Kansi

Nimiö

Anna-Leena Härkönen

Kauhun tasapaino

ja muita kirjoituksia

Kustannusosakeyhtiö Otava

Tekijänoikeudet

Teos sisältää kirjat Kauhun tasapaino ja muita kirjoituksia, Terveisiä pallomerestä ja muita kirjoituksia, Palele porvari! ja muita kirjoituksia.

© Anna-Leena Härkönen ja Kustannusosakeyhtiö Otava

Tämä on Kustannusosakeyhtiö Otavan vuonna 1999 ensimmäistä kertaa painettuna laitoksena julkaiseman teoksen päivitetty sähkökirjalaitos.

Teoksen sähköinen jakelu ja osittainenkin kopiointi muuhun kuin lain sallimaan yksityiseen käyttöön ilman tekijänoikeudenhaltijan lupaa on korvaus- ja rangaistusvastuun uhalla kielletty.

ISBN 978-951-1-26718-8

Kustannusosakeyhtiö Otava 2022

Valokynää pimeyteemme

Kysyin kerran eräältä ystävältäni, minkälainen olisi hänen taivaansa, jos hän joskus sinne pääsisi. – Se olis Stockmannin kosmetiikkaosasto, jonka keskellä olis poreallas. Sais istua porealtaassa ja juoda viiniä ja katsella niitä kaikkia ihania voiteita ja meikkejä. Välillä sais meikata itteensä ja muita ihmisiä nimenomaan Diorin meikeillä, ystäväni vastasi.

Joku kasvoton mieshenkilö rämähti vieressä epäuskoiseen nauruun. Miehet eivät tietenkään ymmärrä. Nehän kutsuvat meidän kosmetiikkatuotteitamme mitätöivällä yleisnimellä »purnukka». Miehet suhtautuvat »purnukoihin» hiljaisen halveksivasti. »Purnukoihin» kuuluvat myös ne kosmetiikkatuotteet, jotka eivät varsinaisesti ole purnukan muotoisia kuten ripsivärit tai huulipunat. Mutta meille purnukat ovat elinehto, joskus ainoa syy olla olemassa. Purnukoitten käsitteleminen on juttu sinänsä. Niitä on ihanaa kosketella. Joskus tulee availtua voidepurkkeja ihan avaamisen ja sulkemisen ilosta. Sitä haluaa tarkistaa, että sisällä on kaikki hyvin.

Ja mitä sisällöistä sitten meille luvataan? Nuoruutta tietysti, sehän on jo vanha vitsi. Nuoruutta edistävät esimerkiksi liposomit. (Liposomi: vilkaskielinen olio, joka tunkeutuu ihohuokosten läpi elimistöön riehumaan.) Liposomit käsittääkseni kiihdyttävät ihon uusiutumiskykyä. Kaikki, missä on liposomeja, maksaa paljon.

Eräs miesystäväni, kemisti, otti kerran asiakseen kertoa minulle, ettei kalliista ryppyvoiteista ole mitään hyötyä. Että aivan sama ostaa rasvat valintatalosta. Että vain voiteen paksuudella on merkitystä. Simppeli nyrkkisääntö: Rasvaiselle iholle ohut voide, kuivalle paksu! (Kaikkein eniten elämässä olen aina epäillyt yksinkertaisia nyrkkisääntöjä.)

Minä vaahtosin, että miten se sitten on selitettävissä, kun olen huomannut omassa ihossani selviä tuloksia elvyttävien helvetinkalliitten voidekuurien jälkeen? Hän paljasti, ettei iho tosiasiassa nuorene, ryppyvoide saa sen vain näyttämään nuoremmalta. Että voide täyttää rypyt ja turvottaa ihoa niin että se näyttää sileämmältä ja sitä kautta nuoremmalta. Mutta kuka on kiinnostunut totuudesta?

Jos iho »vain näyttää nuoremmalta», eikö se riitä? Tai hehkeämmältä. Nykyään on markkinoilla myös happihoitoa, vitamiiniterapiaa, liftaavia (kohottavia) voiteita ja kaikenlaisia pikahehkeytystiivisteitä. Kallein ja himotuin niistä on Guerlainin »Midnight secret», hinta reippaasti päälle viisisataa. Sitä jos lätkii naamaan kun on kontannut pikkutunneilla kotiin, herää kuulemma levänneen ja raikkaan näköisenä aamulla. En tiedä, kun en ole kokeillut. En minäkään sentään kaikkea niele. Ja johan sen sanoo järkikin, että jos rällää discoissa viidentoista salmiakkikossun voimalla, niin siinä ei paljon keskiyön salaisuudet auta. (Kyllä me tiedämme, et­ teivät ne auta. Me tahdomme vain unohtaa sen!)

Ehkä kaikkein kaltoin kohdelluin tuote miesten ja kemistien taholta on YSL:n valokynä. (Se on kullanvärinen meikkivoidekynä, jolla peitetään tummia silmänalusia ja kasvojen juonteita. Voide heijastaa valoa ja kirkastaa vanhoja ja väsyneitä kasvoja.)

