Kansi.jpg

Titteli.png

– Minne se natku taas livahti? isä kysyi, kun tuli katiskoilta.

Isä oli ollut hermona koko juhannusaaton. Hänellä ei ollut soittokeikkaa ja hän sanoi, että näinköhän häntä pyydetään enää ikinä minnekään. Hän pani kaupan tavallista aikaisemmin kiinni ja lähti kalaan. Äiti odotteli, että isä häipyisi näkyvistä, vaihtoi vaatteet, otti kassasta rahaa ja karkasi Lieksaan. Lasikon hän jätti tyhjentämättä ja tiskit tiskaamatta.

Sinä käväisit meillä. Olit menossa tanssimaan ja olisit näyttänyt äidille uutta mekkoa. Äiti aina sanoi, että Rauni nappaa Lieksasta kaikki kivat, kun se on niin hoikka ja pieni. Hän itse on vähän väliä maha pystyssä eikä pääse ikinä omiin mittoihinsa.

Olimme odottaneet poikien kanssa koko päivän, että tulisi ilta ja lähtisimme kokolle, saisimme kaupan pakastimesta jäätelötuutit, perillä paistettaisiin makkaraa ja juotaisiin limsaa, ja äiti laulaisi Jo Karjalan kunnailla lehtii puu. Kokko syttyisi vasta isän heitettyä siihen pensaa. Sen haju peittäisi iltaisen koivikon tuoksun, kokko hulmahtaisi palamaan ja rätisisi, räkättirastas laulaisi, käki kukkuisi, hauki polskahtaisi, Uolevin Fordson Super Majorin traktorinsäkätys kaukana takapellolla vaihtuisi kahden ja puolen hevosen Evinruden lauluun Viekijärven tyynellä, itikanininäisellä pinnalla, ja koko perheonni ja sukuhuumori olisivat siinä, takertuneena kuin koppakuoriainen puseroon, lähtemättä koskaan irti.

Kun isä tuli kalasta, hän oli humalassa, haukkui meille äitiä huoraksi ja sanoi, että kalat joutivat kissalle, kun äidistänne ei ole edes kalakeiton keittäjäksi. Hän tilasi taksin, heitti haitarin olalle, otti kassasta rahaa ja lähti.

Jäimme juhannusaattoillaksi keskenämme. Jarmo ja Mikko pelasivat korttia, riitaantuivat, nujusivat ja painivat, mutta eivät mitään kunnolla. Minä nukutin Arton ja luin keskeneräisen Viisikon loppuun.

Yöllä heräsimme jyrinään. Ukkonen paukkui ja rytisi, ja tuntui kuin talo olisi noussut ilmaan, me sen mukana. Nostin Arton syliini ja Jarmo ja Mikko kantoivat Arton pinnasängyn hetekani viereen. Pojat istuivat kiinni minussa ja kiersivät kätensä kaulani ympäri. Olin kuin keppi, johon oli heitetty renkaita. Puristin käsiäni hetekan kylmään putkeen.

– Aato ei peekää ukkoa, Arto sanoi ja lupsutti tuttia. Hän oli neljävuotias, mutta ei osannut vieläkään sanoa ässää ja ärrää. Isä puhui hänelle aina vauvojen kieltä.

Ikkunat helisivät. Arto alkoi huutaa kauheaa pikkulasten itkua, sellaista, jolle olisi heti pitänyt tehdä jotakin. Minusta tuntui, että en jaksa enää yhtään, löisi salama ja tappaisi meidät kaikki.

Lopulta ukonilma meni ohi, tuuli tyyntyi ja alkoi kaatosade. Välillä tuli rakeita, katto ryskyi kuin Uolevi olisi pudottanut sen päälle täyden sorakuorman. Sateen loputtua odottelimme sähköjä ja viimein pääsin lämmittämään maitoa ja tekemään pojille Viriä.

Aamulla heräsimme isän ja äidin rähinään. Isä riuhtoi äidin käsilaukkua.

– Et koske minun yksityisomaisuuteen, äiti huusi.

– Jotakin siellä on, kun pitää noin salata.

Äidin ote kirposi, ja isä rupesi penkomaan laukkua. Hän heitti kukkaron, huulipunan ja pankkikirjat lattialle.

