ISBN 978-952-279-016-3

Sunzi-lainaus Matti Nojosen suomennoksen mukaan.

Kansi: Kristiina Kaksonen

Tämä on Bazar Kustannus Oy:n vuonna 2012 ensimmäistä kertaa painettuna julkaiseman teoksen sähkökirjalaitos.

Teoksen jakelu ja osittainenkin kopiointi muuhun kuin lain sallimaan yksityiseen käyttöön ilman tekijänoikeuden haltijan lupaa on korvaus- ja rangaistusvastuun uhalla kielletty.

Bazar Kustannus on osa Werner Söderström Osakeyhtiötä

Ennakkotietoa eivät anna henget eivätkä jumalat, sitä ei voi päätellä tapahtumista eikä sitä voi saada tutkimalla laskelmia. Se täytyy kerätä ihmisiltä.

Voidaan hyödyntää viittä eri vakoilijaa: paikallista, sisäistä, käännytettyä, uhrattavaa ja elävää.

Kun kaikkia viittä vakoilijaa hyödynnetään yhdessä, kukaan ei tiedä heidän keinojaan. Tätä kutsutaan ”jumalalliseksi keinoksi”. Vakoilijat ovat hallitsijan kallisarvoisia aarteita.

Paikalliset vakoilijat palkataan paikan päältä.

Sisäiset vakoilijat palkataan vihollisen virkamiehistöstä.

Käännytetyt vakoilijat palkataan vihollisen vakoilijoiden keskuudesta.

Uhrattavat vakoilijat jakavat heille antamaamme valheellista tietoa ulkomaille. He välittävät tämän tiedon vihollisten vakoilijoille.

Elävät vakoilijat ovat niitä jotka palaavat raportoimaan.

SUNZI, Sodankäynnin taito

31. TOUKOKUUTA

Porvoolaisen tanssikoulun salissa alkoi hämärtyä. Laskevan auringon viimeiset lempeät säteet kurkistivat katon rajassa olevista ikkunoista sisään ja heijastuivat seinällä oleviin suuriin peileihin kuin lupauksena tulevasta kesästä. Parkettilattialla, jota tuhannet kengät olivat kuluttaneet, venytteli tanssinopettaja Heli Laakso raukeana vapaaohjelmansa harjoittelun jäljiltä. Hän istui lattialla, painoi päänsä polviin ja tarttui nilkoistaan kiinni. Nukkaisten oranssien säärystimien alla hänen nilkkojaan särki jälleen. Heli oli hetki sitten ohjannut kevään viimeisen street dance -tuntinsa ja jäänyt sen jälkeen hämärtyvään saliin harjoittelemaan, vaikka olikin jo myöhä. Takana oli rankka vuosi uusissa ympyröissä. Helsinkiläisestä tanssinopettajasta oli tullut yksityisyrittäjä edellisenä syksynä, kun hän oli myynyt Kruununhaan kaksionsa ja muuttanut Porvooseen. Siellä hän oli saanut neuvoteltua pankista lainan ja ostanut vanhalta tanssinopettajaltaan tilat, joihin oli perustanut oman koulunsa. Tilat olivat olleet hyvässä kunnossa, vaikka toiminnassa olikin ollut muutaman vuoden tauko. Niin vaaleasta keijuvartaloisesta 36-vuotiaasta tanssinopettajasta tuli porvoolainen yksityisyrittäjä.

Heli nousi ja suoristautui täyteen pituuteensa. Hän katsoi hetken ryhtiään peilistä. Sitten hän siirtyi puolapuille ja nosti jalkansa yhtä puolaa vasten. Heli taivutti ylävartalonsa jalan päälle ja hengitti rauhallisesti antaen lihasten venyä. Vaihtaessaan jalkaa hänen nilkkansa naksahti. Heli vihasi tuota ääntä. Hänen nilkkansa oli naksunut etenkin portaita kävellessä teini-iästä saakka. Ankara venäläinen baletinopettaja ei ollut ollut tyytyväinen kaksitoistavuotiaan Helin nilkkojen suoristumiseen ja oli harjoituksissa venyttänyt oppilaansa nilkkoja seisomalla niiden päällä, kunnes ne olivat suoristuneet riittävästi.

Venyteltyään Heli nosti lattialta tanssikengät ja laittoi ne treenikassiin. Hän sammutti cd-soittimen ja tarkisti, että takaovi oli varmasti lukossa. Ulko-oven viereisestä näppäinpaneelista hän kytki hälyttimen päälle ja lukitsi oven. Parkkipaikan toisella laidalla vanhan koivun latvassa mustarastas luritteli soidinlauluaan. Se visersi ja naksutteli keväisessä riemussaan, ilmoitti ympäristölleen valmiutensa pesänrakennuspuuhiin. Jos tuolla soololla ei saa rastastyttöä hurmattua, ei sitten millään, Heli hymyili kävellessään kadun yli autolleen. Katu oli hiljainen. Vain vihreään armeijatakkiin pukeutunut pitkähiuksinen nuorimies laski vanhalla polkupyörällään lokasuoja rämisten katua alas kohti keskustaa. Pyörän tarakassa turvaviiri sojotti takaviistoon.