– Ai valokynä? he huutavat. – Osta ihmeessä. Näkee pimeessä paremmin! Haahhahhahhaa!

Entä voiteet, jotka eivät lupaa mitään ihmeitä? Niitäkin on, ja niitä kutsutaan apteekkien aneemisissa mainoksissa »perusvoiteiksi». Perusvoiteet ovat ilottomia kalpeita putkiloita, jotka sopivat mukamas joka paikkaan, niin »kasvojen iholle kuin genitaalien limakalvoille». Johan sen sanoo järkikin että naamaan ja perseeseen pannaan eri voiteet. Ei, mieluummin tyhjiä lupauksia kuin ei lupauksia ollenkaan.

Poikkeus perusvoiteitten viidakossa on Nivea. Muuten ainoa voide johon mieskin luottaa. Ainakin minun Nivea-purkissani on vajausta aina erään tietyn miesvieraan käytyä. Niveasta tulee lohdullinen mielleyhtymä: »Vanha kunnon ulkoilurasva! Tätä oli jo sota-aikana!» Kun levitän itseeni Niveaa, tunnen olevani suojattu, ja maailma näyttää hetken selkeämmältä.

Ja selkeyttä minä kosmetiikaltakin vaadin. Suihkugeeli ja kosteusvoide yhdessä? Ei mene läpi. Imbesillikin tajuaa, että voide huuhtoutuu veden mukana pois eikä jää ihoon. Samoin minua epäilyttää voide joka sopii »kaikille ihotyypeille». Nainen haluaa voiteen, joka on tehty juuri hänen ihotyypilleen.

Oma lukunsa ovat aurinkotuotteet. Joka kevät kosmetiikkamyyjät levittävät ilkeää huhua, jonka mukaan aurinkovoiteitten suojakertoimet menettävät tehonsa vuodessa. Eli ellet halua palaa, osta joka kesä uudet suojavoiteet, vaikka viimekesäisiäkin olisi vielä jäljellä! Kuinkahan paljon ahdistusta ja epävarmuutta he ovat jo ehtineet saada aikaan? Mutta onneksi minä otin selville totuuden: ne eivät menetä tehoaan, mutta »teho vaimenee hiukan». Näin ilmaisi asian eräs kempparimyyjä. Onko hän ehkä porukan petturi?

Onko totuus kuitenkin se, että ne eivät muutu miksikään, mutta hänen oli pakko löytää joku kultainen keskitie? »Vaimenee hiukan.» Miten hiukan? Suojakerroin viisitoista kannattaa ajatella suojakerroin neljäksitoista? Vai peräti kymmeneksi? En tiedä. Ostan mieluummin uuden voiteen kuin otan riskin. Entä jos hän olisi sanonut: »Ne on ihan yhtä hyviä kuin viime kesänä, lyö naamaas vaan!» Silloin minua vasta olisi epäilyttänytkin.

Oma lukunsa ovat kosmetiikkaan negatiivisesti suhtautuvat naiset. Heitäkin on. He eivät käytä kosmetiikkaa periaatesyistä, vaikka olisivat kipeästi sen tarpeessa.

– Ellen mä kelpaa tällaisena, olen sitten kelpaamatta! he julistavat albiinonaamat loistaen.

– Jos mä en riitä itsenäni, niin ei sitten!

Tällainen katteeton itsetunto raivostuttaa meitä meikkaavia naisia. Että millä perusteella ne luulee riittävänsä ilman ripsiväriä?

Ja kuka riittää »itsenään»? Mitä se »itsenään» tarkoittaa? Pannaanhan sitä yleensä vaatteetkin päälle kun lähdetään ulos, vaikka kangas on jotain vierasta ainetta, mitä ei tosiaankaan ollut ihmisessä kun hän pulpahti kohdusta ulos.

Ne sanovat: »Minä viihdyn itsessäni näinkin!»

Ne valehtelevat. Kuka nyt itsessään pidemmän päälle viihtyisi? Nainen tarvitsee meikkiä, hän tarvitsee sitä ehdottomasti. Eli: Jos et meikkaa, älä valita ettei sinua rakasteta. (Äläkä tule sanomaan, että meikatun naisen rakastaminen on ehdollistettua rakkautta. Kaikissa rakkauksissa on joku vika, joten se siitä.)

Kun mies sanoo naiselle: »Rakas mulle on ihan sama miltä sä näytät», hän tarkoittaa sen kohteliaisuudeksi. Naisen mielestä se on masentavinta, mitä on koskaan kuultu. Jos miehille on ihan sama miltä me näytämme, se tarkoittaa sitä, että kaikki kosmetiikkaan tärvätyt rahat ovat menneet hukkaan.

Niin kuin ne tietysti ovatkin. Kyllä minä osaan katsoa tosiasioita silmiin. Turpaanvetämisenkestävää huulipunaa ei koskaan keksitä.