Isä selasi Naisten almanakkaa.

– Mitä nämä merkit tarkoittavat? hän huusi.

– Mitkä ihmeen merkit?

– Etkö muka tiedä, mitä merkkejä itse olet kirjoittanut?

– Tarkoitatko normaaleja naisten merkintöjä, kyttäsaatana? Haluatko tietää vuotopäivänikin, sitäkö tarkoitat, hullu!

– Ei ole nämä sinun päiviäsi. Mitä ovat nämä iit tässä, hä? Neljä iitä peräkkäin. Sitten on kaksi veetä? Mitä tarkoittaa? Kahden veen jälkeen tulee neljä aata? Selitä, mitä ovat! Neljä aata, sitten on yksi vee, sitten taas neljä iitä, kaksi veetä, neljä yytä? Mitä merkkejä nämä ovat, huora?

– Mitä ne sinulle kuuluu minun merkit! Vaikka miettisit pääsi puhki, et saa selville!

– Jotakin panomerkkiä ovat, isä sanoi ja viskasi laukun ja allakan seinään. – Eropaperit laitan vetämään. Huoraudu minun puolestani missä haluat.

Isä lähti jonnekin. Jarmo ja Mikko istuivat pihakeinussa rivissä eivätkä heiluttaneet sitä yhtään. Heitä ei huvittanut poliisi ja rosvo eikä majanrakennus. Pecos Bill, Aku Ankka ja Nakke Nakuttaja lojuivat kostealla nurmikolla. Mikko ehdotti, että he lähtisivät härnäämään poikaa, jota he härnäsivät koulussa, Jarmo puolestaan, että he menisivät ampumaan ritsoilla mummon oria munille. Laiskasti he alkoivat töniä ja kiusata toisiaan. He olivat pahimmassa nujuamisiässä, Jarmo oli menossa neljännelle ja Mikko toiselle luokalle, jos pääsisi lukemisen ehdoista läpi.

Äiti huusi ikkunasta että poikien piti vahtia, että Arto ei tee pahojaan, ja käski minut sisään. Hän oli salaperäisen näköinen, kihisi omituisesti eikä ollut yhtään väsynyt, vaikka oli ollut yön jossakin. Hän käski minua istumaan ja otti vaatekaapista paketin. Hetken luulin, että hän oli ostanut jotain palkaksi, koska olin hoitanut niin paljon Artoa. Hän avasi lahjapaperin. Pahvikotelossa oli läpinäkyvä oranssi pitsipaita ja oranssit läpinäkyvät pitsialushousut. Isoa kaula-aukkoa, kädenreikiä ja pöksynlahkeita kiersivät röyhelöreunukset.

Äiti huokaili.

– Ystävältä. Isäsi ei tiedä mitään. Eikä tule koskaan tietämään. Eikä sitä, mitä aat ja iit ja veet tarkoittaa.

– Mitä ne sitten tarkoittaa?

– Ihan oikein sille. Hulluksi tulen sen kanssa.

Äiti haki käsilaukun ja aukaisi almanakan.

– Sinulle näytän. Mutta Veikko Kilpeläiselle pidät turpasi kiinni.

Tuntui pahalta, kun äiti sanoi isää Veikko Kilpeläiseksi. Ihan kuin isä olisi ollut joku vieras mies, jolla ei ollut äidin kanssa mitään tekemistä.

Äiti näytti ensimmäisen aukeaman sarakkeita. Huhti-, touko- ja kesäkuulle oli kirjoitettu A-, I- ja V-kirjaimia jonoon. Heinäkuussa ei ollut mitään.

– Minulla on ystävä, äiti sanoi. Ystävä-sanan hän sanoi sievästi, aivan kuin olisi tavannut jotain ulkomaankielistä nimeä lehdestä ja yrittänyt sanoa sen vielä hienommin kuin se oikeasti oli. – A on aamuvuoro. Niitä on neljä peräkkäin. Vapaapäivä on V. Veen jälkeen on neljä iltavuoroa, niiden kohdalla on I. Iltavuorojen jälkeen on kaksi vapaata. Ja vapaapäivien jälkeen yövuorot. Yksinkertaista, mutta isäsi ei älyä. Et paljasta sille mitään, muista se. Soittakoon missä soittaa ja sohikoon metsissä jäniksiään, ei minua kiinnosta. Kesäpäivät ongella istuu, kutekoon siellä.

