Kansi

Etusivu

AILI SOMERSALO

MESTARITONTUN SEIKKAILUT

KUVITTANUT

ONNI MANSNERUS

Werner Söderström Osakeyhtiö

Helsinki

Tekijänoikeudet

ISBN 978-951-0-39104-4

© Aili Somersalo 1919

Ensimmäinen painos 1919

Versio 1.0

Werner Söderström Osakeyhtiö 2012

I. Mestaritonttu lähtee maailmalle

luku-01.jpg

I luku.

MESTARITONTTU LÄHTEE MAAILMALLE.

Oli yö. Satumaan kuninkaanlinna nukkui, vanha Mestaritonttu vain valvoi. Hän istui ypöyksinään linnan laajassa eteisessä suuri kultainen avain polvillaan ja vartioi linnaa. Näin oli hän vartioinut joka yö jo monta sataa vuotta. Siinä istuessaan Mestaritonttu katseli eteisen katossa kimaltelevaa helmeä, joka loisti kuin lyhty. Se oli ihmeellinen helmi, sen oli Merenkuninkaan poika kerran antanut Satumaan Päivikille lahjaksi, mutta Päivikki ei siitä silloin huolinut, vaan antoi sen Mestaritontulle, ja hän oli ripustanut sen eteisen kattoon yölyhdykseen.

Silloin Mestaritonttu kuuli kummallista soittoa. Hän nousi seisomaan ja pani kätensä korvansa juureen paremmin kuullakseen, sillä Mestaritonttu oli tarkka vahti, jolta ei jäänyt mitään huomaamatta. Soitto kuului linnan puistossa olevalta lammelta. »Kukahan siellä tähän aikaan soittaa, häiritsee vielä kuninkaan ja kuningattaren unia», mietti Mestaritonttu. Hän kulki hiljaa eteisen poikki, avasi ovet ja astui ulos puistoon. Kun hän oli lukinnut jälleen suurella kulta-avaimella linnan ovet, kiirehti hän Lummelammelle päin. Hengästyneenä hän saapui hämärää polkua pitkin lammen rantaan ja pysähtyi hämmästyneenä tuijottamaan. Päivikkikö istui tuolla jättiläislumpeen lehdellä? Päivikki, jonka Meren prinssi kerran oli houkutellut mereen? Niin, se oli Päivikki. Hän kiikkui hiljaa lehdellä ja valkoinen vaahto kohisi niin hänen ympärillään, että näytti siltä kuin istuisi hän helmisateessa. Helmikruunu hohti hänen hiuksillaan ja merenneidot uiskentelivat kisaillen hänen ympärillään; muutamat heistä soittivat niin kumman kauniisti, että Mestarintontunkin vanha sydän sykähti oikein oudosti.

Mutta Mestaritonttu tiesi mitä hänen tuli tehdä. Hän asetti kätensä torveksi suulle ja huusi Päivikille. Hän pyysi ja rukoili, että Päivikki palaisi takaisin kotiinsa Satulinnaan, jossa häntä niin katkerasti kaivattiin. Heti taukosi soitto ja laulu, ja merenneidot kääntyivät katsomaan rannalle päin, mutta Päivikki liukui hiljaa lehdeltä veteen ja katosi sinisen pinnan alle. Ja merenneidot ilkkuivat ja nauroivat kunnianarvoisalle, vanhalle Mestaritontulle, viskasivat vaahtoa hänen vaatteilleen ja lopuksi paiskasivat suuren vaaleanpunaisen simpukan hietikolle hänen jalkainsa juureen. Tämä oli Mestaritontusta sentään liikaa, ja vaikka se ei ollutkaan hänen arvonsa mukaista, hän sieppasi kuitenkin simpukan hietikolta ja heitti sen suutuksissaan heti takaisin. Se putosi keskelle merenneitojen parvea. Vesi syöksähti ryöppynä korkealle ilmaan ja merenneidot karkasivat kiljahtaen joka suunnalle ja nauroivat katketakseen. Mutta Mestaritonttu palasi surullisena linnaan takaisin.

Avatessaan jälleen eteisen oven Mestaritonttu näki, että kuningas kurkisti makuuhuoneensa ovesta ja viittasi häntä luokseen. Mestaritonttu hiipi sinne ja kuningas kysyi kuiskaten, mistä melu kuului ja mitä oli tapahtunut. Olivatko jättiläismuurahaiset jälleen sotaretkellä Satumaata vastaan? Vai olivatko yökorennot riitaantuneet keskenään?