45 kiloa ompelukoneen kanssa

Mitä kaikkea voikaan tapahtua, kun ihminen on 152 ja 1/2 cm lyhyt ja 39,5 kg kevyt? Minut tosin mitattiin nielurisaleikkauksen yhteydessä ensimmäisen kerran kymmeneen vuoteen, ja yllätys: olin kasvanut sentin. Tuska kasvattaa? Joka tapauksessa enää en voi kehua silläkään että olen yhtä pitkä kuin »Dallasin» Lucy, mikä oli vielä kahdeksankymmentäluvulla kova sana. En muuten meinannut saada lääkärin lähetettä koko leikkaukseen. Katsellessaan kurkkuuni hän sanoi: »Noin pienet nielurisat nyt ei innosta ketään tarttumaan puukkoon.»

Syntyessäni painoin puolitoista kiloa ja vietin elämäni ensimmäiset viikot happikaapissa. Kun pääsin sieltä vapauteen, minulle puettiin nukenvaatteet päälle ja minua punnittiin päivittäin talouspuntarissa. Vasta myöhemmin sain käyttää oikeita vauvanvaatteita. Monet keskoset kasvavat myöhemmin normaalikokoisiksi. Minä en. Ja siitä on saatu maksaa. Koulussa kaikki itsetunnottomat tapit kiehnäsivät ympärilläni. Olin heidän ainoa toivonsa saada kokemus itseään lyhyemmän tyttöystävän omistamisesta, ja minä petin heidät.

Rakastuin aina niihin lipputangon kokoisiin honkkeleihin, joille piti huutaa saadakseen asiansa perille.

Liikuntatunnit olivat painajaista. Lyhyitten jalkojeni takia olin pukkihyppelytuntien yleinen vitsi, koska mätkähdin aina istumaan keskelle pukkia, jos sinne asti yleensä pääsin. Korkeushypystä tai pituushypystä nyt ei kannata edes puhua. Minut valittiin aina viimeisenä tai toiseksi viimeisenä palloilujoukkueisiin. (Pidän vieläkin yhteyttä tyttöön, joka vuorotteli kanssani viimeisestä sijasta. Joku siinä vetää.) Olen saanut elämäni pallopeleissä kerran korin. Lukioaikana. En unohda sitä koskaan. Ainoa liikuntalaji josta pidin oli hernepyssypeli, ja sekin ilo loppui lyhyeen kun siirryttiin yläasteelle.

Nokkahuilukerhosta tuli kenkää, koska en saanut venytettyä sormiani niin, että kaikki reiät olisivat peittyneet. Kaikkein räikeimmät falskiudet piipitin minä. Muistan kuinka kerhon vetäjä katsoi minua surullisesti ja sanoi: »Ei nuo kädet tuosta niin nopeasti kasva että tätä kannattaisi jatkaa.» Toinen muisto on koulun joulujuhlan joulunäytelmän esitys. Opettaja valitsi minut ja luokan lyhyimmän pojan pääpariksi, ja muistan ikuisesti alkurepliikin, jonka ääni väristen lausuin: »Tässä me nyt sitten olemme, kaksi korvatunturin pienintä tonttua.» Sama poika pääsi myöhemmin YK-joukkoihin.

Rock-konsertteihin ei tee mieli mennä, ellei mukaan tule joku elefantin kokoinen kaveri, joka jaksaa pitää minua olkapäillään konsertin ajan. Joskus, kun yritän päästä ulos tavaratalojen automaattiovista, se ei onnistu, koska painoa ei ole tarpeeksi. Joudun odottamaan jotain painavampaa asiakasta, jonka läsnäolo saa ovet lävähtämään auki. Kerran kokeilin tasajalkahyppelyä oven edessä. Ei auttanut. Toinen painajainen on Pariisin metron pienet automaattiportit. Kerrankin kun yritin kävellä metrosta ulos, härveli ei osannut päättää onko siinä joku vai ei, ja ovet avautuivat hyvin epävarmasti, ja menivät sitten samantien taas kiinni, ja avautuivat ja menivät kiinni. Minä olin koko ajan siinä välissä ja ovet hakkasivat minua mustelmille. Näky herätti yleistä hilpeyttä. Lopulta onnistuin ryntäämään pakoon. Kaljahan siinä piti ottaa. Nykyään marssin läpi hyvin nopeasti, ennen kuin ovi ehtii tulla epävarmaksi.

En löydä mistään sopivan kokoisia vaatteita. Joudun ostamaan lastenosastolta suuren osan vaatteistani. Viimeksi ostamani toppatakin hupussa oli typerä vauvamainen lippa, jonka jouduin leikkaamaan pois, ja toimenpiteestä jäi rumat jäljet. Ja kun on jo yli kolmenkymmenen, ei paljon huvittaisi liikkua esimerkiksi mikkihiirikuvioisissa college-paidoissa tai punaisissa kiiltonahkakengissä, jossa on nilkkaremmi. Lapsena olisin halunnut sellaiset kengät, mutta jotenkin ne eivät enää samalla tavalla kolahda.

