Melkein-maan Grace Kelly

En tiedä, minne joutuisin ilman ”melkein”-sanaa. Itsetuntoni on lapsesta lähtien rakentunut tuon pienen sanan varaan.

Lapsena perheemme asui melkein Pyynikillä, isojen ja vauraiden patriisihuviloiden kupeessa. Kansakoulussa kuuluin melkein luokan parhaitten piirtäjien joukkoon, sillä olin jo kerran saanut A3-arkin kiitokseksi hyvistä piirroksistani. Tein vain yhden virheen: kun piti piirtää kaupanmyyjä, piirsin liian pienen. Opettaja otti A3-arkin myyjineen pois ja antoi tilalle ”tavanomaisille” piirtäjille kuuluvan A4-arkin.

Kansakoulun kolmannen luokan hiihtokilpailuissakin olin melkein kärjessä, kunnes mononi irtosi suksesta.

Oppikoulun ensimmäisellä luokalla olin melkein luokan paras ruotsin kielessä, mutta opettajan kuulustellessa läksyjä unohdin sanan ”lilla”, kun olisi pitänyt vastata ”den lilla svarta Umboba”.

Opiskeluaikana, kun Tampereen yliopiston kirjallisuuden ainekerhon jäsenet laativat paheksuvaa julkilausumaa kirjailija Alexander Solzhenitsynin teoksen suomennoksen kustantamisen johdosta, olin varmuuden vuoksi melkein samaa mieltä, mutta leimauduin neuvostovastaiseksi.

Samana vuonna soitin kotonani, omassa huoneessani vain melkein täysillä Kaisa Korhosen laulamaa Uralin pihlajaa, mutta leimauduin neuvostomyönteiseksi.

Kun sain ensimmäisen työpaikkani, sain melkein aikaiseksi asiallisen artikkelin VTT:n metallurgian laboratorion hajasijoittamisesta Outokumpuun; jutusta puuttuivat ainoastaan faktatiedot ja ”pointti”.

Olen myös melkein uimakandidaatti: ainoastaan päälleensukellus jäi puuttumaan. Uimaopettaja väitti sen näyttävän mahalleensukellukselta. Lisäksi olen melkein kasvissyöjä, melkein kansalaisaktivisti, saan melkein saunan pesän syttymään puolen tunnin sisällä ja olen melkein kirjoittanut muovikassien aiheuttamasta hiilijalanjäljestä yleisönosastoon.

Kuulun kansaan, joka on muitten kansakuntien mielestä ollut melkein Venäjä, mutta omasta mielestään melkein Ruotsi.

Marsalkkamme Mannerheim oli melkein ruotsalainen, presidenttimme Ahtisaari melkein norjalainen. Amerikansuomalainen teatterikampaaja Greta Kukkonen, profiililtaan melkein Grace Kelly, oli naimisissa yhdysvaltalaisen filmitähden Gregory Peckin kanssa vuosina 1942–1954, joten Gregory Peck on yhä melkein vävypoikamme.

Lempikuukauteni on huhtikuu, sillä se on melkein toukokuu. April merkitsee aprikointia, rauhoittavaa melkein mutta ei ihan vielä kevät -asennetta. Vielä ei tarvitse mennä ulos, voi olla melkein koko ajan sisällä; vielä ei tarvitse olla sosiaalinen, voi olla melkein epäsosiaalinen; vielä ei tarvitse pukeutua hehkeästi, voi olla melkein nukkavieru.

Pidän huhtikuusta myös siksi, että olemme siinä kuussa melkein voittaneet Euroviisut jo yli puolen vuosisadan ajan.

Vierailu Facebookissa

Kaikki ovat täällä pirteitä ja myönteisiä. Koko ajan tulee viestejä: ”Tykkään tilastasi.” Kukaan ei kysele, mikä tilani on: olenko kenties ärtynyt, ilkeä, masentunut tai kateellinen. Minusta tykätään koko ajan ja ilman ehtoja. Minun ei tarvitse tehdä mitään, olla vain. Missä olen? Satavuotispäivillänikö? Ei. Olen Facebookissa.