– Mikä sen nimi on?

– Jos paljastan, et sitten sano Veikko Kilpeläiselle mitään. Raimo Oinonen.

– Onko se mies?

– Tietysti se on mies. Raimo Oinonen. En kai minä nyt beibidoll-yöpaitoja naiselta saa. Sinä olet vielä niin pentu, että et ymmärrä mitään. Olisi toisenlainen elämä, niin olisi kunnollinen juhannus.

Äiti peilaili röyhelöistä oranssia paitaa edessään. Se ei ylettynyt edes reisille. Yöpaita ei käynyt hänelle yhtään. Helman alta näkyi pimpsa ja reidet, joissa oli pahkuroita ja sinisiä verisuonia. Isälle äiti aina sanoi, että hänellä piti olla yöpaidassa hihat, ettei käsivarsia kylmä.

– Mitä tuo lämmittää?

– Kohtalo. Se mies on minun kohtaloni. Kun rakkaus tulee, ihminen on voimaton.

Otatko olutta vai viiniä? Ruoka on uunissa. Antaa hautua vielä varttitunnin.

Jos minä sanon suoraan, niin tuntui, että minulla meni teidän porukan kanssa nuoruus hukkaan. Molemmista veljistä on ollut riittävästi harmia, sekä Veikosta että Uolevista. Muilla meidän sisaruksilla oli jo omat perheet, vain minä ja Uolevi olimme vielä mummon nurkissa. Navetassa olin mummon apuna ennen töihin menoa, kotimatkalla piti käydä teitä kaupalla katsomassa ja illalla oli vielä ruoanlaitto, kun mummo oli lypsyllä.

Oli se juhannus. Tulin päiväjunalla Kylänlahteen ja näin, että Raimo Oinonen istui autossa yläkaupan edessä. Mielestään piilossa, parasta aikaa kun ihmiset purkautuivat lättähatusta.

Menin autolle ja sanoin, että etkö sinä Pankakosken tehtaan jätkä löydä nuorempia naisia. Kymmenen vuotta vanhempaa neljän lapsen äitiä vikittelet. Niille, jotka sinut tuntevat, et kelpaisi. Näyteikkunoiden kohdalla pattaroit edestakaisin, pysähdyt peilaamaan omaa kuvaasi, niin että kaikki nauravat. Pankakosken Tarzan. Tänne tulet, melkein äitini ja lasten isoäidin silmien alle, johan sinulle nauraa kylän koiratkin. Se lähti opistolle päin muka pois, vaikka tietenkin niillä äitisi kanssa oli varasuunnitelma.

Minä tulin katsomaan, miten teillä pärjätään. Sinä olit ihan poikki penskojen nostelusta ja hoitamisesta ja oliko teillä ruokaakaan. Isänne oli tehnyt vittupäissään jauhoista, ryyneistä, kananmunista, perunoista ja kaikesta mitä käsiinsä sai jumalattoman keon hellan päälle ja huusi, että ei se edes lapsilleen syötävää anna. Lorotteli siirappia keon päälle. Yritin kieltää, ja se oli sille sama kuin olisin yllyttänyt.

Pojat olivat pahanteossa, vai olisivatko vain pallon vahingossa potkaisseet Kauppayhtiön puolelle, kun Vornasen akka karjui niille, että pitääkö poliisi kutsua samalla tavalla kuin isällenne.

Mietin, että pitäisikö teidät viedä mummolle, vaan kun ei mummokaan jaksanut ja minullakin oma elämä, nuori nainen. Muutenkin aina vitutti, kun piti ämmän kanssa piirakoita paistaa, niin kuin olisi koittanut maailmanloppu, jos niitä ei joka lauantai paistettu. Tansseihin ei ehtinyt rauhassa laittautua.

Tyhjentelin teillä kaupan puolella makkaratiskiä, kun ikkunasta näin, että Oinonen oli tullut uudestaan yläkaupan eteen ja istui autossa. Äitisi ...