Kun menin naimisiin, en löytänyt mistään kolmenkymmenenneljän numeron valkoisia avokkaita. Lopulta minun piti mennä naimisiin valkoisissa tanssitossuissa, jotka nuljahtelivat jaloissa, koska niissä ei ollut kunnon pohjaa.

Harjoitellessamme papin kanssa seremoniaa häitä edeltävänä päivänä kirkossa, koin toisen pettymyksen.

– Välttyäksemme mahdolliselta komiikalta, pappi sanoi – on varmasti parempi että se suudelma tässä alttarilla jätetään kokonaan pois.

En tajunnut edes väittää vastaan. Minähän olin aina rakastanut elokuvissa juuri sitä »You can kiss the bride» -kohtaa, jonka jälkeen kaikki huokaavat syvään.

Elokuvanteossa suudelmakohtaukset on joskus hoidettu niin, että seison esimerkiksi hedelmälaatikon päällä ja kuva katkaistaan vyötäröstä alaspäin. Revi siinä sitten intohimoa, kun kuvausryhmä pidättelee taustalla nauruaan.

Lentäessämme häämatkalle Karibialle otin lentokoneessa torkkuja pää mieheni sylissä. – Onko hänelle jo annettu tällainen paperinukke? lentoemäntä kysyi mieheltäni. – Ei, mieheni vastasi, ja se oli totuus. Sain Lumikki-paperinuken, jolla oli kolme erilaiseen tilanteeseen tarkoitettua asua. Mukavastihan se 22-tuntinen matka siinä sitten meni.

Ja niitä heittojahan on kuultu ja tullaan kuulemaan.

– Paljonko sä painat, 45 kiloa ompelukoneen kanssa?

Nysä. Tumppi. Taskuvenus.

Puhumattakaan siitä, että tämänkokoisella äidillä tuskin tulee olemaan mitään järisyttävää auktoriteettia. Yhä uudelleen kuvittelen painajaismaisen tilanteen, jossa minua kahta päätä pidempi kajalilla sutattu murrosikäinen tytär sähisee: »Pidä turpas kii huora.» Tai jos saisin poikia, ne luultavasti pelaisivat minulla palloa keskenään.

Pientä ihmistä nimittäin myös kosketellaan herkemmin kuin muita. Halaillaan, nostellaan, taputellaan ja tönitään. Myös eitoivottuihin paikkoihin. Mutta mikäs siinä, kosketuskontaktit ovat ihmisille tärkeitä.

Koostani on ollut välillä hyvinkin dramaattisia seurauksia. Kaksitoista vuotta sitten olin tyttöystäväni kanssa Rattori-nimisessä kapakassa Oulussa. Seisoskelin pitkävartisen tuhkakupin vieressä. Aivan rehellisesti voin sanoa, että tuhkakuppi oli minua lyhyempi. Edessäni huojui mies, joka poltti tupakkaa. Itse seurasin huolestuneena, miten tyttöystäväni kuherteli kauempana täysin ei-toivotun henkilön kanssa. Yhtäkkiä huojuva mies kääntyi ja alkoi tumpata tupakkaa silmäkulmaani. Hän luuli minua tuhkakupiksi. Kipu oli sietämätön. – Älä hyvä ihminen minuun tumppaa! minä huusin. – Ai anteeksi, mies sanoi ja heitti tupakan oikeaan tuhkakuppiin. Samassa tyttöystäväni tuli ei – toivottu mies käsipuolessaan ja sanoi: »Mä lähden nyt. Tää ihminen ymmärtää.» Yritin sopertaa, että sitä virhettä älä tee, siitä ei hyvä seuraa, mutta silmäni oli täynnä tuhkaa ja silmäkulmaa kirveli niin helvetisti, ettei minulla ollut voimia estää ketään lähtemästä mihinkään. Itse lähdin lääkäriin.

Tyttöystäväni tuli raskaaksi samana yönä, ja mies häipyi tyylikkäästi takavasemmalle, eikä hänestä ole sen koommin kuultu. Olen lapsen kummi. Oikeinkin mukava kaveri. Kääpiökasvuisuudella on tarkoituksensa.

Puhtaalta pohjalta

Happy Days. Keskikesän kylmä ilta, joka vääjäämättömästi lähenee loppuaan. Minulla on epämääräisen sekava olo; niin kuin pää olisi täynnä jotain tahmeaa ainetta.

Pöytääni putoaa jostain painava mies.

Hän avaa suunsa.

– Miulla meni poikki.

– Oletan hänen tarkoittavan naissuhdetta.

– Sitä on liikkeellä, minä sanon.

– Ei ollu kuulemma YRITYSTÄ.

– Ahaa.