Päästyään punaisen Peugeot 206:n taakse Heli avasi peräkontin ja heitti treenikassinsa sisään. Kuljettajan ovea avatessaan hän huomasi tuulilasinpyyhkimen alle jätetyn punaisen ruusun.

Tikkurilan itäisellä laidalla, Jokiniemenkujalla maalitehtaan edessä, nousi arkkitehtuurinkukkanen. Harmaa, suuren Duplo-legon näköinen viisikerroksinen kolossi, jonka pääoven ja Tikkurilantien välissä jökötti paksut harmaat betonitolpat. Niiden välissä roikkui paksu musta ketju. Rakennelma esti ajamasta autolla rakennuksen sisään. Rakennuksen takana näkyi nostokurki ja työmaaparakkeja.

Keskusrikospoliisin päämajaa laajennettiin. Rakennustyömaata kiersi korkea verkkoaita, ja vaikka ilta oli vasta hämärtymässä, oli työmaa valaistu voimakkailla halogeeneilla. Toimitilojen rakennusvaiheessa vuoden 1994 tammikuussa tapahtuneesta räjäytyksestä oli otettu opiksi.

Suurin osa rakennuksen reilusta neljästäsadasta työntekijästä oli poistunut virka-ajan päätyttyä. Vain telekuunteluhuoneessa ja Kansainvälisellä osastolla oli virkaatekeviä työnsä ääressä. Toisessa kerroksessa sijaitseva osasto ei uinunut koskaan, sillä siellä otettiin vastaan ja sieltä lähetettiin viranomaisviestejä, se toimi kansallisena poliisiviestien postikonttorina ja maidenvälisten yhteyksien keskuksena. Vanha antenni rakennuksen katolla muistutti ajasta, jolloin nämä viestit tulivat radiopuhelimen välityksellä ulkomailta ja ne jouduttiin kirjoittamaan käsin välitettäviksi eteenpäin. Nykyään kaikki viestit tulevat liukkaasti valokaapelia pitkin päätteelle.

Viestiliikennekeskuksen päivystävä esimies, komisario Jarkko Paarma, tarkisti koneeltaan saapuneet viestit. Ukrainalaiset virkaveljet olivat lähettäneet kansainvälisen etsintäkuulutuksen. Kansalainen Vladimir Kirjev oli syyllistynyt maassaan kaksinnaimiseen, jonka jälkeen tämä oli raukkamaisesti hylännyt molemmat vaimonsa ja kadonnut. Paarma hymähti ja syötti pyynnön talon sisäiseen tietojärjestelmään merkinnällä: Ei toimenpiteitä. Kaksinnaiminen ei Suomessa täyttänyt sellaisen rikoksen tunnusmerkistöä, jonka nojalla Vladimirin olisi voinut etsintäkuuluttaa ja palauttaa takaisin kotimaahansa vastaamaan julmista tekosistaan.

Paarma nousi työtuolistaan ja astui huoneestaan suureen avokonttoriin.

Kahden hehkuvan päätteen takana istuivat yöpäivystäjät, joista toinen katseli uutislähetystä taulutelevisiosta.

– Käyn katsomassa, olisiko Antin läksiäisissä jotain sapuskaa, Paarma sanoi lähempänä istuvalle ylikonstaapeli Jokiselle, joka nyökkäsi vastaukseksi ja keskittyi tuijottamaan näyttöään.

Käveltyään kierreportaat alas aulaan Paarma jatkoi yövalaistua käytävää pitkin kohti saunatiloja. Käytävän seinällä riippui useita maalauksia. Niistä suurin osa oli nimekkäiden suomalaisten taiteilijoiden teoksia, mutta osin saman taiteilijan tekemiä, vaikka niissä oli eri signeeraukset. Kaikille esillä oleville teoksille oli yhteistä se, että ne olivat poliisin haltuun joutuneita taideväärennöksiä. Paarman suosikki oli suurikokoinen Marilyn Monroen serigrafiakuva, joka Andy Warholin signeerauksesta huolimatta oli tehty kenties jossain liettualaisessa autotallissa.

Pitkän käytävän päästä johti ovi kuntosalille ja talon saunatiloihin. Paarma avasi seurustelutilan oven ja kuuli, että juhlat olivat hyvässä nosteessa.

– Pörräähän Paarma peremmälle, sanoi vajaa nelikymppinen kiharapäinen ryhdikäs mies. Siinä seisoi illan isäntä Antti, saunapuhtaana pyyhe lanteillaan oluttölkki kädessä.

– Kato, Kauhavan soma vallesmannihan se siinä, Paarma hymyili.