Liityin Facebookiin kolme tuntia sitten. Käyn katsomassa profiiliani ja etusivuani viiden minuutin välein. Hei, näähän on kuin isot kokkarit, olen sosiaalinen ja positiivinen, hypin skoolaamassa niin monen kanssa kuin ehdin. Välillä pörrään isossa seurueessa ja kerron kuulumiseni kaikille. Nähdään! Klik! Tykkään, tykkään, tykkään!

Joku haluaa taas kaverikseni. Uskomatonta! Kuinka spontaania! ”X haluaa olla kaverisi. Lisää X kaveriksi.” Lisätään, lisätään! ”Olen valmis – aina valmiina”, niin kuin partiossa 1960-luvulla! Nyt ymmärrän, miksi monilla on tuhat kaveria: kaverien lisäämiseen tulee himo. Mitä nopeammin vastaa, sitä nopeammin kumuloituminen yltyy ja kavereita kasaantuu. Kaverien kaverit, sellaiset, joita tunnen vain hieman, mutta joihin olen aina halunnut tutustua, ryhtyvät minunkin kavereikseni. Mitkä verkostot tässä avautuvat! Kaverit lisääntyvät täysin ilman omaa ansiota. Facebookin ulkopuolella ihmisiä pitää hyysätä – pyytää kylään ja muistaa syntymäpäivinä – mutta tämä on yhtä helppoa on kuin kansakoulun välitunnilla, missä piti vain sanoa ”oo pari”, kun välitunti päättyi. Ja sitten tehtiin parijono oven eteen.

Facebook-kaverien rakkaus muistuttaa itse asiassa Jumalan rakkautta. Nyt ymmärrän, miksi Jumala on niin ”on the top”: hän ei kysele tekoja; ”Isän” rakkaus lankeaa meille kuin sade, silkasta armosta. Tai sitten tämä Facebookista lähtevä loputon lämpö on äidin rakkautta. Ei äitikään kysele tekoja ja suorituksia – äiti rakastaa pyyteettömästi. Tykkään, tykkään, tykkään!

Pyytäisinkö itsekin jonkun kaverikseni? Sellaisen, josta tietää, ettei sillä ole hampaankolossa mitään minua vastaan. Pyydetään… mutta keitäs täällä on? Oho, siinä on kummityttöni setä, ruudulla ilmoitetaan, että meillä on kolme yhteistä kaveria. Häntä ikään kuin suositellaan minulle kaveriksi. Klik, kaveripyyntö, sinne meni. Nyt odottelemaan. Kaveri hyväksyi ystäväpyyntöni heti, kahden minuutin päästä! Lämmin ailahdus käy ruudulla.

On kulunut seitsemän tuntia. Olen burn out.

Kysyn sukulaiseltani, nuorison edustajalta ja Facebook-konkarilta, laitanko ”kavereilleni” seuraavanlaisen ilmoituksen: ”Kun luette tämän, olen lähtenyt Facebookista. En osannut päättää, kenelle näytän peukkua tykkäämisen merkiksi, ja sitten pelkäsin etten vastaa tarpeeksi nopeasti kaveripyyntöihin, niin että asianosaiset loukkaantuvat ja että kun itse esitän kaveripyyntöjä, ihmiset ryhtyvät vain kohteliaisuudesta kavereikseni. Ja sitten olin pyörällä päästäni, kun jouduin lukemaan sellaisten ihmisten kuulumisia, joita en tuntenut – jotka olivat kavereitteni kavereita – enkä pystynyt enää keskittymään mihinkään muuhun kuin Facebookiin. Minusta tuli Facebook-narkomaani; kävin minuutin välein katsomassa, kuka haluaa kaverikseni.”

Facebook-konkari vastasi: ”Ei tää niin vakavaa oo, tää oon vaan Facebook. Sano vaan, että So long.”

Kauhat tulevat

Mihin tahansa voi eläytyä, jos keskittyy.

H. C. Andersen eläytyi esineisiin. Hän kirjoitti sadun kopeasta parsinneulasta, joka piti itseään liian hienona tähän maailmaan. Se luuli olevansa rintakoru, kun sillä ommellut tyttö pisti sen esiliinansa rintapieleen. Tyttö kiinnitti neulan höllästi, joten se putosi pesusoikkoon ja sen tien katuojaan. Parsinneulan kohtalo ei ollut häävi: se lojui yksinäisenä naulojen, olkien ja muun rojun keskellä lätäkössä.