– Se sano, Tellu siis, että mie heittäyvyn vetämättömäksi kun oon kerran iskeny naisen. Se sano, ettei miun maailmaan mahu muuta kun työ, urheilu, ryyppääminen ja vitun veikkauskerhot. Ja että pitäs olla vieläki vipinää ja yllätyksiä niin ku alkuaikoina. En kai mie jaksa montaa kertaa samaa naista iskeä jos se on jo kerran isketty! Varsinkaan jos se asuu saman katon alla. No se vaan hoki että kun sie et enää koskaan yllätä minnuu, yllätä miut! Mie hermostuin ja vejin sitä turpiin, oliskohan siinä ollu yllätystä tarpeeksi? Ei sillä että mie olisin mitenkään ylpee siitä mitä mie tein. Kai se oli jotaki identiteetin hakemista. Miun sisko sano. Ja mie aloin haeskella uutta, koska mie en oo periksi antavaa tyyppiä, ollu koskaan. Mutta naisten iskeminen, mie sanon että tässä maassa se on yhtä tuskaa. Petskun mielestä se on haastavaa, mutta miun mielestä se on pelkästään rasittavaa. Siinä ei osaa olla mitenkään päin niin ettei tekis jotaki virhettä. Niitä ei muka oikein sais yrittää iskeekään, vaikka ne notkuu baaritiskillä meisselin kuvat silmissä.

Niin ku sillonki mie alotin asiallisen keskustelun semmosen notkujan kanssa, yritin siinä kysellä että missä se on töissä ja tätä normaalia pakettia, mutta se vaan nyrpisteli ettei se minnuu todella kiinnosta.

– Sä haluat vaan maata mun kanssa, se sano.

– Miten niin vaan? mie kysyin. Se katto minnuu niin ku hullunlehmäntautista.

Sitte taas jos ei ryntää iskemään niitä, niin ne ei tykkää siitäkään. Ne tulee ite ja tukehuttaa siut tissiensä väliin. Ja jos me torjutaan ne, ne sanoo että meillä on ONGELMIA ITTEMME KANSSA. Tai että me ollaan TUNNEVAMMAISIA. Sen tunnevammasen ne heittää aina kun ne ei enää muuta keksi. Ja ite ne muka tuntee koko ajan perkeleesti. Itkun tuhertaminen ja raivokohtaukset on todiste siitä että kun ne tuntee, USKALTAA VITTU TUNTEE. Yhessä leffassa yks gangsteri sano niin nappiin että naiset on ikuinen ongelma; niitten kans ei voi elää eikä niitä voi tappaakaan. Ja mie kysyn että miten voi näyttää tunteita jolleki sellureidelle joka yököttää? Jos me näytettäs ne tunteemme niin niille tulis vähä vittumainen olo. Eikö ne nyt tajua ettei me pystytä kaikkien kanssa olemaan, se on sula mahottomuus?

Ja tyhmiä naisia mie en kestä, vaikka kaikki suolakurkun oloset feministit väittää että bimbo blondi on joka pojan päämäärä. Sinäki iltana mie näin tosi kuohkeen typsyn, rinnatki oli ku jalkapallot, ehkä silikoonii. Mutta se puhu koko ajan kaikkee typerää että »autioissa taloissa on tunnelmaa», niin ku niissä tietysti onki, mutta mitä sitä kannattaa enää ääneen sanoa, päivänselvää asiaa? Ja että »kynsistä näkee suoraan ihmisen sieluun». Mie tietysti näitä järsittyjä tappisormiani heti tukkimaan pöyvän alle piiloon. Sitte mie ajattelin että jospa se ei kuitenkaan olis ihan niin tyhmä etteikö sitä vois panna. Ja sitte se sano että »rakkauden työmaalla jokainen päivä on palkkapäivä». Mie tajusin ettei sitä voi ees panna, ja silloin on tosi kyseessä. Mie sanoin että meen vessaan ja kävelin ihan tikkana ulos kapakasta. Ohari joo, mutta jos mie olisin jääny sinne niin olis voinu tulla ruumiita.

Mie meinasin jo masentua, mutta sitte miun sisko sano, että joo täytyy pitää vähän taukoa ennen ku hyppää seuraavaan suhteeseen, että se uus suhe voi sitte lähtee puhtaalta pohjalta. Niin mie sitte olin kaks viikkoo ihan yksin. Kyllä se puhisti.

Mutta naisethan ei kestä miestä joka pärjää ilman niitä. Ne sanoo että joo kun mies ei pärjää ilman naista, se on ihan avuton, UUSAVUTON, ja tarttee sitä koko ajan kokiksi ja siivoojaksi ja varaäidiksi. Ja sitte jos näyttää niille että pystyy siihen, niin ku mieki, osaa tehä itte ruokansa ja pitää kämppänsä siistinä ja kaikki menee putkiloon, niin niitä vituttaa se ihan älyttömästi, ja sitte ne sanoo että tuo ei uskalla sitoutua ja HEITTÄYTYÄ PARISUHTEESEEN, suojelee vittu itteensä.