– Sama mies, Antti virnisti. – Tuolta saat leipäsi päälle voita ja voit joutua kiusaukseen, Antti jatkoi ja osoitti sivupöydälle, jossa oli lämpöastioissa kinkku- ja janssoninkiusausta, jotka hän oli tilannut talossa toimivalta ravintolalta.

– Kiitos, kyllähän tässä pieni iltapala maistuukin, Paarma vastasi hymyillen ja siirtyi sivupöydän ääreen rakentamaan itselleen annosta.

Ruokapöydässä istui oman annoksensa ääressä Antin esimies Lauri Rautiainen, viisissäkymmenissä oleva hoikka komisario, joka toimi Krp:n tutkintaosastossa järjestäytyneen rikollisuuden yksikössä, tarkkailuosaston vetäjänä. Komisarion lyhyeksi leikatuissa tummissa hiuksissa oli ohimoilla iän, kenties myös työn tuomaa harmaata.

Paarma kantoi lautasensa pitkän pöydän päähän ja istui Rautiaisen eteen.

Antti runttasi tyhjän oluttölkin tiskipöydän vieressä pullottavaan muovipussiin ja meni saunaan.

– No, mitäs Late? Onko Antin virka laitettu jo hakuun? Paarma kysyi ja levitti valkosipulilevitettä patonginpalalle.

– Paskat on, Rautiainen tuhahti. – Määrärahoista neuroottisesti kamppaileva ylin johto haistoi tässä säästösauman ja virka pantiin jäihin, Rautiainen jatkoi päätään pudistaen ja kaatoi itselleen lisää punaviiniä.

– Eli kävi vanhanaikaisesti?

– Joo, tai pikemminkin trendinmukaisesti.

– Entäs Antti, Porvooseenko se menee?

– Tekniikkaan aukesi paikka, sinnehän se.

– Alkoiko sitä tarkkailuhommat ahdistaa?

– Kai se on monen asian summa. Täällä päällystövakanssit ovat jämähtäneet, niinkus tiedät. Siellä taas parin vuoden päästä lähtee useampikin kommari eläkkeelle. Täällä joutuu odottamaan päällystökurssin paperit kourassa vielä kauan, että huipulle tulee tilaa. Kun sillä kaiken lisäksi meni virkamiesvaihtovuoden jälkeen kämppä tuosta vierestä myyntiin, mikään ei pidättele sitä täällä. Sillä on kai joku rakennusprojekti tuolla Sipoossa.

– Menikö sillä lusikkahaarukat jakoon reissun jälkeen?

– Kai ne oli hyvää vauhtia menossa jo ennen sitä, mutta etäisyys ei toiminut lääkkeenä. Avain ei enää sopinut lukkoihin kun se kotiutui. Muija oli löytänyt itselleen lohduttajan lähempää, eikä Anttia enää tarvittu.

– Ai perkale, klassikko kotiinpaluu, Paarma sanoi ja nousi hakemaan lisää janssoninkiusausta. – Oliko mustat jänikset juosseet rapulle vastaan? hän kysyi olkansa yli lautasta täyttäessään.

– Mustat jänikset? Rautiainen kysyi ihmeissään.

– Muija tunkee ukkonsa kamat jätesäkkeihin ja solmii säkeille pitkät jäniksenkorvat. Mustien jänisten yö on se, kun ne pussijänikset tervehtivät aamulla isäntää rappusilla.

– Heh, no just sellainen yö. Kamansa se haki myöhemmin. Nukkui täällä saunalla parisen viikkoa mitä hummaamiseltaan kerkesi tai silloin kun ei päässyt minnekään yöksi. Kyllä tuolla naamalla vielä yösijan löytää Tulisuudelmasta, ainakin jos ei ole liian kranttu, Rautiainen sanoi ja nyökkäsi läheisen Hotelli Vantaan suuntaan virnuillen.

– Pojat on poikia, huokaisi Paarma teennäisesti ja huomasi Rautiaisen katseesta jonkun tullen taakseen.

– Mitäs pahaa Antin äitimuorin ainokainen poikalapsi nyt on tehnyt? Meinaan vaan kun täällä supistaan kuin marttakerhossa, Antti sanoi.

– Sinusta sudeettipohjalaisesta puhuimma paskaa niin että roiskui, naureskeli Paarma ja kohotti viinilasiaan.

– Hyvä että pysytte sentään asialinjalla, säikähdin että vielä hyväksi mieheksi haukutte, Antti sanoi. – Joudatko Paarma saunaan? Tuolla on nippu pyyhkeitä turisteillekin, hän jatkoi.

– Lähde kaveriksi. Eivät ne kansainväliset viestit siellä vanhene. Eurooppakin uinuu peukku suussa, Rautiainen säesti ja siirtyi edeltä pukuhuoneeseen.

