ei mitään kerrottavaa. Minä olen myöhässä.”

”Miksi sinulla sitten on vieläkin samat vaatteet?”

Sen sijaan että Madeleine olisi vastannut, hän loi katseen itseens...