Ja niin mie yritän suojellaki. Miun on pakko, mie tuun muuten hulluksi niitten kanssa! Pahinta on se kun ne ei pääse yli eri tilanteista. Niin ku sekin Tellu, ku se tanitti samaa asiaa aina uuelleen ja uuelleen, just ku mie luulin että nyt se on puitu, se alotti taas. Mie sanoin, että elämässä on jo ongelmia tarpeeksi, ei niitä tartte tehä enää enempää. Johon se että mie olen ite kävelevä ongelma.

No, se niistä. Seuraavaksi tuliki se Mallu, mutta kohta jo alko ongelmat. Ees miun ulkonäkö ei sille kelvannu. Se haukku miun lippalakinki niin ettei se toivu siitä varmaan ikinä, säkätti että tulee mieleen Ristomatti Ratia purjevenenäyttelyssä. Kukahan se seki on? Mie en enää käyttänyt sitä lakkia sen nähen. Sitten mie kasvatin kesäparran ku Petskullaki oli. Se sano että tuommosta partaturilasta se ei kattele sekuntiakaan. Että mie en pääse sen kanssa sen serkun tupaantuliaisiin jos en aja partaa pois. Mutta tämä mies ei kahesta asiasta luovu viikon sisällä vastoin tahtoaan, ja mie yritin pientä kompromissia.

– Jos mie ajan parran pois niin voinko mie sitte tulla sinne lippalakki päässä? mie kysyin.

– Tuu vaikka vittu päässäs kunhan vaan ajat sen parran pois, se sano. En tiiä, miusta se kuulosti ruokottomalta. Mie en tykkää naisista jotka noituaa, sekin on sitte kuulemma sovinismia.

Vitusta tulikin mieleen. Yhen asian Petsku anto vinkiksi. Ku nainen sanoo että »painu vittuun» niin se tarkottaa että »ota miut syliin». Että sen jos sisäistät niin pärjäät niitten kanssa. Mutta mie otan aina kirjaimellisesti kaiken mitä ne sanoo, ei voi mitään. Ja kun ne sanoo miulle että painu vittuun niin jotenki vaan tuntuu että ne tosiaan tarkoittaa sitä. Nehän muuten sanoo, että paras mies naiselle on semmonen kerran naimisissa ollu ja eronnu, joka tajuaa mitä voi menettää JOS EI PANOSTA SUHTEESEEN. JOO NIIN.

Ne ei ota huomioon että niillä kerran eronneilla on yleensä niskoillaan kolme häiriintynyttä lasta ja katkera mustasukkanen vaimo. Miun kanssa ei tarttis olla kenenkään äitipuoli, eikä ex-vaimolta tulis teflonpannusta naamaan, vaan kaikki kuviot olis selvät. Vois alottaa puhtaalta pohjalta. Mutta jos eivät tajua omaa parastaan niin ei sitten.

En mie tarkota sillä puhtaalla että mie mitään neitsyttäkään haluaisin. Mie en kertaakaan enää jaksa katella sitä pettynyttä ilmettä niitten naamalla, että tämmöstäkö se sitte vaan oliki? Pirulauta, en kai mie sitä systeemiä oo keksiny!

Ja miksi ne aina antaa miulle jonkun vekottimen joka pitää korjata, ja josta mie en ymmärrä sen enempää kun nekään? Joskus oon kulettanu sököjä kasettimankkoja enomiehen luo korjattavaksi ja joutunu pulittamaan vähintään kossupullon, ja sitte väittäny että mie sen tein. Miten sitä alentuuki menemään niin monelle mutkalle naisten takia?

– Mitä ihmettä sie oikein tahot? mie kysyin siltäki Mallulta.

– Kaiken, se vastas. Muuten täysin käsittämätön määritelmä miun mielestä.

– Miehän yritän vaan olla rehellisesti oma itteni, mie sanoin.

– Se on pahinta mitä sä voit mulle tehä, se huusi.

Ja yhtä juttua mie en tajua. Mie annan niitten olla koko ajan omia itsejään. Kunhan ne vaan antais miun kattoa jääkiekko-ottelut rauhassa.

Valomerkki, joka iskee kipeästi silmille. Mies nousee sanaakaan sanomatta ylös. Olin aikonut koko ajan kysyä, että miten niin »ne», olenhan minäkin nainen? Mutta ehkä parempi näin. Hän kävelee ulos kapakasta.

Minua alkaa yhtäkkiä itkettää. On jotenkin puhdistunut olo. Eikö siihen tosiaankaan tämän enempää tarvita?

Riitelemisen aakkosia

Riiteleminen on väistämätön elementti parisuhteissa. Riiteleminen on tietysti väistämätön elementti kaikissa suhteissa, mutta missään muussa suhteessa se ei ole niin suussasulavan sotkuista kuin parisuhteessa.

Pysähdytäänpä miettimään: Mitä riita itseasiassa sisältää, mitä siinä tapahtuu?