Eivät ne olleet jättiläismuurahaisia eivätkä korentoja, jotka melusivat. Merenneidot ne vain siellä iloaan pitivät. Ja vanha Mestaritonttu kertoi henkeään pidätellen kuninkaalle, että hän oli nähnyt siellä merenneitojen parvessa itse Päivikin, kadonneen, ikuisesti kaivatun Satumaan kuninkaantyttären! Siitäkös kuningas hämmästyi. Hänen hämmästyksensä oli niin suuri, että kultainen valtikka, jota hän oli unisena pidellyt toisessa kädessään, putosi lattialle ja oi, katkesi kahtia! Tästä kuningas hermostui kovin, sillä valtikka oli haltijattarien antama taikavaltikka. Kiihdyksissään kuningas sanoi, että Mestaritonttu oli huono Mestaritonttu ja nuhteli häntä ankarasti siitä, ettei heti tullut kuningasta herättämään. Kuningas olisi tahtonut itse mennä huutamaan Päivikkiä. Kyllä Päivikki silloin olisi tullut!

Ja kuningas meni makuuhuoneeseensa ja painoi oven kiinni jäljessään.

Voi, kuinka Mestaritontun mieli meni pahaksi! Hänkö olisi huono Mestaritonttu, hän, joka jo vuosisatoja oli tunnollisesti vartioinut Satulinnaa joka ainoa yö, paitsi jouluna ja juhannuksena, jolloin hänellä oli virkavapautta, eikä edes kärpänenkään ollut päässyt tunkeutumaan linnan ovista sisälle!

Hän palasi linnan eteiseen ja asettui jälleen istumaan sinne kultainen avain polvillaan. Masentuneena hän katseli helmeä, joka hohti himmeästi, ja helmiä alkoi vierähtää hänenkin silmistään, kyynelhelmiä, sillä vanha Mestaritonttu itki. Hän räpytteli silmiään, mutta niihin kohosi aina uusia kyyneliä, niin että katossa riippuva helmikin näytti hänestä usvassa uivalta pallolta. Siinä istuessaan hänen mielessään heräsi ajatus, joka nopeasti kypsyi päätökseksi. Hän, Satumaan Mestaritonttu, luopuisi virastaan, jättäisi sen nuoremmille. Itse hän lähtisi maailmalle uutta tointa etsimään. Kaiken ikänsä hän oli asunut täällä Satumaassa kuten kaikki hänen esi-isänsäkin ennen häntä, mutta nyt hän lähtisi täältä pois, ja kukapa tiesi, ehkäpä maailmalla olikin parempi olla kuin täällä Satumaassa!

Mestaritonttu kuivasi silmiään punaisella lippolakillaan. Hänen mielensä keveni, hän oli melkein innostunut. Niin, maailmalle, sinne hän lähtisi! Ja hän lähtisi oitis! Heti!

Mestaritonttu painoi lippolakin päättävästi päähänsä, otti kulta-avaimen kainaloonsa ja lähti tassuttelemaan tonttujen käytävään. Sen varrella asuivat kaikki tontut. Hän avasi varovasti oven, joka johti vuorenonkalon tapaiseen suureen saliin. Siellä nukkuivat tontut makeasti. Mestaritonttu hiipi hiljaa heidän ohitsensa ja herätti viimeisenä nukkuvan tonttu-ukon, jolla oli melkein yhtä pitkä ja yhtä valkoinen parta kuin hänelläkin. Tämä hypähti vikkelästi istumaan ja katseli hämmästyneenä ja unenpöpperöisiä silmiään hieroen Mestaritonttua.

»Nouse, Mikki», sanoi Mestaritonttu, »olen huomannut, etten enää kelpaa Satulinnan vartijaksi, ja siksi lähden nyt maailmalle. Tahdon lähteä nyt heti, ennenkuin linnassa herätään, sillä jos näkisin kaikki ystäväni ympärilläni, olisi minun hyvin vaikea jättää heitä. Katso, tässä on linnan oven avain. Ota se ja asetu minun sijalleni yövahdiksi, kun minä nyt lähden.»