Penkeillä pukukaappien edessä istui puolisen tusinaa miestä Antin osastolta pyyhe ympärillään. Paarma ja Antti tulivat sisään Rautiaisen perässä. Viisikymppinen sänkitukkainen Aki otti muovimukista ryypyn Jaloviinaa ja hekotteli iso karvaton buddhamaha hytkyen. Poikamieselämä oli muovannut hänelle kehon, joka olisi varminta punnita lähettämön tavaravaa’alla, sillä puntarissa paukkui rikki reilut satakolmekymmentä kiloa. Ilman kännykkää, niin kuin hänellä oli tapana korostaa asiaa.

– Porvoon Punainen paronihan se siinä! Aki huudahti nähdessään Antin ja tunki ison nuuskapallon ylähuulensa alle. – Tiedätkö sinä muuten entisenä ukkomiehenä, missä persereikä on kun oikein kunnolla pistetään nakkia lihikseen?

– Ei kai se siitä kovin kaukana ole, ylä- tai alapuolella kai. Tai olisiko se sitten kovilla? Antti veikkaili.

– Vastaus oli erittäin hyvä, paitsi että se on täysin väärä. Haluavatko muut yrittää vastata? Aki katseli ympärilleen virnuillen.

Muutamasta naurua pidättelevästä naamasta saattoi arvata, että oikea vastaus oli heillä tiedossa, mutta kaikki halusivat kuulla vastauksen arvuuttelijalta itseltään.

– No, sehän on tietenkin kotona hoitamassa lapsia, jatkoi Aki ja hohotti itse eniten omalle jutulleen. Vaivalla huuleen lastattu nuuska valui pitkin hampaita ja hän joutui menemään vessaan sylkemään lastin pihalle.

Antti meni saunaan päätään pudistellen.

Kolme kerrosta ylempänä istui ylikonstaapeli Jarkko Vuori päätteensä ääressä. Hänellä oli valvottavanaan kaksi telekuunteluoperaatiota. Kumpikin kuuntelussa oleva luuri oli ollut hiljaa muutamaa merkityksetöntä tekstiviestiä lukuun ottamatta iltapäivästä lähtien. Jarkko pyyhkäisi korpinmustana kiiltävän kiharan otsaltaan sivulle ja hieroi silmiään. Yövuorot eivät olleet enää yhtä helppoja valvoa kuin parikymmentä vuotta sitten. Hän oli istunut jo neljä tuntia koneen ääressä.

Kuunteluluvat oli haettu käräjäoikeudesta, sillä henkilöiden epäiltiin liittyvän törkeään huumausainerikokseen. Keskusrikospoliisin Turun-toimipisteen tarkkailuyksikkö oli löytänyt maastokätkön amfetamiinia kaupungin ulkopuolelta seurattuaan erästä tuttua huumekauppiasta. Kauppiaan palattua metsästä huumekoira oli pantu seuraamaan hänen jälkiään. Koira oli johdattanut poliisit maahan kaivetun amfetamiinikilon luo. Kätkö oli jätetty paikoilleen ja sen ympäristöön oli viritetty tekniikkaa siinä toivossa, että joku palaisi apajille.

Lähistöllä muutamaan kertaan liikkuneen kaupunkimaasturin uskottiin liittyvän tapaukseen jollakin tapaa. Osamaksuauton haltija, turkkilaissyntyinen Ruotsin kansalainen Benjam Ercan, oli nähty läheisen huoltamon pihassa tapaamassa tunnettua huumekauppiasta. Poliisi ei ollut vielä ottanut kiinni ketään vaan oli aloittanut henkilöiden seurannan siinä toivossa, että kuvio selkiytyisi. Käyttäjä- ja väliportaan kiinnijäämisellä ei ole rikostorjunnallisessa mielessä kuin lööppiarvoa. Vasta toimeksiantajien nalkkiin saamisella on todellista vaikutusta.

Benjam oli reilu vuosi sitten muuttanut Göteborgista Suomeen ja jonkin ajan kuluttua ostanut Helsingin keskustasta tappion partaalla keikkuneen yökerhon. Sitä hän oli ryhtynyt remontin jälkeen pyörittämään. Kuuntelulupa oli saatu Benin käytössä olevaan puhelimeen. Viikon kuuntelusta huolimatta ei vielä ollut selvinnyt mitään ratkaisevaa. Jostain syystä Ben oli pyörinyt viime päivät Turussa.

Virve-poliisiradio räsähti Vuoren päätteen vieressä.

– Kuuleeko Vuori? Simmu täällä Turkkusest kutsuu vallan.

– Vuori kuulee. Onko teillä kohde haarukassa? Vuori vastasi Turun Krp:n tarkkailuryhmän vetäjänä toimivalle Simolalle.

– Meillä on siihen suora näköyhteys. Se tuli äsken yökerhosta ulos ja puhuu kännykkään. Näkyykö se sinulla?

– Hiljaista on. Ei näy taululla mitään. Täytyy olla meille vieras luuri.

– Paskat, tuossa se hekottelee ja huitoo ilmaa pölöttäessään.

– Muutamat sen aikaisemmat puhelut ovat olleet kanssa ihan hepreaa. Niitä on käyty läpi meidän tulkin kanssa.