Se tulee aina yllätyksenä. Vaikka riitaa edeltäisi monen viikon paineet, ilmapiirin hidas kiristyminen ja ties mikä, riidan alkaminen jysähtää aina kylmänä nyrkkinä päin naamaa: ei voi olla totta, että tästä asiasta se nyt alkoi! Asia voi olla mikä tahansa. (Yllättävän usein se on muuten video: joku nauhoitus on mennyt pieleen, ja aletaan kasvavalla volyymilla keskustella siitä, oliko vika nauhoittajassa, ajastimessa vai Jumalassa.) Tai syy voi olla vähän tylymmällä äänellä paiskattu lause, joka ei tietenkään paiskaajan mielestä »tarkoita yhtään mitään». (Miten sä voit olla noin pikkumainen että tartut tollaseen?) Ensimmäisen kireän repliikin jälkeen toinen saattaa sanoa mukamas rauhallisella, kärsivällä äänellä: »Älä viitti alottaa hei. Mä en ainakaan halua riitaa.» (Lue: »Haluan riidellä niin että talo hajoaa alta!») Hän siis tarjoaa, tai on tarjoavinaan, vastapuolelle mahdollisuuden perääntyä. Jos toinen ei tähän tilaisuuten tartu, syyttäköön itseään. Yleensä siihen ei tartuta. Suusta singahtaa uusi, edellistä negatiivisempi repliikki. Tämän jälkeen seuraa luova, ehdottoman mykkä tauko. Sen aikana molemmat arvioivat nopeasti asemansa, valitsevat linjan jolle lähtevät, vetävät henkeä ja keräävät voimia. Siitä riita voikin lähteä notkeasti liikkeelle ja edetä tehokkaasti eteenpäin. Ennen kuin kumpikaan ehtii tajuta, ollaan keskellä kaaosta. Enää ei voi perääntyä ellei halua leimautua täysin ryhdittömäksi ihmiseksi.

Kaikkein haavoittavimmat asiat tuodaan julki nyt. Sanotaan helposti ja kepeähkösti ääneen ajatuksia, joita on viikkotolkulla toiselta pimitetty. Sanotaan ääneen juuri ne asiat, jotka nimenomaan päätettiin pitää omana tietona, ettei toinen menisi kritiikin edessä täysin rikki. Ja sekunnin murto-osassa ne on sanottu, eikä mikään maailmassa saa niitä enää sanomattomiksi. Ilman riitoja meillä olisi paljon salaisuuksia. Salaisuudet syövät ihmistä sisältä päin. Ilman riitoja joutuisimme nielemään liikaa, käsittelemään itsenäisesti asioita, joita on mahdotonta käsitellä.

Riitelemisen sietämättömin puoli on keskeyttäminen. Kumpikaan ei jaksa kuunnella mitä toisella on sanottavana, pääasia on se, että saa itse suunvuoron. – Älä keskeytä, anna mä puhun loppuun! toinen huutaa, ja keskeyttää toisen täsmälleen samalla tavalla kun olisi oma vuoro pysyä hiljaa. Lause »Ei pidä paikkaansa!» on suorastaan pakko huutaa vähän joka väliin.

Riita kestää puolesta tunnista kuuteen tuntiin. (Alle kymmenen minuutin riidat eivät ansaitse riidan nimeä.) Siinä vaiheessa kun aletaan hokea mekaanisesti »kusipää kusipää kusipää», ei olla enää kovinkaan kaukana sovinnosta. Näillä hokemilla ei ole enää tarkoitus haavoittaa toista, päinvastoin niitten hokija paljastaa itsensä haavoittuvaksi toisen edessä; uskaltaa näyttää, ettei enää mitään sen fiksumpaa keksi. Ja jos alatte molemmat hokea pelkkiä lapsellisuuksia jo riidan alkuvaiheessa, ennusteenne on hyvä; teistä ei ole haavoittamaan toisianne kuolettavasti. Riidan loppupuolella seuraa toinen tauko. Nainen päättää, itkisikö vai ei. Yleensä hän päättää itkeä. Jos mikään muu ei ole ennakoitavissa, niin tämä on. Nainen itkee, ja haluaa miehen lohduttavan häntä. Mihin mies ei raivonsa syövereistä pysty, jos pystyy muulloinkaan. Mies ei itke. Sen sijaan hänen alkaa tehdä silmittömästi mieli kylmää kaljaa. Mitä ei tietenkään juuri silloin enää kaapista löydy. Mies puuhailee usein riidan aikana kaikenlaista pientä ja hyödyllistä, purkaa raivonsa mm. ovien saranoitten öljyämiseen. Mutta nainen antautuu hiusjuuriaan myöten riidalle; ei kykene keskittymään mihinkään muuhun kuin tärisemiseen ja huutamiseen. Että se siitä harhaluulosta, että naiset pystyisivät miehiä paremmin pitämään useita lankoja yhtä aikaa käsissään.