Minä päätin eläytyä lättypannuun. Se on yksinäisen parsinneulan vastakohta. Lättypannu on kuin esineiden Pekka Töpöhäntä – tuo huonompiosaisten kulkurikissojen kadehtima perhekissa. Lättypannu elää yleensä mukavassa perheessä, jonka jäsenet ovat useimmiten lättyjä paistaessaan iloisia ja toiveikkaita. Lätyt ovat yksi maailman pidetyimmistä ruuista: jokaisen mieliala kohoaa, kun hän tietää, että kohta pääsee syömään pehmeää vehnäläpyskää, jonka herkullisuutta vielä hillo ja jäätelö lisäävät.

Lättypannu on kuin ydinperheen nelihuoneinen koti. Neljä lättyä pannulla on yhtä kuin neljä perheenjäsentä. Niiden kehitystä on kiintoisa seurata. Usein yksi paistuu muita nopeammin, siis johtaa, yksi taas on pienin ja näyttää surkeimmalta, mutta siitä saattaa tulla paras ja kaikkein haluttavin. Tasa-arvo ei milloinkaan kohtaa yhtä aikaa kaikkia neljää. Aina joku on taikinan määrästä johtuen onnistunein, joku repaleinen, joku liian ohut ja palamisherkkä tai liian paksu ja hitaasti kypsyvä.

Kaivan teräskauhalla jäätelöä lättyjen päälle. Nyt eläydyn jäätelökauhaan. Se on keittiötarvikkeitten terävähampainen sinkku, joka kohtaa lättyjensyöntitapahtumassa nuo kadehditut yhteisöllisyyden hedelmät, leppoisat lätyt.

Kaikki menestyneet kauhat ovat nykyisin erikoistuneita. Vain erikoistumalla menestyy.

Jäätelökauha, sukunsa erikoistunein yksilö, syntyi puurokauhan tyttärenä. Nöyrä, kouluttamaton puukauha raatoi aamusta iltaan sekalaisissa tehtävissä, hyppäsi puurosta soppaan ja sopasta soosiin eikä ollut koskaan salonkikelpoinen. Se pääsi korkeintaan arkena ruokapöytään puurokulhon ottimeksi, muulloin se sai luvan olla keittiön puolella. Siellä se työn tehtyään makasi uupuneena ja harmaantui hiljaa, kun sen hienot siskot, kiillotetut liemikauhat ja hopealusikat keikailivat juhlapäivällisillä ruokapöydän ottimina.

Jäätelökauha on tehnyt nopeasti vakuuttavan uran. Kaikki tuntevat sen. Se on vahvatekoinen ja treenattu, sillä sen tehtävä on kaivaa jäätelöstä palloja. Yksinkertaista työtä? Väärin. Vaatimukset kovenevat, pallojen on oltava koko ajan pyöreämpiä ja sileämpiä. Yksinäinen uraohjusko? Kauhojen nousukas? Urbaanissa kvartaalitaloudessa kiipivä, ensimmäisen sukupolven bisneskauha? Väärin.

Jäätelökauhan uranousu on itse asiassa päättymässä. Sen serkku, pieni, kompakti melonikauha, joka nakertaa kauniita, pyöreitä melonipaloja salaatteihin, on laajentamassa osaamistaan jäätelöön. Kukaan ei halua enää isoja palloja, nyt halutaan minipalloja. Jäätelökauha, relaa jo, sun aikas on ohi.

Ja yllätys: puukauhat tulevat taas, sillä puu on must-juttu. Äidit ja isoäidit ovat nousemassa laatikoistaan, puukauhojen arkuista kuin ylösnousemuksen ihmeen sanansaattajat. Eläköön puukauhat, aterinlaatikon harmaat pantterit.

Käytännön ihminen asukkaana

Olen suomalainen: kotini on suurin ostos, minkä olen elämäni aikana tehnyt. Siksi pyrin olemaan kotona niin paljon kuin mahdollista. Jos en ole kotona, olen tuhlaavainen ihminen: en käytä ...