– Eikös Pena ole syntyjään turkkilaisia eikä Israelista, veisteli Simola.

– Joo iskenderi se kai on. Mutta joka tapauksessa siitä ei lukiosaksalla saanut mitään tolkkua. Tulkki sitä kuunteli ja kirjoitteli puhtaaksi. Laitan sen sulle mailina tulemaan. Voit katsoa kun pääset konttorille.

– Laita, nyt se taitaa lähteä liikkeelle. Katotaan saadaanko seurattua.

– Ok, panen postia tulemaan. Ajakaa varovasti.

– Tokkopa ajetaan. Se on kova poika kulkemaan tuo Pena.

– Ei se sen vika ole, se on geeneissä.

– Juuri niin. Palataan. Loppuosa Simolan puheesta jäi auton käynnistysäänen alle. Kohde oli liikkeellä ja häntä kohta perässä.

– Kuitti ja loppu.

Heli katsoi ympärilleen parkkipaikalla. Oli hiljaista, ei kuulunut kuin liikenteen huminaa. Lemmenkipeä mustarastas jatkoi lauluaan parkkipaikan reunalla. Ruusun varren alla oli pieni punainen paperilappu, jonka hän taitteli auki ja josta hän luki tikkukirjaimilla kirjoitetun lyhyen viestin: Vihdoinkin löysin sinut, tapaamme pian! Jari

Heli tunsi, kuinka hänen jalkansa muuttuivat voimattomiksi ja kuinka happi pakeni keuhkoista. Pakokauhun vallassa hän riuhtoi auton oven auki ja heittäytyi sisään. Sitten hän lukitsi ovet. Tärisevin käsin hän sovitti avainta virtalukkoon. Lopulta Heli sai auton käynnistymään ja kääntyi parkkipaikalta kohti keskustaa. Seuraavassa risteyksessä hän joutui jarruttamaan täysillä, ettei törmäisi mustaan taksiin. Taksinkuljettaja pui nyrkkiä ja jatkoi matkaansa. Heli ajoi taksin perässä puristaen rattia rystyset valkoisina. Hän katsoi taustapeiliin, mutta kukaan ei näyttänyt seuraavan häntä. Mannerheiminkadulle tultuaan hän kääntyi vasemmalle ja sadan metrin päästä oikealle. Päästyään poliisiaseman pihaan hän vapisi kauttaaltaan, peitti käsillä silmänsä ja itki.

Rautiainen kapusi lauteille Antin viereen. Paarma istui vastapäätä ja toimi löylynheittäjänä. Saunassa istui heidän lisäkseen kolme Antin työkaveria.

– Vakanssinko perässä sinne Porvooseen menet? Paarma kysyi ja irvisti kuuman löylyn iskiessä häntä selkään. Seinällä oleva mittari kertoi, että saunassa oli vähän yli yhdeksänkymmentä astetta.

– Kai osaksi senkin perässä. Vaihtelu virkistää, ainakin niin kauan kun vielä heteroillaan. Tekniikka on mulla vielä käymättä. Muuten olen tehnyt melkein kaikkea mitä poliisina pystyy ja tahtoo.

– Sinähän kävit sen peitetoimintakurssinkin ennen kuin lähdit joukkoihin?

– Kävin joo, tai se oli se pilottikurssi. Siitä ei kuitenkaan koskaan poikinut sopivaa keikkaa.

– Vähissähän nuo peitehommat ovat olleet, Rautiainen sanoi.

– Olisihan se ollut hienoa huidella valkoisessa puvussa ja ajaa punaisella Ferrarilla Miami Vice -tyyliin, paksu setelirulla taskussa. Mutta ainut keikka, joka liippasi edes läheltä, oli se turkisaktivistihässäkkä Pohjanmaalla.

– Kovaa peliä ketunhäntä kainalossa, nauroi Rautiainen. – Muistan sen keikan hyvin. Raahasit sitä isoa kameralaukkua joka paikkaan ja esitit jotain lehtikuvaajaa.

– Se meni niille hyvin läpi. Onneksi sain talon hankkimaan kalleimman järjestelmäkameran mitä silloin oli markkinoilla. Vastapuoli oli ihan varma, että valtiolla ei ole varaa hankkia sellaista settiä konstaapelille, joten menin ihan oikeasta lehtikuvaajasta. Ja myinhän mä muutaman hyvän otoksen mielenosoituksista Ilta-Sanomillekin, Antti sanoi ja nousi. – Nyt jäähylle.

– Sopii, ähisi punakka Paarma ja nousi ylös.

Kolmikko siirtyi pukuhuoneen kautta seurustelutilaan. Siellä lopeteltiin juhlia ja pari miestä keräsi pöydiltä tyhjiä pulloja ja astioita. Antti meni heidän avukseen.

– Lähteekö se evp-rikosylikonstaapeli vailla vaimoa tuonne Vantaa-hotelliin tarkastelemaan tarjontaa? Aki kysyi nyhrätessään punaraitaista solmiota kaulaansa. Hänen tekemänsä muttura näytti enemmän umpi- kuin kravattisolmulta. Saunan aiheuttama jälkihiki pisaroi Akin otsassa.