Mikki katseli Mestaritonttua ymmällään. »Lähdetkö sinä oikein todella?» hän kysyi ihmetellen. »Oikeinko pois täältä, Satumaasta?»

»Oikein», Mestaritonttu sanoi varmasti.

»Mutta minä luulen, ettei tonttujen ole hyvä olla muualla kuin Satumaassa, niin kertoi minulle isoäiti lapsena ollessani», Mikki intti.

»Oliko isoäitisi milloinkaan käynyt maailmalla?» kysyi Mestaritonttu.

»Ei, mutta hän oli kuullut sen isoisältään», Mikki sanoi.

»Oliko hän sitten käynyt maailmalla?»

»Ei, en luule ainakaan. Muistaakseni oli hän kuullut sen kumminsa tädiltä.»

»Mutta eihän tuollaisiin tietoihin ole luottamista», sanoi Mestaritonttu päättävästi, »nehän ovat ilmeisesti vain arveluita, saattavat olla suorastaan pelkkiä ennakkoluuloja. Olenpa varma, että kunniallinen tonttu voi menestyä maailmalla ainakin yhtä hyvin kuin Satumaassa. Mutta katso, jo alkaa aamu sarastaa. Meidän on nyt lähdettävä.»

He tassuttelivat töppösissään nukkuvien tonttujen ohi. Mestaritonttu pistäytyi omaan komeroonsa onkalon nurkassa. Se oli herttainen komero, seinät ja lattia pehmeästä karhunsammaleesta, keskellä kirkas lähde kuin hopea ja nurkassa aina palava pieni taikatuli. Se lämmitti, jos Mestaritonttu oli viluinen ja, sen yllä olevaan kattilaan ilmestyi aina herkkuja, kun hän oli nälkäinen. Mestaritonttu kaivoi seinästä sammaleen alta esille parhaimman punaisen lippolakkinsa, jonka hän painoi päähänsä vanhan sijalle, ja veti ihka uudet tuohiset töppöset jalkaansa, sillä hän tahtoi olla siisti maailmalle lähtiessään. Lopuksi hän pisti taskuunsa kourallisen hopeahiekkaa, joka väikkyi lähteensilmässä veden pohjalla, sillä matkalla täytyy olla hyvin varustautunut, hän mietti. Sitten he yhdessä Mikki-tontun kanssa hiipivät käytävään ja sieltä eteiseen.

»Tuon helmen otan mukaani matkalle, sillä muuten en osaa öisin liikkua pimeässä vieraalla maalla», sanoi Mestaritonttu. »Se on minun ikioma helmeni, sillä Päivikki on lahjoittanut sen minulle. Sinä, jolla on vielä nuoret silmät, näet kyllä vartioida ilman lyhtyäkin.» Ja Mestaritonttu kiipesi kattoon, irrotti sieltä helmen ja kiinnitti sen lippolakkinsa tupsun sisään. Sitten hän kapusi jälleen alas. Mikki avasi hänelle eteisen oven ja saattoi hänet ulos linnan pihalle. Aamurusko punersi jo taivaalla, kun tontut kättelivät toisiaan hyvästiksi. Mikki toivotti Mestaritontulle onnellista matkaa ja Mestaritonttu lähetti terveisiä kaikille ystävilleen. Niin lähti Mestaritonttu maailmalle.

Hän kulki hitaasti ja mietteissään. Aamutuuli suhahteli vielä unisena puiston puissa, valkea hiekka helähteli tuohitöppösten alla, ja tien varrella kasvavat kukkaset avasivat juuri terälehtiään. Mestaritonttu oli lukevinaan niiden sinisessä katseessa kysymyksen: minne matka, Mestaritonttu? Mutta Mestaritonttu kulki ääneti.

Hän saapui Satumaan porteille, jota valkopukuiset hyvät haltijat vartioivat. He avasivat portit, ja Mestaritonttu huomasi seisovansa laajalla kanervakankaalla. Minne hän vain katsoikin, hänen silmänsä kohtasivat vain kanervikkoa. Tuhannet kanervat loivat häneen katseensa kerraten saman kysymyksen kuin Satumaankin kukkaset: minnekä matka, Mestaritonttu?

Niin, minnekä matka? Mestaritonttu pani sormen nenälleen ja tuumi. Samassa kohosi aurinko kanervakankaan reunasta häikäisevässä loistossaan, ja Mestari...