Yleinen naisen reagointitapa on myös »lähteä kävelylle». Ei ole mitään väliä sillä, onko kello ehkä kolmen paikkeilla aamuyöllä, mutta kävelylle pitää päästä, »ajatuksia selvittämään». Yleensä läheiseen puistoon, missä raiskaajat vaanivat. Ja mikäs siinä, jos kävelyretki olisikin virkistävä ja rauhoittava happihyppely, jolta palataan tasapainoisina ja aikuisina takaisin. Mutta nainen haluaa, että mies nimenomaan lähtee hänen peräänsä ja tuo hänet puoliväkisin takaisin kotiin, mieluiten kantamalla. Siinä vaiheessa nainen itkee aivan varmasti, ja riidassa on päästy voiton puolelle. Ja sen jälkeen riita voi päättyä jopa sänkyyn.

Jos mies lähtee riidan keskeltä kävelylle, hän ei kierrä puistoa ympäri vaan suuntaa askeleensa lähimpään kapakkaan. Eikä hän missään tapauksessa halua, että nainen tulee perässä hakemaan hänet kotiin. Hän vetää päänsä täyteen, ellei se ole jo täynnä, ja jos on, vetää silti, ja palaa kotiin, rojahtaa sänkyyn ja nukkuu seuraavaan iltapäivään. Sitten hän ihmettelee, miksi nainen näyttää minuutensa myyneeltä. »Sehän oli eilen se, eiks niin kulta? Mitä puhuttavaa tässä enää olisi? Ihan hyvä tuulettaa vähän tunteita!»

Mies ei myöskään voi käsittää niitä naisia, jotka rakentavat riidan saadakseen sen jälkeen kokea intohimoisemman rakastelun. (Minäkään en käsitä heitä.) – Miksei sitä riitaa voi jättää välistä pois ja rakastella suoraan? mies ihmettelee. Nainen katsoo häntä kuin heikkomielistä eikä vaivaudu vastaamaan.

Jos riitaa pelkää etukäteen, se tulee varmasti. Tietysti voi yrittää ennalta ehkäistä mm. liian raskasta humalatilaa. Tunnista siis juoma, joka saa sinut kaikkein riidanhaluisimmaksi tai muuten synkäksi. Itse en esimerkiksi voi juoda missään tilanteessa grappaa, koska alan heti puhua kuolemasta. Myös viski kuuluu kiellettyjen listalle. Pysytelkää ihmiset mieluummin viineissä tai vichyssä. Mutta onko vichyssä uiminen sitten ihmisarvoista elämää? Herää kysymys.

Sitäpaitsi riitaa pelätään aivan turhaan. Riiteleminenhän on puhtain antaumisen muoto, kaunein rakkauden tunnustus. Molemmat syytävät loukkauksia silmät muumin pilluina. Kun vaivutaan reippaasti teletappitasolle, paljastetaan oma riittämättömyys ja avuttomuus, on olemassa kaikki mahdollisuudet monenlaiseen avoimuuteen.

Jos toiset sekaatuvat riitaan, kuten usein käy yksinkertaisesti siitä syystä, että muita ihmisiä on juomingeissa yleensä läsnä, on peli menetetty. Hyvää (?) tarkoittava ystävä, joka lähtee ratkomaan riitaa mukamas puolueettomasti, tulee auttamattomasti epäonnistumaan. Ensinnäkin sivusta katsoja on aina jomman kumman puolella, myönsi hän sitä tai ei. Yleensä naiset ovat naisten puolella ja miehet miesten. Tämä asenne paistaa ihmisestä Balille asti, sanoi hän sitten mitä tahansa. Terapeuttina oleminen on tietysti rauhoittavaa; voi edes hetken asettua torailevan pohjasakan yläpuolelle ja kuvitella olevansa itse kuivilla, ajatella että »ton vaiheen mä olen ohittanu jo aikapäiviä sitten», mikä ei tietenkään pidä paikkaansa. Kolmannen osapuolen sekaantuminen riitaan saa riidan paisumaan kansainväliseksi konfliktiksi. Siinä voi mennä kerralla ystävyyssuhteet poikki. Paras suhtautumistapa on olla niin kuin mitään ei tapahtuisi. Mikä on sekin täysin kohtuuton vaatimus.

Sanotaan, että matkat ovat suhteen koetinkivi. Että jos matkoilla ei tulla toimeen, suhteella ei ole tulevaisuutta. Ei pidä paikkaansa. Matkat ovat vain hiuksenhieno hippunen suhteen koko kakusta. Jos matkoilla menee hyvin, herää kysymys, että kenellä ei menisi hyvin, jos huristellaan Etelä-Euroopan auringossa kuohuviiniä veressä hieno auto alla? Tai jos menee huonosti, voi kysyä: entä sitten? Kaikki ne vastoinkäymiset ja kriisit, joita matkustamiseen vääjäämättä liittyy, miten ne voisivat olla vaikuttamatta vääristävästi suhteeseen? Matkat eivät siis ole mikään suhteen onnen mittari. – Mutta kun meillä meni ai...