– Vuotaako hiki ottaan? Antti naurahti. – Lähdenhän minä, mutta vain yhdelle. Enköhän ole norkoillut tarpeeksi siinä kierrätyskeskuksessa. Pitää olla huomenna ysiltä tomerana Porvoossa ilmoittautumassa virkapaikalla. Menen illalla junalla Järvenpäähän ja sotken sieltä pyörällä torpalle.

– Onko pitkä matka asemalta kotiin? tiedusteli Paarma.

– Reilu kymmenen jos vähän oikoo.

Osa juhlaväestä oli jo ovella ja kertoi siirtyvänsä kesäiltaan odottamaan Anttia.

Antti veti mustan t-paidan yllensä ja suki käsin vaaleat hiuksensa järjestykseen kylpyhuoneen peilin edessä. Hän katsoi hetken peilikuvaansa. Peilistä katsoi kohta neljänkympin huoltoa vailla oleva vihreäsilmäinen sänkileuka. Ei mikään varsinainen komistus vaan pikemmin sympaattisen näköinen pohjalaismies. Nenä olisi saanut olla hiukan isompi, pysyisi ainakin aurinkolasit paremmin silmillä. Jossain välissä pitäisi ehtiä parturiin. Luonnonkiharat hiukset alkoivat kasvaessaan vähänkään pitemmäksi sojottaa jääräpäisesti mihin sattuu. Toisaalta mitä voisikaan odottaa pohjalaispäätä kasvualustanaan pitävältä hiuskasvulta, Antti hymähti. Pitäisiköhän vetää kunnon kesätukka tai kalju, niin tietäisivät karvat kuka määrää.

Saunan jäljiltä Antin poskia punoitti hieman ja otsa helmeili hikeä. Posket olivat lievästi lommollaan. Niin ei aina ollut ollut. Vielä muutama vuosi sitten kuppi oli maistunut Antille liiankin makeasti ja painoa oli ollut viitisentoista kiloa ylimääräistä. Ruotsissa virkamiesvaihdossa ollessaan hän oli seurannut Aftonbladetista ruotsalaisen lääkärin Annika Dahlqvistin julkisuudessa käymää rasvasotaa perinteistä ravintoympyrää vastaan. Lopulta Antti oli kokeilumielessä vaihtanut kevyttuotteet aitoihin ruoka-ainesiin ja hylännyt nopeat hiilihydraatit. Muutos ja sen nopeus oli yllättänyt Antin. Aloitettuaan jälleen treenaamisen ja juoksemisen oli kauan laiminlyöty kroppa muuttunut niin, että nyt sillä pärjäisi vaikka Dressmannin mainoksessa.

Antti nosti takin kainaloonsa ja heilautti repun selkäänsä. Sitten hän sammutti saunaosaston valot ja sulki oven. Hieman haikeana hän käveli hiljaisia käytäviä pitkin jyhkeälle ulko-ovelle. Ulkona häntä odotti äänekäs seurue. Paarma oli hyvästellyt hänet ja palannut takaisin töittensä ääreen. Ylitettyään Tikkurilantien Antti pysähtyi ja kääntyi katsomaan taakseen. Toisen kerroksen ikkunassa hän näki hahmon, joka profiilista päätellen oli Paarma. Antti veti kätensä lippaan tervehdykseksi. Hahmo teki samoin. Tai ehkä se olikin Krp:n oma laitostonttu, Antti virnisti. Eikä tarkoittanut ketään talon päällystöstä. Tällä kertaa.

Heli pyyhki silmänsä ja katsoi ympärilleen poliisiaseman parkkipaikalla. Mitään poikkeavaa ei vieläkään näkynyt. Vasta nyt hän tajusi, että asema oli suljettu ja siellä tuskin olisi ketään sisällä. Hän kaivoi käsilaukustaan puhelimen ja valitsi parhaan ystävänsä Marjan numeron. Puhelin soi pitkään ja puhelu meni vastaajaan. Heli ei tiennyt mitä sanoa ja sulki puhelimen. Mitä minä teen? hän ajatteli.

Samassa puhelin pärähti soimaan ja säikäytti hänet. Marja soitti takaisin.

– Olin kylvyssä, en ehtinyt vastaamaan, hän sanoi.

– Ei se mitään. Tuota… Oletko yksin? Heli kysyi.

– Valitettavasti olen, Marja naurahti.

– Voisinko tulla sinne? Mua pelottaa mennä tänään yksin kotiin.

– Mitä on tapahtunut?

– Jari on löytänyt minut.

– Voi luoja! Totta kai tulet tänne! Kauanko sinulla kestää tulla?

– Lähden nyt Porvoosta. Käpylään ajaa puolisen tuntia.

– Ole varovainen.

– Olen, Heli vastasi heikolla äänellä ja pani puhelimen pois.

Hän käynnisti auton ja kääntyi parkkipaikalta vasemmalle Mannerheiminkadulle kohti Porvoonjokea. Tällä kertaa hän ei pystynyt nauttimaan uuden kotikaupunkinsa kauniista näkymistä vaan jatkoi sillan yli kohti moottoritietä. Sillan alla joki virtasi verkalleen vanhan kaupungin läpi matkalla mereen. Laiturit olivat täyttyneet vapaa-ajan veneistä. Heli vilkuili taustapeiliin varmistaakseen, ettei kukaan seurannut.

Antti ojensi luottokorttinsa Hotelli Vantaan baarimikolle ja maksoi kollegoilleen tarjoamansa shotit.

– Mitäs pojat juhlii? tuttu baarimikko kysyi.

– Läksiäisiä. Vaihdan maisemaa.

– Minnes matka?

– Porvooseen.

– Porvoo on upea kaupunki. Mun ystävällä on siellä aivan ihana purjevene, baarimikko sanoi ja iski silmää.

Antti tunsi taskussaan värähtävän. Puhelimeen oli tullut tekstiviesti: Viimeinen työpäivä byroossa ilmeisesti takana. Vieläkö linjoilla??? Simmu

Antti siirtyi syrjemmälle ja valitsi Simmun numeron. Kolmannella Simmu vastasi.

– Kuis sutii? Antti kysyi. – Vieläkö on keikka päällä?

– Hitto joo, Benjamin perässä mennään.

– Siis sen ruotsalais-turkkilaisveijarin.

– Joo, meillä on ollut sen luuri kuuntelussa. Mutta sillä on joku toinen jota se varsinaisesti käyttää. Siihen jota me kuunnellaan ei tule muuta kuin jotain myyntiedustajien tyrkytyksiä. Niille se solkkaa ruotsia ja ne lopettaa puhelut äkkiä.

– Ja nyt pitäisi saada selville se varsinainen numero?

– Hyvin veikattu.

Antti mietti hetken ja sanoi:

– Onko se kuinka tärkeä tieto sulle?

– Aivan vitun tärkeä. Sillä on satavarmasti isompi veivaus päällä. Ainakin se ajattaa meitä ristiin rastiin ympäri kaupunkia.

– Olis yks idea, mutta se ei välttämättä ole aivan konventionaalinen.

– Kerro?

– Onko sen auto oma vai rahoituspeli?

– Rahoitusyhtiön, rekkari on pollea OB-1.

– OB-1?

– Joo, ostettu erikoiskilpi.

– Mistä se OB siihen tulee?

– Ei tietoa.

– Oletteko olleet yhteydessä Ruotsin virkaveljiin?

– Ei olla. Kuinka niin?

– Jospa se vaikka haluaa elvistellä sillä kilvellä. Ruotsissa on toiminut jo vuosia pääosin entisen Jugoslavian alueelta tulleista ja turkkilaisista koostuva ryhmä nimeltään Order of the Bolt, Salaman veljeskunta vapaasti käännettynä. Jäsenissä on useita eri kansalaisuuksia. Ehkä se kuuluu niihin.

– Mistä ne oikeesti keksii noi nimet? Simmu naurahti.

– Enpä ole tullut ajatelleeksi. Ehkä niillä on joku salainen elin tai kerho, jossa ne sopivat mikä nimi tulee millekin porukalle. Tai ehkä niillä on varaa käyttää mainostoimistoa.

– Laittaisko se sen ryhmän nimen johonkin rekkariin?

– Eivät ne ainakaan siellä Orderissa salaile jengiin kuulumistaan, vaan päinvastoin tuovat sitä esille ihan surutta. Niiden politiikkaan kuuluu sanoa suoraan, mihin ne kuuluvat. Jos kieltää kuuluvansa jengiin, saa sieltä kenkää. Ne on aika tylyjä poikia, uhoavat ja näyttävät persettä niin muille rosvoille kuin poliiseillekin.

– Tuo meidän pitää tarkistaa. Tuskin se minkään tamponifirman sponssinakaan ajaa…

– Noh, voin kysäistä sitä epävirallisesti huomenna Sveniltä. Olin vuoden sen parina Tukholmassa virkamiesvaihdossa ja sillä on pääsy oikeisiin rekistereihin.

– Nopeammin se käy noin. Entäs se numero?

– Se ykkönen voisi olla oneprocenter-merkki. Se prosentti joka ei halua eikä aio noudattaa lakia.

– Tota mäkin ajattelin, mutta tarkoitin kuitenkin sitä luurin numeroa, jota meillä ei vielä ole. Sä vihjasit äsken että sulla olis siihen joku kikka, ennen kuin sulla juttu karkasi.

– Sori, aloin höpöttää joutavia. Kuuleeko kukaan sua nyt?

– Ei, yksin autossa. Pojat toisessa.

– Oliko sulla nelikutonen jalka?

– Tuossahan tuo roikkuu toisen samanlaisen vieressä. Kuinka niin?

− Homma saattaisi toimia, jos Pena jättää auton sellaiseen paikkaan, missä ei ole kameroita eikä ihmisiä, ja jotenkin saat varmistettua, että se ei tule paikalle pariin minuuttiin.

– Eiköhän sellainen tilaisuus tule jossain vaiheessa.

– Menet auton viereen ja otat hyvän asennon ja vedät takapotkulla sivulasin paskaksi.

– Täh?

– Ja sivupeilin, että menee varmasti yli omavastuun.

– Niin…?

– Otat sieltä mukaan navigaattorin tai jotain tavaraa, niin että se näyttää varkaudelta. Jos saat sieltä sen navin, niin kollaat sen ja heität sitten Aurajokeen.

– Miten tää homma liittyy siihen luuriin?

– Setä kertoo. Huomenna se tulee itse poliisiasemalle tekemään rikosilmoituksen ja ilmoittaa parhaimmassa tapauksessa sen puuttuvan puhelinnumeron poliisille. Jos se ilmoittaa sinne väärän numeron, niin kysyt sitä numeroa vaikka rahoitusyhtiöltä tai korjaamolta. Ben tekee kuitenkin vahinkoilmoituksen ja vie auton korjattavaksi. Siinä yhteydessä se saattaa epähuomiossa antaa sen toisen numeron. Tai jos se soittaa rahoitusyhtiöön, jää numero niiden järjestelmään.

– Oletko tosissasi?

– En, kunhan heitin.

– Tota, yks kysymys.

– No?

– Eikö se ikkuna kannattasi lyödä mäsäksi teleskoopilla?

– Ei kannata. Aspista lähtee liian kova ääni ja voit joutua lyömään monta kertaa. Potkusta tulee sellainen pehmeä tömähdys ja lasinsirut vain rasahtavat pudotessaan. Ja oikeilla rosvoilla on harvemmin teleskooppipatukat mukana iltalenkillä.

– Kuulostaa kokemuksen rintaääneltä.

– En sano enkä väitä. Kunhan vitsailin.

– Katsotaan huomenna kuka nauraa.

– Ok, soita kun vitsi on mennyt perille.

– Soitan, ellei sulla ole krapula.

– Tokkopa, lähden tästä kohta kotiin. Huomenna pitää olla skarppina uudella työmaalla.

– Ok. Soitellaan.

Marja avasi asuntonsa oven. Heli seisoi treenikassi olallaan rappukäytävässä. Päästyään sisään hän heittäytyi ystävänsä kaulaan ja tärisi kyynelet poskilla. Marja piti lujasti kiinni, lohdutti ja silitti hänen hiuksiaan pitkään, kunnes hän lopulta pystyi puhumaan.

– Kun lähdin tänään salilta, auton lasiin oli jätetty ruusu ja viesti Jarilta. Siinä luki, että vihdoinkin se löysi minut ja että me tavataan vielä.

– Luulin että se olisi jossain kiven sisällä tai laitoksessa. Tai ainakin että se ei löytäisi sua.

– Mä olin jo melkein unohtanut.

– Sun olisi silloin pitänyt mennä poliisin puheille.

– Ei ne kuitenkaan olisi uskoneet mua. En olis kestänyt sitä häpeää!

Marja oli ainoa joka tiesi tapahtuneesta. Kaksi vuotta sitten he olivat lähteneet yhdessä viettämään lauantai-iltaa Helsingin keskustan yökerhoon. Loppuillasta heidän pöytäänsä oli tullut hauskannäköinen kolmekymppinen mies, joka hyvillä jutuillaan ja käytöksellään teki vaikutuksen. Huuliveikkohurmuri oli kertonut nimekseen Jari ja oli vaikuttanut fiksulta. Heli oli lopulta päättänyt lähteä miehen matkaan ja pyytänyt Marjaa mukaansa naistenhuoneeseen. Heli kertoi siellä, että hän aikoi lähteä iltateelle Jarin luo.

Jari oli jäänyt pöytään vartioimaan drinkkejä. Palattuaan tytöt joivat juomansa ja lähtivät ulos yhdessä Jarin kanssa. Marja käveli pysäkille ja meni bussilla kotiin. Heli nousi taksitolpalta autoon hurmurinsa kanssa. Taksissa Helin tajunta oli alkanut nopeasti sumentua. Hetken kuluttua hän oli sammunut.

Seuraavana aamuna hän oli palannut tajuihinsa, kun parrakas pultsari oli tökkinyt häntä likaisella sormellaan ja kysynyt elääkö neiti. Hämmästyneenä ja sekavana Heli oli noussut penkiltä, jolla oli nuokkunut, ja tajusi lopulta olevansa Pihlajamäen ostarilla. Helillä oli ollut kamala päänsärky, ja pian hän huomasi ettei muistanut illasta yhtään mitään, vaikka kuinka yritti saada tapahtumia mieleensä. Taksissa matkalla Marjan luo Hel...